Tiesitkö, että teatterissa ei saa toivottaa onnea tai viheltää? Näyttelijä Kristiina Halttu kertoo taikauskosta teatterin lavalla ja sen takana

Teatterimaailma on täynnä erilaisia uskomuksia, joita jotkut näyttelijät edelleen tarkoin noudattavat.

Puoli seitsemän
Näyttelijä Kristiina Halttu
Näyttelijä Kristiina Halttu ei vihellä teatterissa. Rinna Härkönnen / Yle

Valot sammuvat, yleisö hiljenee. Vielä pienen hetken tummanpunainen verho kätkee taakseen näyttämön, näyttelijät ja kaiken sen taikauskon, jota teatterimaailma on pullollaan.

Mutta eiköhän avata esirippu ja paljasteta uskomukset? Oppaaksi on meille lupautunut Kansallisteatterin näyttelijä Kristiina Halttu.

Halttu kertoo, että jokaiselle roolille muodostuu aina omat rutiininsa. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa, niin mustikkakeiton juonnille kuin vessassa käymisellekin.

Ennen esitystä Halttu käy näyttämöllä tarkastaakseen oman rekvisiittansa. Vaikka hän tietää, että kaikki on varmasti juuri niin kuin pitääkin. Tärkeintä on, että asiat tapahtuvat aina samalla tavalla.

Mutta mitä tapahtusi, jos Halttu ei pystyisikään tekemään asioita haluamallaan tavalla?

– Minä menisin sekaisin ja pelkäisin, että kaikki menee pieleen.

– En uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että kaikki menee mönkään vain sen takia, että laitoin sukkahousut väärinpäin jalkaan.

Rutiinit tuovat turvaa ja antavat tilaa keskittymiselle

Rutiinit tuovat näyttelijälle turvallisuuden tunteen maailmassa, jossa asiat ovat sattuman varassa ja riski pieleenmenosta on ilmeinen. Kun keho suorittaa asiat aina samalla tavalla, voi mieli keskittyä täysillä esitykseen.

Rutiinien lisäksi teatterimaailmassa törmää erilaisiin uskomuksiin, jotka siirtyvät sukupolvelta sukupolvelle. Osasta pidetään vielä tiukasti kiinni, osa on jo unohtunut.

Tässä kolme uskomusta, joita Halttu itse noudattaa:

1) Älä toivota onnea

Onnentoivotukset on teatterissa korvattu onnenpotkuilla: ennen ensi-iltaa koko työryhmä potkii toisensa läpi. Tilanne vaatii pientä keskittymistä, koska hulina on kulisseissa melkoinen ja jokaista saa potkaista vain kerran.

2) Älä vihellä

Teatterissa ei saa viheltää. Tällä uskomuksella on hyvin konkreettinen syy.

Ennen näyttämömiehet kommunikoivat viheltämällä ja sekaannus olisi ollut taattu, jos muutkin olisivat vislailleet. Niin esirippu kuin lavasteetkin, liikkuivat lihasvoimalla, köysiä vetämällä. Vihellyskielto oli siis myös osa työturvallisuutta.

Jos joku olisi sattunut viheltämään väärässä paikassa, väärään aikaan ja tuo vihellys olisi voitu tulkita merkiksi laskea lavaste alas. Tuolloin olisi saattanut tuo onneton viheltäjä saada lavasteen päähänsä.

Vaikka viheltämisestä ei sinänsä enää olekaan haittaa, ei sitä teatterissa juuri harrasteta.

3) Älä tiputa plaria lattialle

Myös tämän uskomuksen synty liittyy varsin konkreettiseen asiaan.

Ennen vanhaan, kun monistuskoneita ei ollut, plarit eli käsikirjoitukset, kirjoitettiin käsin. Jotta kirjoitusurakka olisi ollut edes hieman helpompi, jokaisen näyttelijän plarissa olivat vain hänen omat vuorosanansa ja vastanäyttelijöiltä ainoastaan iskurepliikit.

Jokaisen näyttelijän plari oli siis henkilökohtainen ja uniikki. Niitä piti varjella ja kohdella hyvin. Plarin hävitessä, olisi näyttelijä ollut pulassa. Jos plari jostain syystä tipahti lattialle, sitä kuului heti suudella. Vaikka tietokoneiden myötä plarin ainutlaatuisuus onkin karissut, on tuokin uskomus säilynyt.

Osasta teatteriuskomuksista pidetään vielä tiukasti kiinni, osa on jo unohtunut.