Rajkumar Sabanadesanin kolumni: Jos ihminen joutuu työssään toimimaan arvojaan vastaan, hän voi huonosti

Jos työn merkityksellisyys katoaa kokonaan, ihminen kuolee henkisesti, kirjoittaa Rajkumar Sabanadesan.

huonolaatuinen vanhustenhoito
Kolumnikuva Raj Sabanadesan
Jani Aarnio

Työssäni johtamisen ja työyhteisöjen valmentajana olen huomannut, että hyvin suuri osa kriisiytyneistä tilanteista juontaa lopulta juurensa arvoihin. Arvoissa on kyse tunteista, ja tunteet ohjaavat meidän jokaisen toimintaa, ajattelimme sitä tai emme. Jotkut ovat hyvin tietoisia arvoistaan, ja puhuvat niistä avoimesti. Toiset eivät välttämättä tule koskaan miettineeksi koko asiaa.

Joka kerta kun ihminen joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, hänen moraaliinsa tulee särö. Työn tekemisestä häviää pikkuhiljaa ilo ja tilalle tulee kyynisyys ja katkeruus.

Arvoristiriitaa ei välttämättä heti tunnista, vaikka siihen törmäisi päivittäin. Kun puhutaan huonosta työilmapiiristä, johtamisongelmista, uupumisesta ja resurssipulasta, todellisuudessa usein kyse on jonkinlaisesta arvoristiriidasta. Kun ihminen joutuu päivittäin toimimaan jollakin tavalla omia arvojaan vastaan, hän voi huonosti – vaikkei tiedostaisikaan asiaa.

Joka kerta kun ihminen joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, hänen moraaliinsa tulee särö. Työn tekemisestä häviää pikkuhiljaa ilo ja tilalle tulee kyynisyys ja katkeruus. Pahimmassa tapauksessa merkityksellisyys katoaa kokonaan, ja ihminen ikään kuin henkisesti kuolee. Tämä näkyy ulospäin usein vakavana masennuksena tai työuupumuksena. Moni vierastaa puhetta niin sanotusta kutsumusammatista. Minusta termi on erinomainen, sillä se korostaa juuri arvojen merkitystä.

Moni varmasti sanoisi, että tyypillisiä suomalaisia arvoja ovat heikommasta huolehtiminen, tasa-arvo ja rehellisyys. Entä arvokas vanhuus?

Ihminen, joka hakeutuu hoiva-alalle kutsumuksesta, haluaa toteuttaa omia arvojaan. Hän pitää työtään arvokkaana ja merkityksellisenä. Sitä suurempi on henkilökohtainen kriisi, mikäli hän ei pääse toimimaan arvojensa mukaisesti jokapäiväisessä työssään.

Julkisessa keskustelussa puhutaan hoitajamitoituksesta ja väitellään siitä, pitääkö vanhusta hoitaa 0,6 vai 0,7 hoitajaa. Lopulta kyse on arvoista.

Kaikkien päätösten keskiössä on yksittäinen ihminen arvoineen. Ei ole olemassa arvovapaata asiantuntijaa, eikä pelkkien faktojen pohjalta toimivaa ministeriä. Arvoilla on myös eri ihmisille eri hierarkia. Jos kaksi arvoa on keskenään ristiriidassa, kyse on lopulta siitä, mitä arvoa itse pidämme arvokkaampana. Turvallisuus vai yksityisyydensuoja? Tehokkuus vai arvokkuus? Yksilö vai yhteisö? Armo vai oikeus?

Mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan arvot – tai onko meillä edes yhdistäviä arvoja? Moni varmasti sanoisi, että tyypillisiä suomalaisia arvoja ovat heikommasta huolehtiminen, tasa-arvo ja rehellisyys. Entä arvokas vanhuus? Ihmisarvon ja vanhuuden kunnioittaminen? Mikä on oikea suhde oikeuksien ja velvollisuuksien välillä?

Suomessa ajatellaan ihan oikein, että hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä on huolehtia kaikkien perustarpeista.

Vastuu ja velvollisuus ymmärretään hyvin eri tavalla eri kulttuureissa. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa korostuu yhteiskunnan vastuu yksilöiden hyvinvoinnista, ja yhteiskunnalla nähdään olevan velvollisuus huolehtia heikoimmista, kuten lapsista, vanhuksista tai sairaista. Perinteisissä kulttuureissa kuten vaikka Sri Lankassa, vastuu ja velvollisuus mielletään hyvin voimakkaasti perheen kautta. Yhteiskunnan apuun ei ole mahdollista luottaa, koska toimivat rakenteet puuttuvat, ja korruptio jyllää. Siksi yksilön katsotaan olevan ensisijaisesti vastuussa perheenjäsentensä hyvinvoinnista. Hyvinvointivaltion puuttuessa myös perhekäsitys on hyvin laaja.

Suomalaiselle ajatus siitä, että hänen oletettaisiin osallistuvan vaikkapa Australiaan muuttaneen kaukaisen pikkuserkkunsa lasten koulunkäynnin rahoittamiseen tuntuu käsittämättömältä, mutta tamilikulttuurissa ajatus on täysin normaali.

Meillä ihmisillä on valitettavasti usein tapana ajatella asioita mustavalkoisesti. Asiat ovat joko tai, niin tai näin. Suomessa ajatellaan ihan oikein, että hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä on huolehtia kaikkien perustarpeista. Tämän allekirjoitan itsekin, ja onkin päivän selvää, että vanhustenhoivaan tarvitaan jatkossa yksinkertaisesti enemmän resursseja – pelkillä arvoilla ei ketään hoideta, vaan tarvitaan käsipareja.

Vanheneva väestö on tosiasia, joten tulevaisuuteen on pakko varautua. Ihmiset elävät nykyisin yhä vanhemmiksi, mutta sairastavat vanhoilla päivillään usein vaikeita ja intensiivistä hoitoa vaativia sairauksia. Moni haluaisi hoitaa vanhempiaan kotonaan, mutta järjestely kaatuu usein jo tilanpuutteeseen. Vaikeasti muistisairas vanhus vaatii ympärivuorokautista hoitoa, mihin harvalla on mahdollisuus sitoutua – monen vanhuksen lapsi on työelämässä. Olisikin hyvä jo tässä vaiheessa kehittää ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat monenlaiset hoitomuodot.

Uusia ylisukupolvisia asumismuotoja ja kaavoitustakin voisi miettiä laatikon ulkopuolelta, ja miksi esimerkiksi hoitovapaata ei voisi ulottaa koskemaan myös vanhusten hoitoa?

Jari Sarasvuo julisti televisiossa, että ”Suomi on moraalisessa konkurssissa”. Itse en menisi ihan niin pitkälle. Maailmassa ei ole yhtään täydellistä yhteiskuntaa, eikä Suomikaan sellainen ole. Suomi on varmasti kuitenkin paljon lähempänä täydellistä kuin vaikkapa sodasta toipuva köyhä kotimaani Sri Lanka, jossa monen ihmisen kohtalo edelleen sinetöityy syntymällä väärään kastiin.

Sanonnan mukaan yhteiskunnan sivistystason näkee siitä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Sanonta on hyvä, mutta muokkaisin sitä vähän: ihmisen arvomaailman näkee siitä, miten hän kohtelee läheisiään. Koska viimeksi kävit katsomassa sairasta tai vanhaa sukulaistasi?

Jos vastuu on kaikilla, se ei lopulta ole kenelläkään. Kyse ei ole vain hoitajamitoituksesta. Kyse ei myöskään ole vain julkisesta tai yksityisestä terveydenhuollosta. Kyse ei edes ole vain rahasta. Kyse on arvoista.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.