Janne Saarikiven kolumni: Politiikassa on kyse rahan jakamisesta ja lakien säätämisestä. Miksi meille siis halutaan kertoa, kuka on "fillarikommunisti"?

Mielikuvilla ei ole mitään merkitystä harjoitetun politiikan kannalta, kirjoittaa Janne Saarikivi.

Suomen politiikka
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Vaalit ovat tulossa. Äänestäjälle on tarjolla nuoria naisia ja vanhoja äijiä, maakunnan väkeä ja kaupunkilaisia. On niitä, joiden mielestä kyseessä ovat ilmastovaalit ja toisia joiden mielestä kyseessä ovat maahanmuuttovaalit. Lähes kaikkien mielestä edessä on “arvovalintoja”.

Paitsi että anteeksi. Kyse on vaaleista, joissa valitaan eduskunnan kokoonpano. Ja eduskunnan tehtävät ovat konkreettisia. Ne ovat myös sellaisia, että on aivan sama, hoitaako ne mies vai nainen, nuori vai vanha, maalainen vai kaupunkilainen.

En halua tietää, mitä mieltä he ovat “fillarikommunisteista”, “cityvihreistä”, “rasisteista” tai muista ryhmistä, joihin kukaan ei itse tunnusta kuuluvansa.

Politiikassa on oikeastaan vain kolme kysymystä. Ensimmäinen on raha: se mistä valtio saa rahaa, ja miten raha jaetaan. Toinen on laki, siis se, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Ja kolmas on valta, se kuka minkäkin asian päättää.

Haluaisin tietää, mitä poliitikot sanovat näistä kolmesta. Sen sijaan en halua tietää, ovatko he jakkujen vai villapaitojen käyttäjiä, “pehmeitä” vai “jämäköitä”. En halua tietää, mitä mieltä he ovat “fillarikommunisteista”, “cityvihreistä”, “rasisteista” tai muista ryhmistä, joihin kukaan ei itse tunnusta kuuluvansa. Varsinkaan en halua kuulla, kuka heistä on “arjen asiantuntija”, “sydämeltään suomalainen” tai “arvoiltaan punainen”.

Mielikuvilla kun ei ole mitään merkitystä harjoitetun politiikan kannalta.

Usein kuulee huudon: politiikka takaisin politiikkaan. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaisi, että ihmiset äänestäisivät harjoitetusta politiikasta? Että äänestettäisiin poliittisista kysymyksistä ilman, että puututtaisiin siihen, kuka on kuvitteellinen vastustaja, tai ilman pyrkimystä olla miellyttävä äänestäjien silmissä.

Yksikään toimittaja ei silloin esittäisi kysymystä, miten Sanna Marin pärjää Antti Rinteen saappaissa, tai miten Touko Aallon persoona vaikuttaa vihreitä koskeviin mielikuviin. Mielikuvilla kun ei ole mitään merkitystä harjoitetun politiikan kannalta.

Jotta ehdokkaisiin liittyvistä mielikuvista päästäisiin eroon, voisi olisi hyvä, että emme tietäisi heidän ikäänsä, sukupuolesta tai ulkonäöstä puhumattakaan. Oikeastaan meidän ei tarvitsisi tietää myöskään heidän nimiään.

Li Andersson, Elina Lepomäki ja Laura Huhtasaari ovat kaikki nuoria naisia, ja eri mieltä aivan kaikesta. Se jo yksinään osoittaa, mitä merkitystä iällä ja sukupuolella on päätöksentekoprosessille. Ei yhtään mitään. Miksi siis tiedämme näiden henkilöiden nimet kun meidän tulisi tietää heidän ajamansa asiat?

En halua enää tietää, miltä poliitikot näyttävät, tai miten he nokittelevat vastustajiaan väittelyssä.

Politiikka palaa politiikkaan silloin kun jokainen puolue on julkaissut vaaliohjelman, jossa kerrotaan mihin pannaan rahaa ja miten paljon, mistä rahat otetaan ja mitkä lait säädetään tai muutetaan.

Jokainen puolue laatikoon ohjelman, jossa sanotaan, mikä on tärkein tavoite, mikä toiseksi tärkein ja niin edelleen. Tavoitteeksi ei kelpaa “koko Suomen pitäminen asuttuna” tai se, että “pidetään kaikista huolta”. Tavoite voi olla vain konkreettinen laki, joka muutetaan tai laaditaan, tai rahan siirtäminen uuteen kohteeseen. Samalla tulee toki ilmoittaa, mikä vanha asia jätetään rahoittamatta tai mistä uutta rahaa valtion kassaan virtaa.

Laatikaa ehdokkaat budjetti, ilman sitä ei voi osallistua vaaleihin, jos on rehellinen poliitikko. Voitte vielä täydentää vaalivalmistelunne ilmoittamalla haluamanne hallituspohjan.

Nämä tavoiteohjelmat ja budjetit sitten kiinnitetään äänestyspaikan seinään nastoilla kiinni, harmaalle paperiarkille tulostettuna, ilman vastustajien tai “arvojen” esittelyä. Ja ai niin, unohdin, puolueilla ei saa olla nimiä tai tunnuksia. Ohjelmat esittää puolue numero yksi, puolue numero kaksi ja niin edelleen.

Tämä riittää. Kun saan nähdä poliitikkojen ohjelman, osaan tehdä äänestyspäätöksen. En halua enää tietää, miltä poliitikot näyttävät, tai miten he nokittelevat vastustajiaan väittelyssä.

Politiikka palaa politiikkaan ja vaaleista katoaa viihteen hurmos. Politiikka on jälleen kovaa työtä näkymättömissä, mitä sen on aina väitettykin olevan.

Politiikan palatessa politiikkaan luonnollinen seuraus on äänestysprosentin romahdusmainen putoaminen. Se on hyvä asia, sillä suurin osa äänestäjistä ei äänestä harjoitetusta politiikasta, vaan aivan muista asioista.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Aiheesta voi keskustella klo 16.00 asti.