Keksittyjä faktoja ja vakaata uskoa – kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen välillä sijaitsee kolmas kirjallisuuden haara

Jos se ei ole kaunokirjallisuutta, se on tietokirja? No ei ihan niinkään. Osa tietokirjoiksi kutsutuista kirjoista on silkkaa fiktiota.

tietokirjallisuus
Kirjapinoja pöydällä.
Etualan pino on uskomuskirjallisuutta, takana tietokirjoja.Antti Seppälä / Yle
Kuunteletko mieluummin? Klikkaa kolmiota, ja kuuntele jutun ääniversio (11 min. 34 sek.)

Aloitetaan yksinkertaisesti: kaikki, mikä näyttää tietokirjalta ei ole sitä. Kirja voi sisältää asioita ja väitteitä, jotka näyttävät tiedolta, mutta ovat täysin keksittyjä.

Ne ovat fiktiivisiä faktoja – fiktaa.

Kyse ei ole aiheesta. Homeopatiasta voi kirjoittaa vaikkapa sen historiaa käsittelevän tietokirjan, mutta homeopaattinen hoito-opas ei ole tietokirja.

– Sellainen on hömppää eli uskomuskirjallisuutta, ja sillä ei meidän jäseneksemme pääse, sanoo Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja Markku Löytönen.

Tieto – mitä se on?

Pakitetaan vähän: ollakseen tietokirja, kirjan pitää sisältää tietoa. Suomen tietokirjailijat käyttää määritelmää, jonka mukaan "tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus".

Mutta mistä tietää, että uskomus on tosi? Lyhyesti sanottuna siitä, että uskomuksen taustalla on vahva näyttö. Vahva näyttö taas tarkoittaa kokeita, havaintoja ja tiedon rakenteellista yhtenäisyyttä.

– Jos voidaan osoittaa, että tieto ei pidä paikkaansa tai sen rakenne on ongelmallinen, se kumoutuu, Löytönen sanoo.

Tiedon rakenteellista yhtenäisyyttä rikkoo esimerkiksi astrologia. Edes astrologit eivät ole esittäneet sille varteenotettavaa toiminnan mekanismia, ja se on ristiriidassa hyvin todennetun biologian ja fysiikan kanssa.

Jos taas tieto ei muuttuisi havaintojen mukana, uskoisimme edelleen, että kärpäset syntyvät itsestään liasta ja että maapallo on universumin litteä keskus.

Kustantaja: linjaamme hömpän ulos

Kauppaan tai kirjaston hyllyyn kirja kulkee lähes poikkeuksetta kustantajan kautta.

Kustantaminen taas on liiketoimintaa, ja oppimateriaalit poisluettunakin tietokirjojen liikevaihto on Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) yli kaksi ja puoli kertaa suurempi kuin kaunokirjallisuuden.

Tietokirjallisuuteen painottava Minerva Kustannus Oy linjaa itsensä "innovatiiviseksi ja avarakatseiseksi laatukirjojen kustantajaksi".

Kustannettavien kirjojen pitää perustua johonkin järkevään juttuun.

Pekka Saarainen

Kustantaisiko Minerva vaikkapa teoksen Kivien parantava voima? Kirjan esittelytekstissä sen väitetään olevan "opas kehon seitsemän energiakeskuksen tasapainottamiseen eri kiviä ja kiteitä apuna käyttäen", ja että siinä "esitellään yli 100 kiven ja kiteen ominaisuudet, vaikutukset ja käyttötarkoitus".

– On tällaisia ollut tarjolla, mutta emme ole niitä kustantaneet. Olemme enemmän sillä kannalla, että kustannettavien kirjojen pitää perustua johonkin järkevään juttuun, sanoo Minervan kustannuspäällikkö Pekka Saarainen.

Minerva tuskin kustantaisi myöskään teosta Jälkiä avaruudesta, jonka "yli 280 valokuvaa todistavat: Avaruuden muukalaiset ovat vierailleet maapallolla".

Kivien parantava voima ja Jälkiä avaruudesta ovat kuitenkin kustantajansa löytäneet, kuten myös tiensä kirjakauppoihin ja kirjastoihin.

Kirjastossa Kivien parantavan voiman luokitus on 59.4 eli "Lääketiede, terveydenhoito/Hoitomenetelmät", mutta kirjastoluokitus ei ota kantaa siihen, onko kirja tietoa vai ei. Jälkiä avaruudesta taas löytyy kirjastoista luokasta 15.7 "Rajatieto/Ufot".

Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa Kivien parantavaa voimaa on 15 kappaletta. Saatavilla niistä on tätä kirjoitettaessa kaksi. Jälkiä avaruudesta ei ole ollut yhtä kiinnostava, niitä Helmet-kirjastoissa neljä, joista saatavilla kolme.

"Kustantaja vastaa sisällöstä"

Mutta siirrytään hömpästä ja fiktasta takaisin tietokirjoihin. Kun Minervan Saarainen sanoo, että kustannettavien tietokirjojen pitää "perustua johonkin järkevään juttuun", mitä se tarkoittaa? Kuinka hän varmistaa, ettei tule kustantaneeksi hölynpölyä tai fiktaa?

Saarainen ottaa esimerkiksi selkeästi tiedon puolelle kuuluvat puutarhakirjat.

– Joudun aina lähettämään ne hortonomille tarkistettavaksi. Ihan siksikin, että kaikilla ulkomaisilla lajeilla ei välttämättä ole vielä suomenkielistä nimeäkään.

– Sama vaikkapa sotahistorioissa. Jos yhtään siltä tuntuu, lähetän asiantuntijalle, hän jatkaa.

Saarainen nostaa esiin Antti Heikkilän kirjan Lääkkeetön elämä. Helsingin Sanomat kertoi (siirryt toiseen palveluun) (tilaajille) joulukuussa, että kirjassa on jopa hengenvaarallisia virheitä.

– Lääkkeisiin ja terveyteen liittyvien kirjojen kanssa pitää olla erittäin tarkkana. Ja siinä vielä kustantaja sanoi, että heillä ei ole mitään vastuuta vaan kirjoittaja vastaa. Eihän se pidä paikkaansa. Kustantaja vastaa tiedon levittäjänä siitä yhtä lailla.

Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiläinen otti Heikkilä-kohun jälkimainingeissa kustantajan rooliin lievemmän kannan. Hänestä sisältö on pääasiassa kirjailijan vastuulla.

Itseapua tarjolla elämäntaitokirjallisuudesta

Oman ja suosiossa nousseen luokkansa tietokirjoissa muodostaa elämäntaitokirjallisuus, jota kutsutaan myös nimellä self help -kirjat. Suomen Kustannusyhdistyksen viime vuoden myydyimpien tietokirjojen listalla (siirryt toiseen palveluun) (pdf) niitä on kaksi.

Elämäntaitokirjat ovat veteen piirretyn viivan kulkijoita, tietokirjoja, joitten tieto saattaa olla pitkälle tulkittua, henkilökohtaista ja kokemusperäistäkin.

Minervan kustantamista kirjoista elämäntaitoon luetaan esimerkiksi käännöskirja Työpaikan kusipäät – selviytymisopas. Teoksen kirjoittaja on Stanfordin yliopiston johtamistaidon professori, organisaatiopsykologi Robert I. Sutton.

– Hänkin on tehnyt elämäntyönsä tieteen parissa, mutta hän itse arvelee kirjassaan, että hänet tullaan aina muistamaan kusipääprofessorina, Saarainen nauraa.

– Mutta onko se kirja mitään tiedettä? No ei akateemisessa mielessä, hän vakavoituu.

Lumelääkkeen vaikutus on lääkekokeissa ollut jopa 40 prosenttia.

Markku Löytönen

Suttonin teos onkin esimerkki siitä, mitä monet tietokirjoiksi luettavat elämäntaito-oppaat ovat: pohjalla on vankka teoreettis-tieteellinen tausta, mutta varsinainen pihvi tulee kokemuksesta ja näkemyksestä. Niiden lisäksi kirja sisältää jotain, jolla on henkilökohtaista kosketuspintaa.

– Elämäntaito-oppaiden arviointi on kustantajan kannalta paljolti sitä, että kirjoittajalla pitää olla jotain omaa ja painavaa sanottavaa aiheesta, sanoo Saarainen.

Elämäntaidon kirjoihin kuuluvat myös mindfulnessoppaat. Mindfulnessia on pilkattu muun muassa uudelleenbrändätyksi meditaatioksi – mitä se onkin – ja tutkimustietoa sen toimivuudesta on sekä puolesta että vastaan.

Toisaalta, jos ihminen kokee olonsa paremmaksi, hänen olonsa on parempi, koska olo on kokemus. Silloin ei ole merkitystä onko parempi olo peräisin plasebosta vai fysikaalisista vaikutuksista.

– Lumelääkkeen vaikutus on lääkekokeissa ollut jopa 40 prosenttia. Niin moni kokee oireidensa helpottaneen lääkkeellä, joka ei ole lääke ollenkaan, sanoo Markku Löytönen.

Tietokirjaa on monenmoista

Tietokirjallisuus ei rajaudukaan pelkään tiukkaan tieteeseen ja todistettuun faktaan.

Suomen tietokirjailijat jakaa tietokirjallisuuden seitsemään alaluokkaan, joiden ominaisuudet vaihtelevat luokan mukaan. Tiukimmassa luokassa on tutkimuskirjallisuus, tiedon perusta.

Vähemmän tiukoissa luokissa ovat muun muassa oppimateriaalit, luontokirjat, historiateokset ja elämäkerrat.

Tiedon kannalta väljin luokka on mielipidekirjallisuus. Se pitää sisällään muun muassa esseistiikan, muistelmat ja elämänviisauskirjat.

– Osa kirjoista on siinä rajoilla. Vaikkapa elämäntaito-oppaissa on sisältöä, jota on hyvin vaikea tutkia ja josta on vaikea saada näyttöä, Saarainen sanoo.

Vaikeasti tutkittaviin elämäntaidon kirjoihin kuuluu esimerkiksi suosittu KonMari: siivouksen elämänmullistava taika, tietokirja sekin.

"Antaa kaikkien kukkien kukkia"

Uskomuksissa ja uskomuskirjallisuudessa ei sinällään ole mitään pahaa, ei ainakaan niin kauan kuin ei puututa uskomuksilla esimerkiksi lääkitykseen.

– Toiset uskovat Jumalaan ja toiset vuorikristalliin tai kuka mihinkin. Jos se tekee heille hyvää elämässään, mikä minä olen sitä arvostelemaan, sanoo Saarainen.

Luulen, että aika moni näistä uskomuskirjailijoista ihan oikeasti uskoo siihen omaan asiaansa.

Markku Löytönen

– Antaa kaikkien kukkien kukkia. Jos joku uskoo puiden halaamiseen, niin ei muuta kuin metsään puita halaamaan, sanoo Löytönen.

Uskomuskirjallisuudella on siivunsa kirjallisuuden markkinoista, ja se tuottaa tuloja niin kustantajille kuin kirjailijoille.

Markku Löytönen ei kuitenkaan usko, että uskomuskirjailijat olisivat kirjallisuuden käärmeöljykauppiaita, myymässä vääräksi tietämiään rohtoja.

– Luulen, että aika moni näistä uskomuskirjailijoista ihan oikeasti uskoo siihen omaan asiaansa. Mutta se on uskoa, sanoo Löytönen.

Uskomusten pariin vetävät järjestys ja hallinta

Uskomuskirjallisuuden juuret ovat syvällä historiassa, sillä tuottaakseen järkeä ja järjestystä maailmaan ihminen on aina luonut erilaisia uskomusjärjestelmiä.

Maailma on kummallinen ja sekava paikka, eikä elämällä tunnu olevan tarkoitusta. Uskomuskirjallisuus vastaa tarpeeseen ymmärtää, käsittää ja jopa hallita maailmaa ja elämäänsä.

Kun noudattaa sitä tiettyä ruokavaliota, kokee vaikuttavansa omaan hyvinvointiinsa. Kun elämässä tuntuu olevan suhteettomasti vastoinkäymisiä, syyksi kelpaavat planeettojen asemat avaruudessa.

Maailma, jossa ulkoavaruuden älykkäät sivilisaatiot ovat vierailleet maapallolla ja jättäneet jälkeensä jopa todisteet on jotenkin kotoisampi kuin maailma, jossa olemme kosmoksessa yksin.

Jokainen uskoo johonkin, mutta tiedon ja tietämisen kannalta huomio pitää kiinnittää siihen, mihin uskominen perustuu.

Silloin palataan vanhaan filosofiseen tiedon määritelmään, siihen jota Suomen tietokirjailijat ry:kin käyttää: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus.