Regina Raskin blogi: Matikka-ahdistus on seurannut minua läpi elämäni – miksi matematiikka on edelleen älykkyyden mittari?

Raskin nuoruudessa ei tiedetty vielä mitään matematiikan oppimishäiriöstä dyskalkuliasta.

Dyskalkulia
Regina Rask

Tiedän, ettei mene kauankaan, kun se taas tapahtuu. Herään painajaisesta kylmä hiki pinnassa. Katson ympärilleni makuuhuoneessa ja minut valtaa suunnaton helpotus.

Olen jo aikuinen. Olen työssä josta pidän ja pärjään siinä hyvin.

Numeroilla ei enää ole minuun valtaa.

En enää joudu ratkaisemaan yhtälöä, jossa

Grönlannin mannerjäätikön laajuus on 1 834 000 km2 ja paksuus noin 2 km. Kuinka paljon valtameren pinta kohoaa, jos jäätiköstä sulaa 30 tilavuusprosenttia? Jään tiheys on 0,9 kg/dm3 ja veden tiheys 1,0 kg/dm3 . Maapallon pinta-alasta on 71 prosenttia valtameriä ja maapallon säde on 6 400 km. Anna vastaus 0,1 metrin tarkkuudella.

Grönlannin mannerjäätikön sulaminen on äärimmäisen huolestuttavaa, mutta minä en niitä valtameriä enää joudu mittaamaan. Pääsin kuin pääsinkin yo-kirjoituksista läpi.

Ilman matematiikkaa.

Sen sijaan kirjoitin venäjän ja saksan. Niissä, kuten muissakin aineissa pärjäsin hyvin. Pääsin opiskelemaan ja valmistuin.

Elämäni ei ole mennyt ollenkaan hassummin tytöksi, joka kärsi jostain, joka tänä päivänä määriteltäisiin ilmiselväksi oppimisvaikeudeksi.

Mutta kuka sellaisista tiesi pienellä tehdaspaikkakunnalla 1970-luvulla?

Koulussa rakastin kirjaimia ja vihasin numeroita.

Kaikki muu oli minulle helppoa paitsi yhtälöt, numerot, kaavat ja hypotenuusat. Kirjaimilla luotiin kauniita, ymmärrettäviä maailmoja, numerot olivat särmikkäitä ja rumia, ne luiskahtelivat aivoista ja käsistä kuin ohuiksi liuskoittuneet saippuan palaset.

Toistuvan painajaisuneni pääjuoni on se, että yritän todistaa opettajille kärsiväni dyskalkuliasta eli laskemiskyvyn häiriöstä.

Unessani yritän siis taistella menneisyyden numerohirviötä vastaan nykyaikaisin asein.

Nykyään laskemiskyvyn häiriö tunnetaan ja tunnustetaan siinä missä lukihäiriökin. Dyskalkulialla on jopa oma tautiluokituksensa: se on laskemiskyvyn häiriö (siirryt toiseen palveluun) (F81.2, ICD-10).

Olisinpa tiennyt tämän kouluaikoinani.

Olisin ehkä tuntenut itseni vähemmän tyhmäksi. Koulukaverini, jotka raapustivat vihkoihinsa selkeitä, kauniita, ymmärrettäviä yhtälöitä tuntuivat tulevan toiselta planeetalta, olevan eri rotua ja paljon parempia kuin minä. Heille matemaattinen ongelma oli jotain, joka ratkaistiin. Minulle matematiikka oli… ongelma.

Ensimmäinen muistikuvani alaluokkien laskennon tunneista on se, että opettaja on ottanut minut taululle tekemään laskutoimitusta. Palaan pulpetilleni mojovan luunapin muisto takaraivossani. Opettaja oli kireä, pelottava, vanhempi naimaton nainen, jota siihen maailmanaikaan sanottiin vanhaksipiiaksi.

Seuraava muistoni on kokeista, jossa palautan opettajalle kuminöyhdän kirjoman samean paperin. Siinä ei ole ainuttakaan vastausta.

Jopa 15-20 prosenttia ikäluokasta kärsii matemaattisista oppimisvaikeuksista. Varsinainen dyskalkuria on noin 5-7 prosentilla koululaisista. Heille opetussuunnitelman mukaisten laskutaitojen oppiminen on ylivoimaista.

Onneksi nykyään tiedetään ja ymmärretään, osataan auttaa.

Vaikka kyllä minuakin yritettiin viedä eteenpäin, lukiossa varsinkin. Muistan ainakin kaksi opettajaa, jotka ottivat minut omalla ajallaan kotiinsa ja antoivat hyvän hyvyyttään yksityisopetusta. Sinikka Puro ja Usko Uotila olivat hyviä ihmisiä, jotka uskoivat, että kun tarpeeksi opettaa, oppii.

Siitä huolimatta minä en oppinut.

Kehitin matematiikassa aivan oman arvosteluasteikkoni. Ei ollut tavatonta, että sain kokeista 3- tai jotain muuta, joka meni nololla tavalla jopa alle nelosen.

Todennäköisyyslaskenta oli ainut matematiikan osa-alue, jota jostain syystä hieman ymmärsin. Odotusarvo, satunnaisilmiö ja todennäköisyys olivat minulle jollakin tavalla tuttuja.

Odotusarvo oli, että taas saisin kokeista ala-arvoisen. Pärjääminen olisi satunnaisilmiö ja todennäköisyys, että nipin napin saisin todistukseen viitosen, riippuisi ainoastaan rehtorin ja opettajan armollisuudesta. Onneksi minulla oli maailman lämpimin ja ymmärtäväisin rehtori, joka näki että osasin kaikkea muuta paitsi matikkaa.

Todennäköisyyslaskennan kokeesta sain peräti 6- ja Sinikka Puro onnitteli minua kädestä pitäen.

Matematiikka on meillä perheen sisäinen vitsi. Kun katson perhettäni ja sukuani, minun on helppo allekirjoittaa tieteellinen havainto siitä, että matemaattinen osaamattomuus on perinnöllistä.

Vielä ei täysin tiedetä, mistä dyskalkulia johtuu. Se tiedetään, että laskemiskyvyn häiriöstä kärsivien aivotoiminta on erilaista kuin muilla. Osaltaan se on geneettistä, mutta vielä ei ole pystytty paikantamaan geeniä tai geenivirhettä, joka häiriön aiheuttaa.

Muistan, että äitini yritti opettaa minulle kertotaulua. Se oli työn takana. En kuollaksenikaan muista tapaa, jolla hän onnistui, mutta se oli häneltä kyllä Herakleen urotyöhön verrattava suoritus.

Myöhemmin elämässä olen oppinut kompensoimaan. Onneksi puhelimissakin on nykyään laskin ja aina on löytynyt joku, joka osaa minua paremmin laskea valuuttakurssit ja paitapuseron alennusprosentit.

Matematiikka on yksi keskeisimmistä oppiaineista koulussa. Yleisessä katsannossa matematiikka tuntuu edelleen enemmän kuin mikään muu aine kertovan oppilaan kognitiivisista kyvyistä.

Matemaattista osaamista pidetään oikeanlaisen älykkyyden mittarina.

Olen tästä tiukasti eri mieltä. Älykkyyttä on monenlaista. Se hieman pilkattu tunneälykin on tärkeä osaamisen muoto ja harvaa meistä on siunattu yhtä vahvasti kaikilla älykkyyden lajeilla.

Ehkä matematiikassa pärjääminen olisi ollut pois jostakin toisesta taidostani. Sitä en olisi halunnut, mielummin olen oma itseni.

Lukioon mennessäni kuvittelin ottavani lyhyen matematiikan, mutta olin pahasti väärässä. Se oli pitkä matematiikka. Niin pitkä, että näen painajaisia matematiikan ylioppilaskirjoituksista edelleen, vaikka viralliseen eläkeikääni on enää kahdeksan vuotta.

Näinä viikkoina jälleen uusi vuosikerta abiturientteja valmistuu koitokseensa. Toivon, ettei kukaan heistä minun laillani raahaa yo-kokeita mukanaan kymmenien vuosien ajan. Matikka-ahdistus – tai mikään muukaan kouluahdistus – ei ole kiva juttu, eikä sen pitäisi määrittää koko loppuelämää.

Ilman matematiikkaakin pärjää.

Regina Rask

Kirjoittaja on Puoli seitsemän -ohjelman toimittaja ja kirjailija. Hän on kirjoittanut seitsemän romaania, mutta ei ole ratkaissut yhtäkään matemaattista yhtälöä.

Lisää aiheesta:

https://areena.yle.fi/1-4159028

Palkittu opettaja Maarit Rossi: Muistan sen hetken, kun tajusin opettaneeni päin seiniä

Matematiikan opettaja joka ei opeta – Pekka Peuran pitkä tie unelmaansa

Millaisia kokemuksia sinulla on matematiikan opiskelusta? Keskustele aiheesta toimittajan kanssa klo 21 saakka.