Roope Lipastin kolumni: Lukemista voi treenata siinä missä jalkapalloa tai pianon soittoa

On itsestään selvää kiikuttaa lapset urheilutreeneihin montakin kertaa viikossa, mutta mitä jos vietäisiinkin heidät vaihteeksi lukutreeneihin, kirjoittaa Roope Lipasti.

lukeminen
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Paikallisella maamiesseurantalollamme järjestettiin taekwondon alkeiskurssi ja päätin käydä kokeilemassa, koska olen lähes maamies itsekin. Niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä kerralla siellä oli parikymmentä pikkulasta ja minä. Kun käskettiin ottaa parit, niin kaksi kaikkein pienintä poikaa – he olivat tuskin eskarissa - löysivät toisensa ja seisoivat oikein kauniisti käsi kädessä odottamassa ohjaajan käskyjä.

Sitä vaan, että pelottavat tappajaninjat harvemmin pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Mielenkiintoista oli tämä: kulttuurissamme on itsestään selvää, että alle kouluikäiset viedään erilaisiin urheilutreeneihin, vaikka sitten opettelemaan potkimista ja lyömistä. Mainittakoon, että itse pidän kovasti nyrkkeilystä ja sen sellaisesta, joten moisia lajeja vastaan minulla ei ole mitään. Sitä paitsi alle 120-senttisten viitekehyksessä kerrankin pärjäsin.

Ja se on tietenkin hyvä juttu, että lapset pääsevät liikkumaan. Liikunta edistää terveyttä ja on mukavaa! Teemu Pukki on ihana! Saku Koivu vasta onkin! Kaisa Mäkäräinen <3! Lasten tulisi liikkua joka päivä ja mielellään useampi tunti. Eikä se aikuisillekaan olisi pahaksi.

Liikunnan lisäksi vanhemmista suuri osa arvostaa urheilua – siis sitä että kisataan. Pelataan joukkueessa lätkää tai futista tai tanssitaan tai lyödään karvapalloa ja päädytään vanhempien märissä päiväunelmissa maailman huipulle.

Sitten siellä hallilla odotellaan että treenit loppuvat ja siinä se ilta ja elämä menikin.

Näihin lasten harrastuksiin ollaan myös valmiita uhraamaan omasta elämästä melkoinen osa, kun lasta kiikutetaan treeneihin kolme kertaa viikossa ja viikonloppuisin turnauksiin. Sitten siellä hallilla odotellaan että treenit loppuvat ja siinä se ilta ja elämä menikin.

Myös viulunsoitto tai pianon pimputus ovat asioita, joihin vanhemmat kernaasti laittavat tuhansia euroja rahaa halusi lapsi tai ei.

Miksi meillä ei siis voisi olla vastaavalla tavalla arvostettua ja koko ikäluokan läpäisevää lukuharrastusta? Siis niin, että olisi itsestään selvää viedä lapset tiistaisin ja torstaisin kirjastoon lukutreeneihin. Siellä olisi tyynyt lattialla ja valmentaja eli kirjastontäti odottamassa ja sitten treenattaisiin tunnin verran eri lukemisen osa-alueita. Toisinaan vedettäisiin sarjakuvatreenit, toisinaan painettaisiin urheilukirjapainotteiset harkat. Joskus syvennyttäisiin murhiin ja sitten olisi huumorin vuoro. Eväitä saisi olla mukana. I-junnuista aloitettaisiin ja siitä siirryttäisiin vähä vähältä ylemmäs ja välillä tehtäisiin pelimatkoja Oodiin.

Kas siinäpä olisi harrastus, joka olisi rauhoittava, sivistävä, hauska ja ilmainen. Sitä ei kutsuttaisi lukupiiriksi, vaan se voisi olla Murhapiiri tai Mielikuvituskerho tai Noitapiiri tai Jännityskerho tai Lukuklubi. Se olisi aivan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, kuin ne urheilutreenit.

Itse asiassa tuollaisia kerhoja epäilemättä on, mutta se puuttuu, että kaikki lähtökohtaisesti kävisivät niissä.

Jokainen ymmärtää, että ilman liikuntaa ihminen näivettyy ja menettää monenlaisia ilon hetkiä, luultavasti kuoleekin nuorempana kuin mitä olisi muuten kuollut – mikä toki näinä vanhustenhuollon aikoina saattaa olla hyvä vain.

Lukutaito auttaa siinäkin, että on helpompi tavoitella sitä autuasta tilaa, jossa elämä on tyydyttävää.

Mutta se tuntuu olevan vaikeampi ymmärtää, että ilman lukutaitoa ihminen vasta näivettyykin. Hänestä tulee toisen luokan kansalainen, jota fiksummat kanssaihmiset jujuttavat ihan 6-0 – liikuntatermejä käyttääkseni. Ilman lukutaitoa ihminen ei koskaan kehity täyteen kukkaansa.

Ja myös: Lukutaitoinen ihminen luultavasti elää pidempään kuin lukutaidoton, koska lukutaito korreloi menestyksen kanssa elämän muilla osa-alueilla. Menestyminen taas usein kulkee käsi kädessä pidemmän elinajan ja vähintään sen kanssa, että kokee elämänsä tyydyttäväksi. Lukutaito auttaa siinäkin, että on helpompi tavoitella sitä autuasta tilaa, jossa elämä on tyydyttävää.

Itse ilmoittaudun näihin lukutreeneihin heti kun niitä ryhdytään järjestämään. Luen nimittäin luvattoman huonosti. Keräsin aikanaan oikein listaksi näitä väärinlukemisiani. Kun lehdessä seisoi ”Seurakunnan Perheasioiden neuvottelukeskus”, luin sen Perheasioiden pelottelukeskukseksi. Lentoasemalla Sikkerhetskontrolista tuli Skinheadkontrol ja talousuutisissa kerrottiin, että suomalaiset maksavat korkeita lainamadrigaaleja.

Jäin miettimään, että sopraanot maksavat varmaan niitä kaikkein korkeimpia.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka osaa myös jonkin verran lukea.

Aiheesta voi keskustella 02.05. klo 16.00 asti.