Mona Mannevuon kolumni: Kun työuupumus on normaali olotila – maaninen työkulttuuri kasvattaa tahattomasti työnarkomaaneja

Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi, kirjoittaa tutkija Mona Mannevuo.

työuupumus
Mona Mannevuo
Laura Railamaa / Yle

Nykytyöelämässä lähes jokaisella on jonkinlainen ymmärrys siitä, mitä työuupumus on. Työuupumuksen sanotaan jopa olevan työelämän uusi normaali, aikamme epidemia.

Toisaalta työuupumus ei voi olla epidemia, koska se ei ole sairaus.

Kela arvioi työuupumuksen tapauskohtaisesti, ja etuuksista päätettäessä Kelan näkökulma voi olla toinen kuin hoitavan lääkärin. Työuupumukseen tosin liittyy usein stressiperäisiä oireita, joten diagnoosiksi voi lopulta tulla vaikkapa masennus tai sopeutumishäiriö.

Työuupumuksen määritelmästä kiistellään, mutta joidenkin arvioiden mukaan neljännes suomalaisista kokee työuransa aikana jonkinasteista uupumusta. Kaksi prosenttia miehistä ja kolme prosenttia naisista kokee vakavan työuupumuksen (siirryt toiseen palveluun).

Itse arvioin todelliset määrät noita lukuja suuremmiksi.

Arvioni tosin perustuu vääristyneeseen todellisuuteen, nimittäin huippupuheella sokeroituun kilpailulliseen akateemiseen työkulttuuriin.

Jatkuvan arvioinnin kohteena olevan pätkätyöläisen elämä koostuu tismalleen työnarkomaanisista elementeistä.

Yliopisto ei ole paras mahdollinen ikkuna suomalaiseen työelämään. Akateemisen työkulttuurin kautta voi kuitenkin tunnistaa yksilön rajoilla leikkivän työkulttuurin nurjat puolet.

Tutkijoiden työuupumus on myös globaali ilmiö, ei suomalainen paikallinen erikoisuus.

Samalla kun yliopistot kilpailevat keskenään, työntekijöiden todellisuudessa korostuvat pätkätyöt, epävarmuus, kasvavat tulostavoitteet ja jatkuva rahoituksen hakeminen.

Paniikinomainen työkulttuuri kasvattaa tahattomasti työnarkomaaneja.

Työpsykologin mukaan työnarkomaniaksi määritellään pakonomainen tarve tehdä töitä. Työstä riippuvainen saavuttaa kokemuksen hallinnasta ja hyväksynnästä vain työn kautta.

Jatkuvan arvioinnin kohteena olevan pätkätyöläisen elämä koostuu tismalleen työnarkomaanisista elementeistä. Elämä ei pysy hallinnassa, jos ei saa töitä, ja töitä ei saa, jos ei pärjää kovassa kilpailussa, jossa todennäköisesti saa töitä vain tekemällä töitä enemmän ja paremmin kuin muut.

Työn ykköseksi asettavassa pyörteessä pitää myös miellyttää kaikkia – koskaan ei tiedä miten seuraavaksi käy.

Loputonta tohinaa, pöhinää ja huipukkuutta ihannoiva projektimainen työkulttuuri on täynnä työuupumisriskejä juuri siksi, että kaikki käyvät ylikierroksilla.

Huippututkijoiden kuuluu myös rakastaa työtään.Rakkaussuhde työhön alkaa usein hyvin, mutta se saattaa ajan myötä muuttua kummalliseksi ja ahdistavaksi. Kukaan ei oikeastaan tiedä miksi.

Työuupumuksestaan kertovilla somevaikuttajilla (siirryt toiseen palveluun) ja freelancereilla tuntuu olevan samankaltaisia kokemuksia. Alkuun työ vaikuttaa ihanalta, uudelta ja jännittävältä. Yhtäkkiä vapaus tuntuu vankilalta, ja pelko tulevaisuudesta on musertava.

Muilta ei heru myötätuntoa, koska intohimotyö on oma valinta.

1800-luvun lopulla hermovoimansa työssä ja toiminnassa menettäneet olivat neurasteenikkoja.

Petteri Pietikäisen mielenterveyden historiaa käsittelevästä teoksesta (siirryt toiseen palveluun) käy ilmi, että kunnianhimoisten yksilöiden uupumisepidemia ei kuitenkaan ole uusi ilmiö.

1800-luvun lopulla hermovoimansa työssä ja toiminnassa menettäneet olivat neurasteenikkoja.

Mielenterveysongelmien julmassa luettelossa neurastenia oli hyvä sairaus, sillä se oli keskiluokkaisen menestyksen hinta. Neurasteniasta kärsivät erityisesti liikemiehet.

Työuupumus ei ole sama asia kuin neurastenia, mutta neurastenian määrittely tietylle ihmisryhmälle tyypilliseksi sairaudeksi kertoo jotakin omasta ajastaan.

Neurasteenikkojen ajateltiin taistelevan modernin maailman etujoukoissa niin aktiivisesti, että heidän hermojärjestelmänsä oli ylikuormittunut.

Loputonta tohinaa, pöhinää ja huipukkuutta ihannoiva projektimainen työkulttuuri on täynnä työuupumisriskejä juuri siksi, että kaikki käyvät ylikierroksilla.

Työterveyslaitoksen arkijärkiset neuvot (siirryt toiseen palveluun) eivät toimi tällaisissa paikoissa. Ne ovat suunnattuja organisaatioihin, joissa työntekijöillä on vakituinen työpaikka sekä työyhteisö, jossa uupumus ei ole normaali asiaintila.

Projektimaisessa työkulttuurissa ei sitä paitsi ole aikaa tai mahdollisuuksia jakaa työtehtäviä uudelleen, saati vähentää niitä. Todennäköisesti työtehtävät olivat jo etukäteen ylimitoitettuja – ja nurkan takana odottaa jo uusi projekti.

Työnarkomaanisessa työkulttuurissa työuupumus ei ole häpeä, vaan normaali olotila.

Univaikeuksia, sydämentykytyksiä ja ahdistuneisuutta voi jopa vertailla. Se on eräänlainen työyhteisöterapian muoto.

Samalla hyvää tarkoittava varoittava työuupumuskeskustelu kääntyy alkuperäistä tarkoitustaan vastaan.

Työnarkomaanille työuupumus ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Jaksaminen on yksi raja muiden rajojen joukossa. Myös sen ylittämisestä voi kilpailla.

Maanisessa työkulttuurissa työuupumuksesta tulee todiste siitä, että töitä on tehty täysillä. Heikot toki sortuvat taistojen tiellä – mutta vain tullakseen entistä vahvempina takaisin.

Huippututkijalla nimittäin kuuluu olla enemmän kuin yksi työuupumus.

Kirjallisuus:

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia (2013)

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU (siirryt toiseen palveluun)) -konsortiossa. Lisäksi hän työstää kirjaa tunteiden, neurotieteiden ja suomalaisten työnjohto-oppien kytköksistä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.