"Katuvaa natsia en ole koskaan kohdannut" – Natseja 40 vuotta metsästänyt Efraim Zuroff ei aio lopettaa työtään koskaan

Zuroff kieltäytyy miettimästä natsien inhimillistä puolta. Hän haluaa, että sotarikolliset joutuvat pelkäämään tuomiolle päätymistä loppuelämänsä.

holokausti
Efraim Zuroff
Jerusalemin Simon Wiesenthal -keskusta johtava Efraim Zuroff haluaa viimeisetkin natsirikolliset oikeuteen.Heidi Levine

Jerusalem"Efraim, istu alas! Sinun on nähtävä tämä! Israel on saanut kiinni Adolf Eichmannin, yhden suurimmista natseista. Hänen oikeudenkäyntinsä alkaa tänään Jerusalemissa ja se näytetään nyt tv:ssä."

Tämä äidin kehotus keväällä 1961 oli alkuna sille, että Efraim Zuroff kiinnostui juutalaisten joukkomurhasta.

12-vuotias brooklyniläispoika tiesi toki Adolf Hitlerin ja oli kuullut, että juutalaisille tapahtui toisessa maailmansodassa jotain kauheaa. Mutta ei juuri muuta. Eichmannkin oli pojalle tuntematon.

Eichmann (siirryt toiseen palveluun) vastasi holokaustisuunnitelman toteuttamisesta. Hän oli yksi merkittävimmistä kiinni saaduista natsijohtajista.

Adolf Eichmann oikeudessa Jerusalemissa huhtikuussa 1961.
Adolf Eichmann oikeudessa Jerusalemissa huhtikuussa 1961.AOP

Zuroffista tuli 20 vuotta myöhemmin natsienmetsästäjä. Hän on omistanut elämänsä juutalaisten joukkomurhaan syyllistyneiden etsimiseen ympäri maailman heidän saamisekseen oikeuden eteen.

Brooklyniläispojasta tuli natsienmetsästäjä

– Minä en tule perinteestä, joka uskoo anteeksiantoon. Tulen oikeudenmukaisuuden perinteestä, jyrähtää Zuroff.

Hän haluaa kansanmurhaan syyllistyneet tuomiolle ja tyrmää ajatukset anteeksiannosta.

Iso, voimakasääninen mies hiukan nuhjuisessa paperipinojen ja mappien valtaamassa toimistossa Jerusalemin keskustassa.

Työhuoneen seinää koristaa tekaistu Newsweek-lehden kansi, jossa poseeraa Zuroff, sekä joukko valokuvia hänen uransa varrelta.

Efraim Zuroff toimistossaan.
Efraim Zuroff toimistossaan Jerusalemissa.Heidi Levine

Zuroff kasvoi nykyaikaisessa ortodoksijuutalaisessa perheessä. Perhe oli juutalaisten omaa valtiota tukevia sionisteja.

Hänen nuoruudessaan perheessä ei juuri puhuttu holokaustista. Toisen maailmansodan jälkeen moni juutalainen halusi katsoa eteenpäin eikä muistella sodan kauhuja.

Zuroffin isovanhemmat olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Euroopasta, Liettuasta ja Ukrainasta 1900-luvun alussa. Hänen vanhempansa syntyivät Yhdysvalloissa.

Siitä huolimatta holokaustin kauheudet koskettivat hänenkin sukuaan. Liettuassa tapettiin Zuroffin isosetä Efraim perheineen. Vuonna 1948 syntynyt natsienmetsästäjä nimettiin kyseisen isosedän mukaan.

– Jotkut juutalaiset sanovat, että nimen valinta vaikuttaa elämään. Minun tapauksessani se voi olla totta, Zuroff naurahtaa.

Varsinaisena käännekohtana elämässään Zuroff pitää Israelin ja arabimaiden sotaa vuonna 1967. Se nosti 19-vuotiaan Zuroffin mieleen pelon uudesta holokaustista.

Israel voitti, mutta tapahtumat työnsivät häntä kohti Israelia.

Vuonna 1970 hän muutti Israeliin.

Nykyisin Zuroff johtaa Simon Wiesenthal -keskuksen maailmanlaajuista toimintaa natsirikollisten löytämiseksi. Wiesenthal-keskus työskentelee myös holokaustin tutkimiseksi ja antisemitismin torjumiseksi eri puolilla maailmaa.

Keskusta on myös arvosteltu muun muassa liiallisesta Israelin tukemisesta.

"En lopeta koskaan"

Kun kysyn, mikä on päämotiivi sille, että hän tekee tätä työtä, Zuroff vastaa lyhyesti: Uhrien kohtalo.

Eikä hän aio lopettaa koskaan.

Suurin osa natsirikollisista on jo kuollut ja loputkin ovat hyvin vanhoja. Mutta Zuroff pitää tärkeänä sitä, että niin nykyiset kuin mahdolliset tulevatkin joukkomurhaajat joutuvat loppuelämänsä pelkäämään kiinnijäämistä.

Zuroffin toimistossa ei ole suurta natsienmetsästäjien armeijaa. Hänellä on yksi alainen, ystävällinen, pieni nainen, assistentti Fran Schnall.

Fran Schnall ottaa hyllystä mapin, jossa lukee Finland.
Zuroffin assistentti Fran Schnall on esimiehensä tavoin muuttanut aikoinaan New Yorkista Israeliin. Simon Wiesenthal -keskuksen hyllystä löytyy myös Suomea koskeva mappi.Heidi Levine

Yksin Zuroff ei silti natseja jahtaa. Häntä auttavat kontaktit eri puolilla maailmaa – monet ilman korvausta. Taustalla on tietenkin myös Simon Wiesenthal -keskus.

"Satojatuhansia olisi voitu tuomita"

Metsästettävää Zuroffilla on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Natsirikollisten tuomitseminen jäi sodan jälkeen puolitiehen, tai oikeastaan vasta alkuvaiheeseen.

Johtavia natsirikollisia tuomittiin aluksi näyttävästi Saksassa Nürnbergin oikeudenkäynneissä sekä muissa maissa. Mutta pian into hiipui.

Yksi syy oli kylmä sota, joka käänsi huomion muihin asioihin.

Kolme liittoutunutta valtaa jahtaa taatusti heitä maailman ääriin ja luovuttaa heidät syyttäjilleen oikeuden toteuttamiseksi.

Franklin D. Roosevelt, Winston Churchill ja Josif Stalin natsien julmuuksiin osallistuneista Moskovan-kokouksen julkilausumassaan 1.11.1943

Tuomiolle joutui vain pieni osa niistä, jotka olisi voitu tuomita.

Brittihistorioitsija Mary Fulbrookin mukaan vuosina 1946–2005 Länsi-Saksassa ja yhdistyneessä Saksassa tuomittiin natsien rikoksista 6 656 ihmistä.

Pelkästään Auschwitzin keskitysleirillä palveli (siirryt toiseen palveluun) enemmän SS-miehiä. Natsi-Saksa perusti kaikkiaan 23 pääleiriä (siirryt toiseen palveluun), ja niillä oli 900 alaleiriä. Juutalaisia murhattiin myös ghetoissa, kaduilla ja joukkoteloituksissa.

EPA
Nürnbergin oikeudenkäynnissä tuomittiin merkittävimpiä natsijohtajia. Vasemmassa kuvassa Hermann Göring (vas.), Rudolf Hess ja Karl Dönitz, oikeassa kuvassa Albert Speer. Göring tuomittiin kuolemaan, Hess elinkautiseen, Dönitz 10 vuoden ja Speer 20 vuoden vankeuteen.EPA

Kommunistisessa Itä-Saksassa tuomittiin 12 890 ihmistä vuosina 1945–1989. Myös tuomiot olivat kovempia. Vuonna 1990 Saksa yhdistyi.

Fulbrookin mukaan yksi syy Itä-Saksan tiukempaan linjaan oli, että natsien vastaiset oikeudenkäynnit olivat aluksi osa Neuvostoliiton sodanjälkeistä politiikkaa poliittisten vastustajien suhteen.

Itä-Saksa myös halusi osoittaa, että se on läntistä Saksaa parempi natsiajan rikosten perkaamisessa.

Kuinka moni ihminen olisi sitten pitänyt tuomita? Historioitsijat eivät ole yksimielisiä edes siitä, kuinka moni osallistui tappamiseen suoraan.

– Historioitsijoiden luvut tappamiseen suoraan osallistuneista vaihtelevat 200 000:sta puoleen miljoonaan, jopa miljoonaan, Fulbrook kertoo.

Määrä kasvaa valtavasti, jos mukaan lasketaan tappamiseen välillisesti osallistuneet.

Oikeuteen olisi voitu tuoda myös virkamiehiä, kuljetuksista vastanneita, orjatyövoiman käyttäjiä, lääkäreitä sekä vammaisten ja mielisairaiden laitosten työntekijöitä, jotka osallistuivat potilaidensa murhaamiseen natsien rotuoppien mukaisesti.

Vanha rikoslaki lievensi tuomioita

Fulbrook selittää tuomioiden vähyyttä myös sillä, että monet natsit palasivat entisiin töihinsä Länsi-Saksassa ja Itävallassa, myös oikeuslaitokseen ja poliisivoimiin. Tämä näkyi usein viranomaisten myötämielisyytenä sotarikosepäiltyjä kohtaan.

Itävallassa oikeudenkäynnit hiipuivat vuoden 1955 jälkeen, kun liittoutuneiden joukot vetäytyivät ja maa sai suvereenisuutensa takaisin.

– Alkoi olla noloa, kun entiset natsit yksinkertaisesti kävelivät vapaina ulos oikeussalista. Näyttää olleen yksinkertaisempaa olla lainkaan haastamatta heitä oikeuteen, Fulbrook sanoo.

Länsi-Saksa käytti natsirikollisten tuomitsemiseen vanhaa vuoden 1871 rikoslakia, joka monen mielestä oli siihen täysin soveltumaton.

Jotta ihminen voitiin tuomita murhasta, täytyi osoittaa, että hän oli tappanut henkilökohtaisesti juuri tietyn ihmisen.

– Lain mukaan ihminen voitiin todeta syyttömäksi, jos hän lähetti kymmeniä tuhansia ihmisiä kaasukammioihin määräyksiä seuraten. Murhaaja hän oli vain, jos tappoi jonkun kaasukammiojonossa, Fulbrook kuvaa.

Zuroff pitääkin Saksan suoritusta sotarikollisten tuomitsemisessa viime aikoihin asti surkeana. Maa yritti alusta asti rajata syytettyjen määrää ja keskittyä pääsyyllisiin.

– Tietyllä tavalla se oli ymmärrettävää. Sadat tuhannet ihmiset osallistuivat holokaustiin. Mikä maa voi viedä heidät oikeuteen? Zuroff toteaa.

Ivan eli John Demjanjukin palveluskortti, jonka hän sai toimiessaan Trawnikin keskitysleirin vartijana.
Ivan eli John Demjanjukin palveluskortti, jonka hän sai toimiessaan Trawnikin keskitysleirin vartijana. Kortissa on merkintä Demjanjukin saapumisesta Sobiborin leirille 27.3.43.Marijan Murat / EPA

Demjanjukin tapaus käänsi kurssin

Saksan viimeaikaista toimintaa Zuroff sen sijaan kiittää. Saksa on muuttanut täysin syytepolitiikkaansa.

Käännekohta oli ukrainalaisen SS-miehen John Demjanjukin oikeudenkäynti. Hänet karkotettiin Yhdysvalloista Saksaan ja tuomittiin vuonna 2011 (siirryt toiseen palveluun)viiden vuoden vankeuteen sillä perusteella, että hänen voitiin osoittaa työskennelleen Sobiborin keskitysleirillä. Tuomion mukaan jo tämä riitti näytöksi, että hän oli osa natsien tappokoneistoa.

Sen jälkeen samoin perustein on pystytty tuomitsemaan myös muita, esimerkiksi Auschwitzin vartija (siirryt toiseen palveluun) Reinhold Henning ja Auschwitzin kirjanpitäjäksi kutsuttu Oskar Gröning.

Zuroff sanoo, että oikeudenkäyntejä natsirikollisia vastaan olisi voinut olla enemmän eri maissa, jos kaikki noudattaisivat samaa oikeuskäytäntöä kuin Saksa nykyisin.

Natsienmetsästäjää turhauttaa muun muassa se, että Ruotsissa ja Norjassa natsisotarikollisia ei voida enää lainkaan tuomita (siirryt toiseen palveluun). Ne ovat ainoita maita, joissa sovellettiin vanhenemissääntöjä kansanmurhaan ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Maat ovat muuttaneet lakia 2000-luvulla, mutta eivät taannehtivasti.

Natsienmetsästäjillä iso rooli

Ensimmäinen suuri natsienmetsästäjä (siirryt toiseen palveluun) oli itävaltalainen Simon Wiesenthal. Hän selvisi hengissä keskitysleireiltä ja omistautui sodan jälkeen natsirikollisten oikeuteen saattamiselle.

Wiesenthalin Wienissä sijainnut Jewish Documentation Center selvitti yhteistyössä eri maiden hallitusten kanssa lähes 1 100 natsisotarikollisen olinpaikan.

Simon Wiesenthal itävaltalaisen Eisenstadtin kaupungin juutalaisella hautausmaalla, jossa hautakiviä oli tuhrittu hakaristein.
Simon Wiesenthal joutui kohtaamaan myös nykyajan antisemitismiä. Kuvassa hän kävelee vuonna 1992 itävaltalaisen Eisenstadtin kaupungin juutalaisella hautausmaalla, jossa hautakiviä oli tuhrittu hakaristein. Wiesenthal kuoli 96-vuotiaana vuonna 2005.DSK /EPA

Joukossa olivat muun muassa Eichmann sekä Treblinkan ja Sobiborin keskitysleirien komentaja (siirryt toiseen palveluun) Franz Stangl.

Zuroff pitää selvänä, että natsienmetsästäjien ansiosta useampia ihmisiä on saatu oikeuden eteen kuin olisi saatu pelkästään valtioiden toimin.

Hän itse on jahdannut etenkin natsien kanssa yhteistyötä tehneitä muiden maiden kansalaisia. Heidän etsimisensä helpottui kommunistiblokin hajottua.

Zuroff toteaa, että toisin kuin Simon Wiesenthal, hän ei ole voinut jahdata päätekijöitä. Nämä olivat joko kuolleet tai saatu jo kiinni, kun hän aloitti työn.

Uran suurin voitto 20 vuotta sitten

Zuroff muistaa, kuinka lokakuun 4. päivänä vuonna 1999 hän oli onnesta sekaisin. Kroatialainen tuomioistuin oli tuominnut Jasenovacin keskitysleirin (siirryt toiseen palveluun) komentajan Dinko Šakićin maksimirangaistukseen, 20 vuoden vankeuteen.

78-vuotias Šakić tuomittiin (siirryt toiseen palveluun) ainakin 2 000 ihmisen murhista touko-lokakuussa 1944, jolloin hän johti leiriä.

Vielä tänäkin päivänä Zuroff pitää tuomiota uransa suurimpana voittona. Šakić oli kommunismin jälkeisessä Itä-Euroopassa ensimmäinen natsien kanssa yhteistyötä tehnyt, joka sai rangaistuksen.

Zuroffilla ja Simon Wiesenthal -keskuksella oli merkittävä rooli Šakićin saamisessa karkotetuksi Argentiinasta Kroatiaan sekä todisteiden keräämisessä häntä vastaan.

Myös katkeria tappioita

Pahimpana epäonnistumisenaan Zuroff pitää natsilääkäri Aribert Heimin etsintäoperaatiota. Heim (siirryt toiseen palveluun) teki julmia lääketieteellisiä kokeita Buchenwaldin, Sachsenhausenin ja Mauthausenin keskitysleireillä.

Heim oli sodan aikana myös Suomessa. Hän toimi Pohjois-Suomessa saksalaisjoukkojen lääkärinä.

Zuroff kumppaneineen etsi pitkään Heimia vihjeiden perusteella muun muassa Espanjasta ja Etelä-Amerikasta. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä oli kuollut Egyptissä vuonna 1992.

Aribert Heimin kuvia.
Aribert Heim oli pitkään etsityin natsirikollinen. Kymmenisen vuotta sitten paljastui, että hän oli piileskellyt Egyptissä 1980-luvulta lähtien ja kuollut vuonna 1992.ZDF/EPA

Turhauttavin kokemus oli puolestaan unkarilaisen Sándor Képírón tapaus. Képíróa syytettiin (siirryt toiseen palveluun) juutalaisten ja serbien murhista Novi Sadissa.

Zuroffin panostuksen ansiosta Képíró joutui oikeuteen Budapestissä vuonna 2011. Oikeus kuitenkin vapautti hänet riittämättömiin todisteisiin vedoten.

– Pöyristyttävä päätös. Aivan kauheaa, harmittelee Zuroff vieläkin.

Képírón oikeudenkäyntiin liittyy kuitenkin yksi Zuroffin uran liikuttavimmista hetkistä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun demokraattinen Unkari vei natsirikollisen oikeuteen.

Oikeustalon ulkopuolella noin 30 nuorta osoitti mieltään. He kuuluivat kristilliseen uskon seurakuntaan (Faith Church), joka on vahva Israelin tukija.

– Kun menin käymään ulkona, nuoret alkoivat taputtaa. Se oli ehkä kaikkein tunteellisin hetki, mitä minulla on ollut. Tätä me haluamme. Haluamme nuorten ymmärtävän, mistä on kyse, natsienmetsästäjä kertoo silmät kyynelissä.

Képíró nosti Zuroffia vastaan kunnianloukkaussyytteen, mutta hän hävisi.

Epäiltyjen lapset ovat myös toisinaan yrittäneet vedota Zuroffiin, jotta tämä jättäisi heidän isiensä jahtaamisen.

Zuroff kieltäytyy miettimästä natsirikollisten inhimillistä puolta.

– En ole koskaan kohdannut natsia, joka olisi osoittanut katumusta.

Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää-ohjelma tästä aiheesta.

Maailmanpolitiikan arkipäivää 16.3.2019

Menneisyyden penkomista riittää yhä

Vaikka natsirikolliset vanhenevat, uusia tutkimuksia käynnistetään yhä.

Zuroffin vuosiraportin mukaan (siirryt toiseen palveluun) huhtikuun 2017 ja maaliskuun 2018 välillä niitä käynnistettiin yhteensä ainakin 241 Puolasssa, Saksassa ja Ranskassa. Yhdysvallat ja Kanada eivät kertoneet omia lukujaan.

Samana aikana uusia syytteitä nostettiin kolme, kaikki Saksassa. Syytetyt ovat entisiä keskitysleirivartijoita. Kaksi palveli Srtuthofin ja yksi Majdanekin keskitysleirillä.

Tuomioita tuli yksi. Kanada vei kansalaisuuden (siirryt toiseen palveluun) Helmut Oberlanderilta, koska tämä oli kansalaisuutta hakiessaan salannut palvelleensa Einsatzgruppe D:ssä.

Einsatzgruppet olivat itärintaman valloitetuilla alueilla toimineita tuhoamisryhmiä, jotka tappoivat juutalaisia, romaneja, neuvostovirkamiehiä ja muita natsien vastustamiin ryhmiin kuuluneita.

Saksalla oli myös Suomessa Einsatz-ryhmä, Einsatzkommando Finnland (siirryt toiseen palveluun).

Zuroff on toimittanut Saksan viranomaisille yli 200:n Einsatz-ryhmissä palvelleen nimet, he ovat olleet vuonna 1920 tai myöhemmin syntyneitä. Selvitystyö jatkuu.

– Jokainen Einsatz-ryhmiin osallistunut voitaisiin tuomita pelkän palvelun perusteella osallisuudesta murhaan. Jostain syystä tapauksia ei ole ollut yhtään, Zuroff toteaa.

Suitsutusta Suomelle

Suomi taisteli toisessa maailmansodassa natsi-Saksan rinnalla. Yli 1 400 suomalaista vapaaehtoista liittyi Waffen-SS:n eli SS:n aseellisen siiven riveihin.

Suomi luovutti Saksaan kahdeksan juutalaisen lisäksi neuvostoliittolaisia sotavankeja, joiden joukossa oli ainakin kymmeniä juutalaisia.

Silti maailman johtava natsienmetsästäjä kiittää Suomea.

– Suomi on valonsäde maailmassa, jossa hallitukset yrittävät vääristellä holokaustin historiaa, Zuroff kommentoi viime vuoden lopulla israelilaislehti Haaretzille.

Syynä oli Suomen selvitys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset (siirryt toiseen palveluun) natsien rikoksiin. Selvitystä pyysi Zuroff. Jo aiemmin Suomi käynnisti tutkimuksen Saksalle luovutetuista sotavangeista.

– Suomi on käynnistänyt pyynnöstämme selvityksen jo kahdesti, se on hyvin epätavallista, Zuroff sanoo.

Zuroffin kiitokset ymmärtää, sillä natsienmetsästäjien työn onnistuminen riippuu pitkälti valtioiden tahdosta. Ilman sitä löydettyjä natsirikollisia ei saada oikeuden eteen.

Vaikka mikään maa ei niin sano, Zuroffin mielestä useimmat maat ovat vastahakoisia nostamaan syytteitä natsisotarikollisia vastaan ja penkomaan tätä puolta historiastaan. Joukossa on sekä natsien miehittämiä maita että länsimaita, joihin natseja pakeni.

Zuroffin mukaan monet maat yksinkertaisesti jättävät hänen vaatimuksensa tutkimuksista huomiotta.

– Jos kertoisin poliisille, että minulla on todisteita sarjamurhaajaa vastaan, poliisi tutkisi asian.

Efraim Zuroff seisoo  Operaatio viimeinen mahdollisuus -kampanjan julisteen edessä.
Efraim Zuroff oli vuonna 2002 käynnistämässä Operaatio viimeinen mahdollisuus -kampanjaa, jonka tavoitteena on saada mahdollisimman moni natsisotarikollinen oikeuteen ennen kuin on liian myöhäistä.Heidi Levine

Historian vääristelyn torjuminen työn seuraava vaihe

Natsien kanssa yhteistyötä tehneiden osuus holokaustissa oli merkittävä natsien miehittämässä Itä-Euroopassa, muun muassa Liettuassa, Latviassa, Virossa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Kroatiassa, Zuroff toteaa.

– Lopullinen ratkaisu oli Saksan aloitteesta tehty mutta monien maiden toimeenpanema.

Lopullisella ratkaisulla viitataan natsien suunnitelmaan juutalaisväestön joukkomurhasta.

Zuroffin mukaan moni maa ei kuitenkaan ole halukas myöntämään, että niiden kansalaisia osallistui natsien julmuuksiin. Yksittäisten natsirikollisten etsimisen ohella Zuroffin toinen missio onkin sen varmistaminen, ettei holokaustin historiaa vääristellä eri maissa.

– Se on työn seuraava vaihe.

Zuroff ei katso työnsä menneen hukkaan, vaikka hänen löytämänsä natsirikollinen välttyisi tuomiolta. Jo henkilön paljastaminen on saavutus.

– Se on toisinaan ihmisille kivuliainta, kivuliaampaa kuin oikeudenkäynti.

Ukraina ja Baltia häntäpäässä

Huonoimman arvosanan natsirikollisten jahtaamisessa saa Ukraina, joka ei ole kommunismin ajan jälkeen tutkinut natsirikoksia, saati nostanut syytteitä. Perässä tulevat Baltian maat.

Esimerkiksi isovanhempiensa kotimaata Liettuaa Zuroff on yrittänyt sinnikäästi saada tutkimaan maan kansalaisten osuutta holokaustista, mutta hän on tyytymätön tuloksiin. Oikeudenkäyntejä on ollut kolme, mutta epäiltyjä ei tuomittu. Zuroff pitää oikeudenkäyntejä farsseina.

Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier ja hänen vaimonsa Elke Büdenbender (keskellä oikealla) Paneriain joukkomurhan muistopaikalla Liettuassa. Heidän vieressään on Liettuan juutalaisyhteisön johtaaja Faina Kukliansky.
Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier ja hänen vaimonsa Elke Büdenbender (keskellä oikealla) vierailivat vuonna 2017 Paneriain joukkomurhan muistopaikalla Liettuassa. Heidän vieressään on Liettuan juutalaisyhteisön johtaja Faina Kukliansky.Felipe Trueba / EPA-EFE

Liettua myös käynnisti vuonna 2007 sotarikostutkimuksen neljää partisaaneihin liittynyttä juutalaista vastaan.

Zuroff epäilee, että tutkimus käynnistettiin vastineeksi sille, että hän painosti tutkimaan holokaustirikoksia.

Hän uskoo, että liettualaiset halusivat osoittaa, että myös juutalaiset tekivät sotarikoksia. Syytteitä ei nostettu todisteiden puuttuessa.

Latvia ei saa parempaa arviota. Latvian yli 90 000 juutalaisesta tapettiin (siirryt toiseen palveluun) sodan aikana 70 000 ja Liettuan 153 000 juutalaisesta 130 000.

Virossa ainoa ero on Zuroffin mukaan lukumäärä. Siellä asui ennen sotaa 4 500 juutalaista, joista 3 500 pakeni Neuvostoliittoon. Loput tuhat natsit ja virolaiset tappoivat.

Muuri murtui

Vuosikymmenet natsien julmuuksia tutkinut Zuroff yrittää olla tuntematta vihaa.

– Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei erota sitä muusta elämästään, hän toteaa.

Työstä ja sen tuomista turhauttavista tilanteista selvitäkseen tarvitsee hänen mukaansa myös tiettyä huumoria. Tunnesyistä hän ei kuitenkaan ole esimerkiksi pystynyt koskaan opettelemaan saksan kieltä kunnolla.

– Tämä on todella turhauttavaa työtä kaikkien esteiden takia. Yksi korvaus ovat matkan varrella tapaamani upeat ihmiset.

Zuroff kertoo rakentaneensa eräänlaisen muurin itsensä ja työnsä välille. Muuri kesti kesään 2015.

Tuolloin hän lähti liettualaisen toimittaja-kirjailijan Ruta Vanagaiten kanssa kiertämään Liettuan joukkomurhakohteita. He etsivät kansanmurhan todistajia. Vanagaite kirjoitti matkan pohjalta kirjan.

– Joka päivä kävimme 2–3 joukkohaudalla. Uhrit ovat kansaani, sukuni on Liettuasta. Pystyttämäni muuri sortui, Zuroff kertoo silmät kyynelissä.

– En ollut koskaan kokenut sellaista. Se oli hullua, painajaismaista, absurdia.

He itkivät matkan aikana paljon. Mennessään lentokentälle Zuroff kertoo alkaneensa jälleen itkeä ja saaneensa ahdistuskohtauksen ensi kertaa elämässään.

– Minusta tuntui kuin hylkäisin uhrit, jotka jäivät hautoihin. Se oli kauhea tunne. Ruta sanoi, älä huoli, minä jään ja kannan soihtua.

Matkan aikana Zuroff ja Vanagaite ystävystyivät ja suhde kehittyi seurustelusuhteeksi (siirryt toiseen palveluun).

Rūta Vanagaitė
Rūta Vanagaitė kirjoitti kirjan, jossa puhuvat joukkotuhon todistajat. Kirjan nimi on Meikäläiset. Marjo Näkki / Yle

Natsienmetsästäjä jatkaa tarinaansa jerusalemilaisessa kahvilassa ja juo vaaleanpunaista smoothieta.

Hänellä on aiemmasta avioliitostaan neljä lasta, joista yksi poika on Zuroffin tavoin valinnut historioitsijan uran. Zuroffin tyttäret ovat psykologeja ja toisesta pojasta tulee sydänkirurgi. Lapsenlapsia on toistakymmentä.

– Lapset tietävät mitä teen ja ovat ylpeitä siitä, hän kertoo.

Kun Zuroff lähtee töistä, meneillään olevan tutkinnan vaiheesta riippuu, pystyykö hän irrottautumaan työajatuksista. Yksi rentoutumiskeino on koripallo, joka oli hänen intohimonsa jo nuorena.

Efraim Zuroff
Efraim Zuroff Heidi Levine

Iso ja vihainen, intohimoinen ja kiltti

Millainen mies natsienmetsästäjä sitten on hänet tuntevien ihmisten silmissä?

– Efraim Zuroff on väsymätön. Hän on pitkä komea mies, iätön tietyllä tavalla. Hänessä palaa tuli ja vakaumus, joka panee hänet liikkeelle aamusta iltaan.

Näin toteaa suomalaislähtöinen Eva Odrischinsky, joka työskentelee Zuroffin kanssa samassa toimistossa.

Vanagaite puolestaan sanoo, että Zuroff on hyvin vaikuttava persoona, iso ja vihaiselta vaikuttava. Hänen mukaansa liettualaiset vihaavat ja pelkäävät Zuroffia.

– Mutta kun opin tuntemaan hänet, hän on hyvin kiltti ihminen, älykäs, ystävällinen eikä lainkaan aggressiivinen, Vanagaite kuvaa kumppaniaan.

"Antisemitismi muuttaa muotoaan"

Kun keskitysleirit vapautettiin vuonna 1945, maailmalla toisteltiin: Ei koskaan enää. Mitään holokausin laajuista ei ole onneksi tapahtunut, mutta satoja tuhansia on kuollut muissa tragedioissa, kuten Ruandan kansanmurhassa.

Yksi syy on Zuroffin mukaan ilmeinen: Holokaustista tuomittujen määrä on hyvin alhainen kaikissa maissa.

Hän uskoo, että syyllisten saattaminen vastuuseen teoistaan toimisi varoituksena niille, jotka harkitsevat fundamentalistisiin, fanaattisiin ja kansanmurhaan taipuvaisiin liikkeisiin liittymistä.

Huolimatta holokaustin opetuksista antisemitismi on viime aikoina jälleen lisääntynyt Euroopassa. Zuroff ei ole toiveikas antisemitismin torjumisen suhteen.

– Sitä on jatkunut 2 000 vuotta ja se muuttaa muotoaan aikojen kuluessa.

Mutta natsirikokset eivät unohdu ainakaan, jos se on Zuroffista kiinni. Kun kysyn, kauanko nyt 70-vuotias natsienmetsästäjä aikoo työskennellä, hän vastaa:

– Ikuisesti. Israelissa sanomme, että 120-vuotiaaksi.

Juttua on korjattu klo 15.44: Toisin kuin jutussa kirjoitettiin Simon Wiesenthal kuoli vuonna 2005, ei 1992.

Aamupäivän aikana jutusta puuttui myös osa tekstiä. Häiriö johtui jutun julkaisun jälkeen tapahtuneesta teknisestä ongelmasta. Pahoittelemme tapahtunutta.