Lumi suojaa luontoa, lintuja ja nisäkkäitä – Ja auttaa eläinten laskennassa ja seurannassa

lumi
Juha Luonnossa: Lumi
Juha Luonnossa: Lumi

Lunta on tänä talvena ollut monen mielestä riittävästi - myös etelässä. Tarinat hangista ja lumen määrästä ovat kuin kalajuttuja, mutta kädet viuhtovat vaakatason sijasta pystyssä. Luonto ei koe lunta valkoisena kurittajana tai rajuna rankaisijana, päinvastoin, sekä eläimet että kasvit käyttävät monipuolisesti hyväksi lumen suojaavaa ja lämmittävää rakennetta.

Jokainen lumihiutale on laulun arvoinen

Kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole - tai ainakin sen löytämiseen kuluisi ihmisikä. Asian voi tarkista menemällä 1900-luvun alkuun ja kysymällä yhdysvaltalaiselta Wilson Benleyltä, joka kuvasi samalla kalustolla 46 vuoden aikana yli 5 000 lumihiutaletta. Niistä jokainen oli erilainen.

Hiutaleet muodostuvat kiteistä, jotka puolestaan syntyvät höyrystyneestä vedestä vaikkapa pölyhiukkasen ympärille. Kun lisää vesihöyryä härmistyy, kide kasvaa ja kehittyy monimutkaisemmaksi. Yksi kuitenkin säilyy: kuudella jaollisuus.

Levymäisissä lumikiteissä on aina kuusi kulmaa, ja tähtimäisissä lumikiteissä on aina kuusi sakaraa. Lumihiutaleet ovat lisäksi lähes poikkeuksetta symmetrisiä. Kun kaksi tähtimäistä lumikidettä tarttuu toisiinsa oikeassa kulmassa, syntyy 12-sakarainen lumihiutale. Samalla tavalla voi syntyä 18- ja 24-sakaraisiakin lumihiutaleita.

Kun hiutaleet kasvavat niin isoiksi, ettei pilven muodostanut nousuliike enää kannattele niitä, ne putoavat alempiin ilmakerroksiin, missä on tyypillisesti lämpimämpää ja kosteampaa. Samalla ne jälleen kasvavat.

Luonnossa on tavattu yhdeksän millimetrin levyinen lumihiutale, ja tuulettomissa laboratorio-oloissa on kasvatettu 25 millimetrin levyisiä lumihiutaleita. Taivaalta sataa silloin sukupuolesta ja -polvesta riippuen, joko tiski- tai jalkarättejä.

Milloin lumi narskuu?

Kuusisakaraisuus selittää eräitä lumeen liittyviä ominaisuuksia, joita vaikkapa kiinalaiset ovat tutkineet ensimmäisen kerran jo 2000 vuotta sitten. Parhaat hiihtokelit ovat pikku pakkasella, koska lumikiteet murtuvat silloin sopivasti hiihtäjän painon alla ja tekevät pinnan luistavaksi. Jos on liikaa pakkasta, murtumista ei tapahdu ja luisto jää syntymättä. Suojalla taas kiteet sulavat yhteen. Silloin on hyvä tehdä lumipalloja.

Lumi narskuu jalkojen alla tyypillisimmin silloin, kun pakkasta on 10-15 astetta ja kuulemamme ääni tulee siitä, kun kiteiden kärjet murskaantuvat. Lunta sattuu.

Kuusisakaraisten kiteiden sulaminen yhteen aiheuttaa myös ilmiön nimeltä hankikanto. Auringon lämmittämä lumi ja öinen pakkanen muodostaa kovan pinnan, jonka päällä kelpaa kävellä tai hiihtää tai jopa ajaa pyörällä.

Eläimille hankikanto voi tosin olla kohtalokas. Lumeen yöksi lämmittelemään mennyt kana- tai pikkulintu ei pääse jäätyneen pinnan läpi pois ja lumeen saaliin perässä sukeltava lapinpöllö voi lyödä päänsä.

Kaupunki lumen alla

Vaikka lumihanki näyttää koskemattomalta, sen alla on talven mittaan käynnissä aikamoinen vipinä.

Hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävässä tilassa on tasainen lämpötila ja sopiva kosteus, vaikka ylempänä paukkuisi parin- kolmenkymmen asteen pakkanen. Lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle.

Jotta lumen alle voi muodostua ilmatila, täytyy lumikerroksen olla paksu ja toisaalta kasvillisuuden niin korkeata, ettei lumi täysin painu maata vasten. Otollinen paikka lumen alisen tilan muodostumiseen on esim. pelto-oja ja viljapellon sänki.

Useimmat jyrsijät elävät suuren osan talvesta lumen alla. Myyrät ja sopulit keräävät talvivarastoon versoja ja lehtiä. Metsähiiri puolestaan kerää siemeniä, pähkinöitä, terhoja ja käpyjä.

Lumen antama suoja petoja, erityisesti lintupetoja vastaan, on niin suuri, että pikkunisäkkäitä on todettu olevan runsaasti erityisesti runsaslumisilla alueilla. Lumettomilla tai vähälumisilla alueilla petolinnut syövät pienet vipeltäjät vähiin joka vuosi.

Myös linnut käyttävät lumen lämmittävää ominaisuutta hyödyksi ja kirjaimellisesti sukeltavat suojaan. Kana- ja myös pikkulintu täräyttää itsensä penkkaan tai jopa höttöiseen umpihankeen, räpiköi jonkin matkaa eteenpäin ja jää yöksi. Isompi siivekäs voi olla suojassa pakkasilta ja pedoilta muutaman päivän.

Tämän suojan pystyy tarkan kuulonsa avulla murtamaan lapinpöllö, joka napsii ravintonsa talvisaikaan paikantamalla saaliinsa iskemällä suoraan lumipeitteen läpi.

Lumijäljet kertovat

Lumihanki on kuin kirja sille, joka taitaa sen kieltä.

Hangen pintaan ilmestyy yö yön jälkeen tassuin, käpälin ja sorkin kirjoitettua kirjoitusta eläinten elämästä.

Joka puolelta löytyy katkenneita oksia, karvatupsuja, osittain syötyjä käpyjä ja lukemattomia muita eläinten liikkumismerkkejä.

Jälkiä voi seurata halki metsän ja pitkin avomaita, katsella miten eläin on metsästänyt tai mitä kasveja se on valinnut syötäväksi.

Ehkä reitiltä löytyy päivämakuupaikka tai ulosteita, joista näkee mitä eläin on syönyt. Lumijäljet paljastavat, mitä eläimiä lähiympäristössä asustaa, mutta lisäksi voit kartuttaa tietoja niiden elintavoista, käyttäytymisestä, liikkumisreiteistä ja ruokavaliosta.

Sopivin ajankohta jäljestämiseen on päivä tai pari lumisateen jälkeen.

Lähde liikkeelle, seuraa ja ole utelias. Lumesta, lumijäljistä ja eläimistä saat lisää tietoa Yle Areenasta Juhat Luonnossa sarjan Lumi-trilogiasta.