Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Onnettomuus,
joka ei unohdu

15 vuotta sitten Konginkankaalla 23 ihmistä kuoli ja 14 loukkaantui Suomen tieliikennehistorian synkimmässä onnettomuudessa, kun rekka ja linja-auto törmäsivät.

Onnettomuuden merkitys suomalaiselle tieliikenteelle on suunnattoman suuri. Konginkankaan jälkeen liikenneturvallisuus on parantunut ja useat tieliikenteen nykysäädöksistä ovat onnettomuuden jälkeen tehtyjä suosituksia. Kaikkia muutoksia ei ole vieläkään toteutettu.

Monien mielestä merkittävimmät parannusehdotukset ovat edelleen puolitiessä. Esimerkiksi rekkojen nopeudenrajoittimet mahdollistavat edelleen 90 kilometrin tuntivauhdin, vaikka virallinen nopeusrajoitus raskaalle liikenteelle on 80 km/h.

Kerromme, mitä tapahtui Konginkankaalla 19.3.2004 onnettomuuden uhreille, heidän omaisilleen, pelastustyöntekijöille ja koko Suomelle – ja voisiko sama tapahtua uudelleen?

Torstai

18.3.2004

20:33 Maaliskuisena iltana kuorma-auton kuljettaja lähtee viemään lastia Helsingistä kohti Viitasaarta. Samaan aikaan Kemissä lastataan paperirullia rekan kyytiin. Rekkojen kuljettajien on tarkoitus vaihtaa kuormia Keski-Suomessa ja ajaa takaisin lähtöpaikkakunnilleen.

20:53 Laskettelijoita kuljettava linja-auto lähtee Helsingistä kohti Rukaa. Auton kyydissä on 27 matkustajaa, joista iso osa on nuoria. Matkustajien tunnelma on hilpeä. Lisää matkustajia nousee kyytiin matkan varrelta.

Perjantai

19.3.2004

Saana Kiviranta oli onnettomuuden sattuessa 24-vuotias. Hän toimi kaupan alalla esimiestehtävissä ja oli ostanut ensimmäisen asuntonsa. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Saana Kiviranta Meitä oli neljä, työporukka. Nousimme kyytiin Helsingistä. Alkumatkasta joimme viiniä ja naureskelimme korttia pelatessamme. Matkan edetessä päätin mennä nukkumaan. Halusin olla seuraavana päivänä skarppina.

Tuulikki heräsi uutiseen, joka mursi hänen sydämensä. Oli tapahtunut paha onnettomuus. Vain muutamia tunteja aikaisemmin hän oli soittanut tyttärelleen, joka oli pian nousemassa Rukan bussiin. Mitä kuopukselle on tapahtunut? Tuulikki ei esiinny jutussa omalla nimellään asian arkaluontoisuuden vuoksi. Kuva: Niko Mannonen / Yle

TuulikkiSen piti olla ihana laskettelureissu. Vanhojen tanssien aikaan tyttäreni, nelilapsisen perheemme kuopus, sanoi haluavansa käydä kaveriporukan kanssa viikonloppureissulla Rukalla. Hän näytti innoissaan hiihtokeskuksen esitteitä ja suunnitteli, kuinka laskisi hohtavilla hangilla.

Reissu sattui samaan ajankohtaan muun perheen laivareissun kanssa. Olisin halunnut olla kotona saattamassa häntä matkaan, mutta annoimme tytön lähteä. Vaikka luokkakavereilla oli ajokortteja, linja-autokyyti tuntui turvalliselta.

Tyttäreni pääsi linja-autopysäkille ystävänsä perheen kyydillä. Olimme paluumatkalla kotiin laivareissulta, kun näimme heidän autonsa tulevan meitä vastaan. Päätin soittaa tytölle. Hän huolehti koirastamme, joka jäi kotiin haukkumaan. Rauhoittelin, ettei sen tarvinnut odottaa meitä enää kauaa. Koira oli tytölle erityisen rakas. Nuorempana hän sanoi haluavansa kuolla sen kanssa yhtä aikaa. Jouduin kertomaan, etteivät eläimet elä, kuten ihmiset. Kävi päinvastoin.

Puhelun aikana tyttäreni sanoi: ”Äiti, olipa mukava kun soitit.”

Menimme kotiin ja kävimme nukkumaan. Myöhemmin heräsimme huonoihin uutisiin.

Noin 00:30

Palomies Jarmo Arpiainen saapui onnettomuuspaikalle ensimmäisessä ambulanssissa ja arvioi loukkaantuneiden hoidon kiireellisyyden. 24 tunnin työvuorosta oli takana 18 tuntia. 12 vuotta palomiehenä eivät riittäneet valmistamaan häntä siihen, mikä onnettomuuspaikalla odotti.

Kuva: Niko Mannonen / Yle

Palomies Jarmo Arpiainen "Täällähän sataa vettä ja on aste pakkasta", huikkasin työkaverilleni Jari Leppäselle, joka vastasi, että ei kai nyt sentään. Olimme Nelostiellä, matkalla viemässä potilasta kohti Jyväskylää ja Keski-Suomen keskussairaalaa. Paluumatkalla huomasin Puuppolan kohdalla nopeusnäytöstä, että keli oli pakkasen puolella. Olin aloittanut 24 tunnin työvuoron edellisenä aamuna paloautossa, iltakahdeksalta alkoi ambulanssivuoro, joka kestäisi aamukahdeksaan.

01:30 Sadekuuro kastelee tien myös Konginkankaalla. Pakkasta on pari astetta ja vesi jäätyy tien pintaan. Kelin muutos tulee yllätyksenä turmarekan kuljettajalle, sillä vielä yöllä yhden aikaan, kun hän on ajanut Konginkankaan ohi matkalla Viitasaarelle, tie on ollut hänen kertomansa mukaan kuiva.

Tienhoito ei saa hälytystä ryhtyä liukkaudentorjuntaan, koska Helsingin kelikeskuksessa työskentelevä päivystäjä ei arvioi siihen olevan tarvetta.

Onnettomuustutkintakeskus ei usko, että kelikeskuksen toiminnalla oli vaikutusta onnettomuuden syntyyn, sillä liukkauden torjuntaa ei olisi ehditty tehdä.

Onnettomuuspaikkaa edeltävä mäki oli suolattu onnettomuutta edeltävänä iltana, mutta tämä toimenpide ei riittänyt ehkäisemään tien jäätymistä. Varsinaista törmäyssuoraa ei oltu suolattu.

Samaan aikaan reilut 30 kilometriä pohjoisempana, Viitasaarella, Helsingistä ja Kemistä tulleet Transpointin kuorma-autot kohtaavat ja kuljettajat vaihtavat autojen vaihtokuormakorit ja perävaunut. Turma-auton kuljettaja lähtee ajamaan kohti etelää kyydissään yli 38 000 kiloa paperirullia.

01:45 Linja-auto on pitänyt tauon ja ottaa lisää matkustajia Äänekoskella Hirvaskankaan Essolla. Auto jatkaa matkaansa kohti Kuusamoa. Kyytiin nousevat Jenni Piispanen ja hänen kaksi kaveriaan.

Kimmo Hovilainen todisti rekan heittelehtimistä autostaan. Matkalla Lapista kotiin hän oli vähällä joutua osalliseksi onnettomuuteen. Hovilainen alkoi ohittaa rekkaa. Kohtalo puuttui peliin. 25-vuotias mies päätyi auttamaan yhtä loukkaantunutta. Kuva: Kimmo Hovilainen

Kimmo HovilainenLähdin ohittamaan edessäni hitaasti, hetkittäin alle nopeusrajoituksen, ajanutta rekkaa. En ehtinyt pitkälle, kun huomasin tien olevan peilijäässä. Se ei ollutkaan märkä. Hölläsin vauhtia ja palasin rekan taakse. Olimme paluumatkalla Lapista. Kyytiläiseni nukkuivat. Rekan perävaunu heittelehti aluksi hieman. Otin välimatkaa. Sitten liike kasvoi ja kasvoi.

02:08 Konginkankaalla kuorma-auton perävaunu alkaa heittelehtiä liukkaalla tiellä ja ajautuu vastaantulijan kaistalle. Linja-auton kuljettaja tajuaa pimeällä tiellä vastaantulevan rekan tilanteen liian myöhään ja autot törmäävät. Linja-auto iskeytyy perävaunun etuseinään. Etuseinä ja kuormana olleet paperirullat työntyvät linja-auton sisään. Kyydissä on 36 matkustajaa ja linja-auton kuljettaja.

Molempien autojen vauhti törmäyshetkellä on noin 70 kilometriä tunnissa. Linja-auto vaihtoi törmäyksessä kulkusuuntaa ja lähti ajoneuvoyhdistelmän mukana taaksepäin noin 40 km/h. Kolarissa jopa irtotavara voi olla tappavaa. Esimerkiksi 0,33 l virvoitusjuomatölkki vastasi törmäystilanteessä yli 8 kilon painoa.

02:08

Animaatio: Onnettomuustutkintakeskus

Ensimmäiset

Minuutit

02:08 Kuorma-auton kuljettaja ei saa törmäyksessä fyysisiä vammoja. Kuljettaja soittaa itse ensimmäisen puhelun hätäkeskukseen. Puhelussaan hän arvioi ainakin linja-auton kuljettajan kuolleen. Järkyttynyt kuljettaja viedään myöhemmin ambulanssilla sairaalaan, jossa hän saa henkistä apua. Tavoittelimme kuorma-auton kuljettajaa tätä juttua varten, mutta hän ei vastannut haastattelupyyntöihin. Hän ei ole antanut onnettomuuden jälkeen haastatteluja.

Kimmo Hovilainen Minulla oli kymmenien – tai jopa sadan – metrin välimatka kolaripaikkaan, kun näin törmäyksen tapahtuvan. Muut kyydissäni olleet heräsivät. Ajoin lähemmäs ja näin ajovalojen kiilassa isot ajoneuvot. Oli pienestä kiinni, ettemme itse joutuneet samaan kasaan. Sekin olisi ollut mahdollista. Säkkipimeässä yössä ei kuulunut ääniä. Vein varoituskolmion tienlaitaan ja soitin hätäkeskukseen.

02:10 Pelastuslaitos saa hälytyksen onnettomuudesta. Hälytyskeskuksen päivystäjä on luokitellut tilanteen suureksi tieliikenneonnettomuudeksi. Paikalle hälytetään aluksi neljä paloautoa ja neljä ambulanssia.

02:12 Paikalle sattunut toisen yhdistelmäajoneuvon kuljettaja soittaa hätäkeskukseen. Ilmoittaja kertoo, että linja-autossa on nelisenkymmentä matkustajaa ja sen etuosa on murskana. Muiden ensimmäisenä paikalla saapuneiden sivullisten mukaan onnettomuuspaikalla on pimeää ja painostavan hiljaista. Ennen pelastusyksiköiden saapumista yksi bussin matkustajista alkaa kirkua.

02:15 Hälytyskeskus yrittää hälyttää pelastushelikopteri Ilmarin paikalle, mutta pelastushelikopteria ei voi käyttää, koska henkilökuntaa ei ole tarpeeksi.

Kimmo Hovilainen Turmabussissa matkustanut nuori tyttö tuli automme luokse. Muita uhreja ei näkynyt. Tyttö kertoi, ettei halunnut olla bussissa odottamassa apua. Hän pyysi päästä lämmittelemään autoon ja lainasi puhelinta soittaakseen äidille, että on elossa. Kysyimme paikalle saapuneelta pelastushenkilökunnalta luvan viedä hänet sairaalaan.

02:18 Bussissa ollut tyttö soittaa hätäkeskukseen ja pyytää lupaa lähteä yksityisauton kyydissä sairaalaan.

Kimmo Hovilainen Lähdimme ajamaan kohti Äänekoskea. Tyttö oli rauhallinen, mutta todennäköisesti shokissa. Hänellä ei ollut ruhjeiden lisäksi isompia vammoja. Matka oli hiljainen. Vastaan ajavat rekat hirvittivät. Kuljetettuamme tytön hoitoon, matka jatkui kotiin Heinolaan. En ole tavannut tyttöä sen jälkeen.

02:21 Ensimmäiset pelastuslaitoksen yksiköt saapuvat onnettomuuspaikalle. Tilanteen vakavuus alkaa valjeta. Hälytyskeskusta pyydetään järjestämään lisää poliiseja liikenteenohjaukseen, tielaitos liukkauden torjuntaan ja keskussairaala hälytysvalmiuteen.

Pelastuslaitos valaisee alueen ja ryhtyy kartoittamaan tilannetta.

Palomies Jarmo Arpiainen Siellä on joku linja-auto ojassa. Niin minä ajattelin, kun Leppäsen kanssa kuulimme hälytyksen. Matkalla kuulin radiopuhelimesta ensimmäisenä paikalle ehtineen palomestari Markku Kinnusen äänen ja tajusin, että tilanne tosi vakava: "Täällä on 40 potilasta. Laskekaa siitä ambulanssien määrä!" Perillä Leppänen pysäytti ambulanssin murskaantuneen linja-auton ja rekan väliin. Olin avaamassa ovea, mutta hän sanoi: "Odota. Lasketaan ensin viiteen. Sitten pää kylmänä.”

Kun astuin ulos autosta, kaaduin heti selälleni jäätiköllä. Lähdimme kiertämään bussin ympäri vastakkaisista suunnista, minä bussin takakautta. Oli ihan hiljaista. Kun pääsin bussin etupuolelle, näky paljon pahempi kuin olin etukäteen osannut odottaa. Paikalla oli VPK:n sammutusmiehiä, jotka olivat jo käyneet linja-auton sisällä. Linja-auto oli murskana ja valtavat paperirullat olivat jyränneet bussin sisälle melkein puoliväliin asti.

VPK-laiset olivat laittaneet bussin tienpuoleista kylkeä vasten ikkuna-aukkoon tikkaat. Kiipesimme niitä pitkin auton sisälle. Linja-auton penkkejä oli repeytynyt irti, puristunut yhteen ja auto oli kuin täynnä romua, jonka seassa oli ihmisiä. Nostimme elossa olevia ihmisiä irtorojun, irronneiden penkkien välistä ja vainajien alta. Osa heistä oli ihan näkymättömissä. Uhrit, joita ei voitu enää auttaa, merkittiin. Potilaat olivat hypotermisia, kylmettyneitä. Silloin elintoiminnot hiipuvat nopeasti.

Koska olimme ensimmäisenä ambulanssina paikalla, meidän tehtäväksemme jäi triage eli potilaiden hoidon tarpeen arviointi. Tässä vaiheessa vielä kuvittelin, että pelastettavia olisi paljon enemmän ja että osa joutuisi odottamaan pitkään ambulanssiin pääsyä. Kannoimme potilaita rankalaudaksi kutsutulla kantoalustalla ulos ja suurin osa pääsi suoraan ambulanssiin. Kun viimeinen potilas lähti ambulanssilla, tarkastimme vielä kerran menehtyneiksi merkityt. Kollega sanoi: ”Ei täällä, Arppa, ole kuin kuolleita.”

Oli vaikea ymmärtää, ettei heistä ketään voitu enää auttaa.

Saana Kiviranta Pimeys. Sen minä muistan. Heräsin bussin lattialta ja luulin, että olemme jäällä. Tuli paniikki. Uppoaako bussi? Nyt karkuun, pakene.

Havaitsin kaaoksen. Bussin penkit olivat irronneet, hälytysajoneuvojen valot välkkyivät ja ilmassa kaikui hirveä huuto. Aika nopeasti ymmärsin, että olen ollut kolarissa.

Jotenkin ihmeen kaupalla nousin jaloilleni ja kävelin pois. Pelastusmiehet auttoivat minut ulos ikkunasta.

Bussin ulkopuolella ymmärsin, miten paljon maassa oli levällään tavaroita ja kuinka kolaripaikalla vilisi pelastustyöntekijöitä. Kaikki juoksivat.

Maahan oli levitetty vilttejä, joiden päälle minutkin ohjattiin istumaan. Oli kylmä.

Aloin hakea väen joukosta tuttuja kasvoja. Missä ystäväni ovat?

Yritin vetää viileää ilmaa keuhkoihini, mutta se oli vaikeaa.

Ne olivat puhjenneet kylkiluiden tunkeutuessa niiden läpi. Sitä en siinä vaiheessa tiennyt.

Olin shokissa. Ambulanssikuskit tulivat kysymään, mihin sattuu. Silloin en tuntenut kipuja. Ihmettelin ainoastaan, etten voinut nostaa kättä. Sanoin myös, etten saa kunnolla happea.

02:22 Keski-Suomen keskussairaala saa tiedon onnettomuudesta. Tulevaa potilasmäärää ei vielä osata arvioida, mutta linja-auton matkustajamääräksi kerrotaan noin 40. Sairaalassa annetaan suuronnettomuushälytys, jonka seurauksena 199 hoitajaa ja lääkäriä hälytetään töihin.

Psykiatri Timo Männikkö vastasi sairaalassa siitä, että loukkaantuneet ja omaiset saivat tarvitsemansa avun. Kun vainajien henkilöllisyydet oli varmistettu, Männikkö kohtasi nuorten vanhempien kanssa raskaan tilanteen sairaalan kappelissa. Se on edelleen yksi hänen pitkän uransa mieleenpainuvimpia kokemuksia. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Psykiatri Timo Männikkö Yöllä heräsin kahteen puheluun. Aiemmin poikani soitti, että hänen vaimonsa on synnytyslaitoksella. Meille oli syntymässä ensimmäinen lapsenlapsi. Puhelimen pirahtaessa uudelleen luulin, että poikani soittaa. Soittaja ei ollut hän. Hälytys tuli sairaalan keskuksesta. Oli tapahtunut suuronnettomuus.

Siinä vaiheessa tiesin vain, että on tapahtunut bussin ja rekan yhteentörmäys jossain Konginkankaalla.

Lähdin nopeasti sairaalaan. Toimin henkisen ensiavun johtajana. Meillä on töissä suunnitelma, jonka mukaan johtoryhmä kokoontuu ensiapupoliklinikalla ja saa tarkempia tietoja pelastustoimenjohtajalta. Sen jälkeen mietittiin seuraavia askeleita. Tehtävänä oli arvioida, mitä kaikkea meidän tulee sinä päivänä järjestää ja minkälaista apua sairaalaan tuotavat ihmiset tarvitsevat.

02:23 Hätäkeskus yrittää hälyttää pelastushelikopteri Sepen Oulusta. Huonon lentosään takia helikopteri ei voi lähteä Konginkankaalle.

02:35 Ensimmäinen ambulanssi lähtee kuljettamaan potilaita Keski-Suomen keskussairaalaan Jyväskylään. Matkaa keskussairaalan ja onnettomuuspaikan välillä on noin 70 kilometriä. Ambulansseja saadaan paikalle yhteensä 11.

Saana Kiviranta Pääsin heti ensimmäisellä ambulanssilla sairaalaan. Kyydissä oli lisäkseni toinenkin tyttö. Ambulanssikuskit kyselivät koko ajan nimeäni ja syntymäaikaani. Ihmettelin, etten muistanut yksinkertaisia asioita. Mikä mua vaivaa?

Olin sitä mieltä, ettei minua satu mihinkään. Olin niin shokissa ja ilmeisen hirveissä kivuissa. Koko keho oli murtunut, mutten tuntenut sitä.

02:39 Onnettomuuspaikka eristetään ja liikenne ohjataan kulkemaan kiertotietä.

02:59 Uhrien määrä on vielä hyvin epäselvä ja arvio muuttuu useasti aamuyön tunteina. Tässä vaiheessa tiedetään, että onnettomuuspaikalla on 5 vainajaa, 5 vakavasti loukkaantunutta ja 10 lievästi loukkaantunutta.

Psykiatri Timo Männikkö Sairaalassa tunnelma oli tiivis ja odottava. Toimintasuunnitelmaa muokattiin saadun tiedon pohjalta. Totesimme, että valmiit suunnitelmat ovat vain runkoja. Mikään onnettomuus ei ole toisensa kaltainen. Nyt tilanne oli vakava, kuolonuhreja näytti olevan paljon.

Seuraavat

Tunnit

03:54 Viimeinen ambulanssi lähtee Konginkankaalta kohti keskussairaalaa. Kyydissä on saarijärveläinen Jenni Piispanen.

Onnettomuudessa kuolleiden määräksi ilmoitettiin aluksi 24, mutta luku tarkentui myöhemmin 23:een.

04:00 Ensimmäiset paikallisen onnettomuustutkijalautakunnan jäsenet saapuvat paikalle ja aloittavat työt yhdessä Äänekosken poliisin kanssa.

04:04 Keski-Suomen keskussairaalan lääkärijohtoinen valmiusryhmä saapuu paikalle, mutta heitä kohtaa lohduton näky. Elossa olevia uhreja ei enää ole. Ryhmä on pysähtynyt matkalla hoitamaan ambulanssien kyydissä olleita potilaita.

04:07 Ensimmäiset potilaat saapuvat Keski-Suomen keskussairaalaan. Yhteensä sairaalaan tuodaan ambulansseilla 13 potilasta, joista 4 erittäin vaikeasti ja 9 vakavasti loukkaantuneita. Yksi lievemmin loukkaantunut potilas saapuu myöhemmin taksilla käytyään ensin Äänekosken terveyskeskuksessa.

Psykiatri Timo Männikkö Olin hämmästynyt. Heti ensimmäisten loukkaantuneiden saavuttua sairaalaan, ulkona oli jo toimittajia kysymässä, miten henkinen ensiapu on sujunut.

Siinä tilanteessa emme olleet ehtineet tehdä muuta kuin miettiä, miten tilanne hoidetaan ja valmistautua tulevaan.

Tiesimme joutuvamme tekemisiin omaisten kanssa. Teimme sairaalan ruokalaan tilaa heille. Puheluita varten järjestimme sairaanhoitajia tiedotustoimintaan.

Saana Kiviranta Vaaleat hiukseni olivat sotkussa ja tahriintuneet verestä. Niihin oli takertunut lasinsiruja bussin ikkunasta.

Sairaalassa vastassa oli hirveästi lääkäreitä ja hoitajia. Minua kuljetettiin magneettikuvauksissa ympäri sairaalaa. Alku oli epämiellyttävä. Keuhkoni jouduttiin puhkomaan uudelleen, että sinne saatiin ilmaa. En joutunut leikkaukseen, koska kehoni murtumat olivat hyvänsuuntaisia. Selkärangasta oli murtunut kolme nikamaa. Olkapää, solisluu ja lapaluu olivat mäsänä. Myös leukaluu oli murtunut. Sain heti kovan lääkityksen.

06–07 Suomi herää tieliikennehistoriansa pahimpaan onnettomuuteen.

Uutiset täyttyvät Konginkankaan tapahtumista.

Tiedotustilaisuuksia järjestetään Äänekosken paloasemalla ja Keski-Suomen keskussairaalassa Jyväskylässä.

Viesti onnettomuudesta tavoittaa omaisia, jotka yrittävät soittaa autossa olleille nuorille. Puhelimet soivat turhaan pitkin piennarta levinneissä repuissa.

Turma-aamun ensimmäinen uutislähetys. Lähde: Yle Elävä Arkisto

Bussin penkit irtosivat törmäyksessä pulteistaan. Vain hetkeä aikaisemmin laskettelureissulle matkalla olleet nuoret olivat rupatelleet ystäviensä kanssa, pelanneet korttia tai valmistautuneet nukkumaan. Kuva: Lehtikuva

Poliisi ja keskussairaala perustavat omat puhelinnumerot omaistiedusteluja varten. Myös SPR ja monet muut kriisityötä tekevät järjestöt aloittavat puhelinpäivystyksen. Keski-Suomen keskussairaalassa on runsaasti kriisityöntekijöitä auttamassa uhrien omaisia.

Palomies Jarmo ArpiainenSe oli pahin hetki. Loukkaantuneet oli kuljetettu pois ja vainajat oli koottu pressujen alle, kun heidän puhelimensa alkoivat soida. Se oli jatkuvaa soittoäänten kakofoniaa. Vasta silloin alkoi tajuta, millaisten asioiden äärellä ollaan.

Minun oli pakko mennä vähän sivummalle ja istahtaa alas. Kerätä voimia. Kysyin vuoromestarilta, paljonko kello on. Aikaa oli kulunut jo monta tuntia.

Psykiatri Timo Männikkö Varhain aamulla nousi epätietoisuus, joka jatkui koko päivän. Omaiset kaipasivat tietoa, mitä heidän lapsilleen ja läheisilleen oli tapahtunut? Puheluita tuli paljon. Meillekin välittyi pikkuhiljaa käsitys, keitä kaivataan. Tiedotuspuhelimen ja poliklinikalle elossa tulleiden potilaiden lista alkoivat täydentää toisiaan. Muutamat työntekijät sukkuloivat tiedotuspuhelimen ja polin välillä. Hiljalleen selvisi, kuinka paljon kuolleita tulee lopulta olemaan.

Tuulikki Heräsimme ovikellon soittoon.

”Meidän tytöt ovat kuolleet.”

Tytön kaverin äiti sanoi nuo sanat järkyttyneenä, vaikka mitään varmuutta lasten tilanteesta ei ollut. Hän oli kuullut onnettomuudesta.

Voiko se olla sama linja-auto, johon he nousivat? Tiesimme, että se oli tulossa Helsingistä – pakko sen oli olla. Mutta meneehän siellä muitakin autoja kuin se yksi? Halusimme, ettei se olisi tapahtunut. Yritimme soittaa tytölle. Hän ei vastannut.

Seuraavat tunnit kuluivat odottaen epätietoisuudessa. Ajattelin, että jostakin ilmoitetaan.

07:35 Varsinaiset pelastustyöt ovat päättyneet Konginkankaalla. Raivaamaan jäävät muun muassa Konginkankaan VPK:n miehet, joista osa tekee lähes 18 tunnin työpäivän.

Kuolleita viedään Keski-Suomen keskussairaalaan tunnistettaviksi.

Bussin sisään pakkautuneet viisi paperirullaa ja rekan perävaunun etuseinä murskasivat kaiken alleen. Linja-auton keskivaiheilla ollut WC pysäytti niiden tunkeutumisen matkustamon takaosaan.Kuva: Lehtikuva

Psykiatri Timo Männikkö Johtamistehtävän ohessa pyrin olemaan yhteyshenkilö tunnistamistyötä tekevien ja omaisten välillä. Tehtävä lankesi minulle luonnostaan. Olin ollut vastaavissa tilanteissa aiemminkin esimerkiksi Jyväskylän junaonnettomuuden yhteydessä, jossa kuoli 10 ja loukkaantui 94. Tunsin oikeuslääkärin, patologeja ja avustajia jo entuudestaan.

Palomies Jarmo ArpiainenMatkalla onnettomuuspaikalta Äänekosken paloasemalle meille tuli hälytys elvytyskeikalle. Muistan ajatelleeni, että jos onnettomuuspaikalla olisi tarvittu enemmän ambulansseja, tämä ihminen ei olisi pelastunut.

Paloasemalla esimies määräsi meidät heti tekemään selvityksiä pelastustyöstä valtioneuvostolle. Asemalle alkoi tulla toimittajia suunnilleen ovista ja ikkunoista. Yksi heistä livahti kahvihuoneeseen kyselemään kommentteja.

Puoliltapäivin pyysin esimieheltä lupaa lähteä kotiin. Mummo oli tullut aamulla lapsen luokse, että vaimo pääsi lähtemään töihin. Moni kollega jäi vielä tunneiksi töihin. Kotona puristin 2,5-vuotiaan tyttären syliini ja itkin.

09:00 Onnettomuuspaikka kuvataan ilmavoimien tukilentolaivueen koneesta. Kuvista tehtäviä havaintoja hyödynnetään osana tutkintaa.

Törmäyspaikan kohdalla on peltoaukea. Onnettomuus tapahtui noin viiden kilometrin pituisella suoralla tieosuudella, jossa on muutamia mäkiä. Kuva: Lehtikuva

Psykiatri Timo Männikkö Rekan kuljettaja kohdattiin samalla tavalla kuten muutkin uhrit. Hän oli henkisesti musertunut, shokissa.

Polilla tutkittiin aluksi, ettei kuljettajalla ole fyysisiä vammoja. Sen jälkeen hänet siirrettiin psykiatrian polille ja lopulta hän pääsi kriisikeskuksen tiloihin. Työnantaja kävi noutamassa hänet omalla autollaan ja vei kotiin.

Turmapäivän ylimääräinen uutislähetys. Lähde: Yle Elävä Arkisto

Iltapäivä

Psykiatri Timo Männikkö Elossa olevien uhrien omaisille järjestettiin mahdollisuus tavata loukkaantuneita läheisiään ja heitä hoitavia lääkäreitä.Sairaalaan tuotiin myös tajuttomia potilaita, joten kaikkien nimiä ei saatu heti selville. Osa omaisista eli toivossa, että heidän läheisensä on vielä elossa. Viimeisen sairaalaan elossa tuodun tajuttoman potilaan henkilöllisyys pystyttiin varmistamaan iltapäivällä.

Koska uhrit olivat nuoria, yhteistyötä tehtiin nuorisopsykiatrian osaston kanssa. Työntekijät kävivät työpareittain osastolla loukkaantuneiden luona selvittämässä avuntarvetta.

Kaiken keskellä yritimme katsoa, etteivät toimittajat häiritse omaisia. Toimittajien käytös tuntui joidenkin omaisten ja työntekijöiden mielestä keljumaiselta. Esimerkiksi Estonian tilanteessa kuvattiin useita tapahtumia, jotka olisi pitänyt jättää kuvaamatta. Halusimme suojella surevia.

Tuulikki Iltapäivällä sairaalasta soitettiin. Lähdimme sinne. En muista automatkasta yhtään mitään. Sairaalassa tunnelma oli hiljainen, kuin äänet olisi vaimennettu. Kaikki olivat katsomassa omaisiaan. En nähnyt heidän joukossaan tuttuja kasvoja. Vastassa oli psykologeja.

Kuuntelimme, missä vaiheessa kerrotaan, onko tytär kuolleiden joukossa. Tiedon saamisessa kesti pitkään. Ilmeisesti kaikilla oli kiire tehdä kaikkea muuta. Lapsesta kysyttiin tuntomerkkejä. Kerroin, että hänellä oli nenäkoru.

Psykiatri Timo Männikkö Vainajien tunnistaminen vie aikaa. Tiedon voi antaa vain poliisi, mutta sitä ennen kuolleen henkilötiedot on varmistettava. Tietoja haettiin hammaskarttojen tarkkuudella.

Omaisten saapumisessa kesti monta tuntia. Suurin osa uhreista oli kotoisin Etelä-Suomesta, Helsingin ja Tampereen seudulta.

17:00

Psykiatri Timo Männikkö Kun ruumiinavaukset olivat ohi, omaiset pääsivät katsomaan vainajaa sairaalan kappeliin. Olin siinä tilanteessa muutamankin ihmisen kanssa.

Yllätyin, kuinka moni halusi nähdä kuolleen omaisensa, vaikka tunnistamispakkoa ei ollut. Omaisten aktiivisuus teki joissakin tapauksissa tunnistamisesta nopeampaa.

Jos puhutaan omista tunteista, tilanne oli mahdoton – olla käsikynkässä äidin kanssa, joka näkee lapsensa kuolleena. Surun keskellä omatkin housut tutisivat ja meinasi huimata.

Tunnistamisen jälkeen omaiset saivat keskustella sairaalateologin kanssa. Ihmettelin, miten ihmiset rauhoittuivat. Mitä teologi teki? Saivatko he avun suoraan jostain ylhäältä? Riittikö omaisen näkeminen? Tilanne ehkä realisoitui ja he pääsivät surussaan eteenpäin.

Joskus tunnistamistilanne voi jäädä traumaattisena mieleen. Muistikuvat tilanteesta voivat järkyttää, vaikka kuinka yrittäisi näyttää vainajasta siististi kaiken.

Kaikki työskentely ei ollut vain surun kohtaamista.

Omaisilla oli ymmärrettävästi valtavia tunnereaktioita. Oli tapauksia, joissa täytyi harkita ihmisen lähettämistä sairaalahoitoon tai psykiatriselle osastolle. Kohtasimme tilanteen, jossa omainen oli lähdössä tekemään itsemurhaa. Jouduimme tekemään suojelutyötä ja järkeilemään heille apua. Se ei ollut kamalan helppoa.

Tuulikki Meidät pyydettiin käymään kappelissa. Se on hirveintä, mitä olen ikinä joutunut tekemään. Kosketin tyttöä. En voinut olla siinä kauaa.

Tilanteen muisteleminenkin sattuu.

Onnettomuuspaikalta kerättiin raivauksen yhteydessä talteen uhrien matkatavaroita ja henkilökohtaista omaisuutta. Kuva: Hannu Lindroos / JOKA, Museovirasto

18:30 Onnettomuusautot siirretään jatkotutkintaa varten Tikkakoskelle ja Jyväskylään. Raivaustyöt päättyvät.

19:00 Tie onnettomuuspaikalla avataan liikenteelle.

Jo turmapäivän iltana kirkoissa järjestetään hartaus- ja rukoustilaisuuksia uhrien muistamiseksi. Muistohartauksia järjestetään myös seuraavina päivinä eri puolilla Suomea.

Suru yhdisti koko Suomen. Kynttilät valaisivat Konginkankaan kirkon edustaa ja Helsingin tuomiokirkossa pidettiin muistohartaus. Kuva: Hannu Lindroos / JOKA, Museovirasto

Psykiatri Timo Männikkö Kun ilta venyi, jouduimme tekemään ratkaisuja. Järjestimme omaisille yöpymismahdollisuuden kaupungissa sijaitsevaan hotelliin, vaikka emme edes tienneet, kuka päätöksen rahoittaa. Omaisille varattiin kokonainen hotellisiipi ja kabinetti, missä he tapasivat henkisen ensiavun väkeä. Sairaanhoitopiiri lopulta maksoi hotellin.

Yötä varten lääkärit antoivat hotelliin tai kotiin lähteville omaisille mukaan muutaman tarvittavan rauhoittavan lääkkeen tai unitabletin. Sureville annettiin myös lyhyt sairauslomatodistus, joka tuli todella tarpeeseen.

Tuulikki Tunnistamisen jälkeen meidät ohjattiin yöksi hotelliin. Emme lopulta halunneet jäädä sinne. Tuli koti-ikävä. Olimme kotona yhdessä perheenä ja kaipasimme kuopusta.

Yöllä nukuin unilääkkeiden avulla hieman ja heräsin vähän väliä miettimään, mitä on tapahtunut ja miten kammottavan tapahtuman olisi voinut estää.

20:00

Psykiatri Timo Männikkö Työpäivä venyi. Saavuin kotiin vasta kahdeksan pintaan illalla. Olin väsynyt. Yleissairaalan psykiatrisessa konsultaatiotyössä olen oppinut kohtaamaan kuolemaa. Tunteille ei saanut antaa sijaa, vaikka tilanne oli traaginen.

Suurin osa huolistani liittyi päivän toimintaan. Teimmekö kaiken voitavamme? Miten omat työntekijämme jaksoivat?

Tiesin, että onnettomuuden aikaan, aamuyön lopputunteina, minusta oli tullut ukki.

Saana Kiviranta Olin yltäpäältä veressä pitkään, koska minua ei voitu viedä suihkuun.

Mitä ystävilleni oli tapahtunut? Kukaan ei puhunut mitään heistä. Hoitajat eivät kertoneet mitään, he vain hiljenivät. Toiset taas välttelivät kysymyksiä.

Se tuntui pahalta.

Tiesin, että kuolleita on paljon.

Mielestäni pitäisi olla rehellinen ja kertoa, mitä on tapahtunut ja kuka on kuollut.

Siinä vaiheessa se ei tunnu enää paljon miltään, kun tietää, että isku on ollut niin massiivinen. Mieluummin halusin tietää totuuden.

Seuraavat

päivät

20.3.2004 Pelastustyöntekijöiden henkinen huolto alkaa jo onnettomuuspaikalta tullessa. Lauantaina järjestetään ensimmäinen yhteinen purkukeskustelu. Keskusteluapua tarjotaan paikalla olleille toimittajille ja muille asianosaisille.

Saana Kiviranta Kuulin viimein uutisia ystävistäni. Kaksi heistä oli selvinnyt hengissä. Kukaan ei puhunut kolmannesta, mutta tein itse johtopäätöksen. Perheelle ja ystäville oli sanottu, etteivät he saa kertoa suru-uutista minulle ennen kuin kaikki oli varmaa. Tilanne oli hankala. Heille oli sanottu, että se voi olla liikaa. Olisin silti halunnut tietää.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että hän on kuollut. Lopulta sain siitä virallisen tiedon.

Psykiatri Timo Männikkö Osa omaisista pääsi kohtaamaan läheisensä vasta seuraavana aamuna. Olin heti mukana näissä tapaamisissa.

Uusia omaisten yhteydenottoja ei enää tullut.

Työntekijämme olivat läsnä osastolla työpareina. Pyrimme, että samat ihmiset kohtaavat loukkaantuneita uudelleen. Loukkaantuneille annettiin informaatiota ja tsekkauslista siitä, millaiset oireet ovat hälyttäviä ja mistä apua kannattaa hakea.

Kävimme henkilökuntamme kesken palautekeskusteluja. Kertasimme, miten he saavat tarvittavan avun, jos tunteita tuppasi olemaan liikaa.

Onnettomuus oli kiinnostanut myös Ruotsissa. Sain tiedon Tukholmasta, että Aftonbladetissa tai Expressenissä oli kuva minusta. Sen yhteydessä kerrottiin tarina lapsenlapseni odotuksesta ja töihin kiiruhtamisesta. Se oli pääasia koko uutisessa. Tuntui oudolta.

Tuulikki En muista seuraavista päivistä juuri mitään.

Suru vaikutti terveyteen. Oli sydänvaivoja ja kipuja, vaikka minulle tehtiin pallolaajennus ennen joulua. Leikkauksen jälkeen terveyteni koheni ja kaikki meni hyvin. Tytön kuoleman jälkeen ei enää mennytkään.

21.3.2004 Onnettomuustilanteessa työskennelleiden henkinen huolto jatkuu pitkään. Sunnuntaina 21.3. lähes 60 ihmistä pelastusalalta, poliisista ja terveystoimesta osallistuu yhteiseen kriisipalaveriin.

23.3.2004

Saana Kiviranta Makasin tilataksin lattialla. En saanut vammojeni vuoksi istua matkalla kotiin. Selkärankaani oli asennettu rautatuki. Se oli hirveä kolmetuntinen. Menin suoraan vanhempieni luokse. Se oli aikuisena aika ”ihana” takaisinpaluu – oikeasti se oli henkisesti todella hankalaa. Minulla oli jo omistusasunto ja oma elämä.

Toisaalta rauhalliseen kotiympäristöön pääseminen tuntui huojentavalta. Siellä oli helpompi aloittaa toipuminen.

Asuin vanhempieni alakerrassa olohuoneessa. En päässyt itse vessaan, koska kaikki päästä varpaisiin oli murtunut. Yritin toipua ja selvitä pahimmista murtumista ja kivuista.

Alusta asti katsoin kaikki Konginkankaan onnettomuutta koskevat uutiset, koska halusin kohdata asian heti. Menetin hyvän ystävän.

24.3.2004 Valtioneuvosto asettaa tutkijalautakunnan selvittämään onnettomuuden kulkua ja siihen johtaneita tekijöitä.

Saana Kiviranta Ambulanssi tuli hakemaan minut sairaalatapaamiseen. Kotisairaalani Espoon Jorvin sairaala otti hoitovastuun minusta. Kehoni kuvattiin uudelleen ja suunnittelimme, miten kuntoutus jatkuu.

Heti alussa minulle tuli jostain syystä olo, ettei kukaan ota vastuuta tarvitsemastani hoidosta. Yhdessä lääkärin tapaamisessa muistan sanoneeni, että minulla on sekava olo: kuka minua hoitaa ja onko kaikki tarvittavat tutkimukset tehty? Minun piti itse vaatia esimerkiksi jalkani kuvaamista. Onneksi se tehtiin: sääriluuni oli murtunut.

Peltoaukealla sijaitsevalle onnettomuuspaikalle vietiin seuraavina päivinä kynttilöitä. Paikalle toivottiin muistomerkkiä, mutta suunnitelma kariutui nelostien vilkkaan liikenteen vuoksi. Omaiset ovat vieneet puiseen ristiin muistolaatan. Kuva: Lehtikuva

27.3.2004 Suomi hiljentyy muistamaan Konginkankaan uhreja. Helsingin tuomiokirkon televisioituun muistohartauteen osallistuu muun muassa valtion johtoa. Suomeen tulee suruvalitteluita naapurimaista.

Saana Kiviranta Noin kuukauden ajan olin täysin sänkypotilaana ja lihakseni surkastuivat.

Päätin mennä yksityisen lääkärin vastaanotolle ja selvittää, onko kaikki tarvittavat tutkimukset todella tehty. Vakuutusyhtiöni suhtautui kustannuksiin suopeasti.

Hiljalleen kehostani paljastui uusia murtumia ja vammoja. Minulla todettiin magneettikuvien ja neuropsykologisten tutkimusten perusteella aivovamma.

Ongelmat alkoivat.

Onnettomuuden

jälkeiset kuukaudet

Tuulikki Pitkään aikaan ei tajunnut muiden perheenjäsenten surua. Olin omissa oloissani. Järjestettiin hautajaiset. Tilaisuus oli kaunis.

Seurasin uutisia, mutta niiden näkeminen oli kova paikka. Aluksi niitä oli jopa liikaa. Keräsin kirjoituksia, mutta myöhemmin hävitin ne.

Omaisille järjestetyt SPR:n vertaistukitilaisuudet alkoivat muutamien kuukausien päästä onnettomuudesta. Kovia paikkoja nekin olivat, mutta minulle oli niistä apua.

Mieheni sai avata tunteitaan miesten ryhmässä. Varmasti se teki hyvää hänellekin.

Vertaistuki on tarpeellista.

Saman kokeneet ymmärsivät toisiaan hyvin. Meidän kaikkien lapset olivat samassa kyydissä. Jotkut kertoivat, että lapset olivat olleet monta kertaa vastaavilla reissulla ja nyt kävi näin. Meillä tytär lähti reissuun ensimmäistä kertaa.

Autossa istuminen pelotti minua pitkään. Kun rekka tuli vastaan, mietin, mihin suuntaan perä pyörähtää.

Saana Kiviranta Minulla oli ihan hirveä tarve päästä takaisin töihin aivovammasta ja murtuneista luista huolimatta. Meninkin jo heti seuraavana kesänä. Silloin minulla oli vielä rautatuki selässä ja käsi paketissa. Ajattelin, että arkeen palaaminen on ratkaisevaa.

Uskoin, että päästessäni takaisin töihin, elämä palautuu normaaliksi.

Se ei mennyt niin. Olin hirvittävän väsynyt. Ajattelin, että väsymyksen taustalla ovat trauma ja murtumat. En ymmärtänyt aivovamman osuutta jaksamiseen.

Muistin kanssa oli ongelmia ja kuormituin nopeammin kuin ennen. Kaupallisen alan työssä se oli hankalaa.

Ennen onnettomuutta kävin normaalisti töissä ja illalla suoritin opintoja sekä näin kavereita. Viikonloppuna kävin kavereiden kanssa ulkona tai reissussa.

Nyt olin yhden työpäivän jälkeen ihan poikki, sänkykunnossa.

Ajattelin, että se kuuluu asiaan. Kolari oli niin iso.

Vamman laajuuden ymmärtää vasta jälkikäteen. Kehon joutuu kuntouttamaan aivan alusta ja se kestää vuosia. Sen lisäksi olisi toivonut henkistä tukea.

Kaikki sanoivat minun vaikuttavan siltä, että kaikki menee hyvin: ”Et sinä varmaan tarvitse terapiaa tai apua." Ajattelin, että niin se varmaan on. Samaan aikaan ymmärsin pinnan alla sen, ettei kaikki todellakaan ole hyvin.

Onnettomuus koski työyhteisöämme voimakkaasti, koska neljä meistä oli siinä osallisena. Kolarin muisto oli koko ajan läsnä.

Aiheesta piti muutenkin puhua päivittäin joka paikassa, vaikka ei olisi huvittanutkaan. Kaikki olivat kuulleet onnettomuudesta ja halusivat puhua siitä.

Yritin pinnistellä elämää eteenpäin sellaisena kuin se oli ennen kolaria ollut. Se ei onnistunut.

Pelastajia odotti lohduton näky. Onnettomuus oli niin tavallisuudesta poikkeava ja raskas kokemus, että henkilöstön psyykkiseen huoltoon kiinnitettiin erityisesti huomiota, kun pelastustyö oli ohi. Kuva: Hannu Lindroos / JOKA, Museovirasto

Palomies Jarmo ArpiainenMietin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin. Omalla porukalla tultiin siihen tulokseen, että kaikki tehtiin, mitä pystyttiin. Kaksi tutkijalautakunnan jäsentä antoi tukensa ja käski olla enää syyttämättä itseäni. Silti tutkinnan yhteydessä välillä tuntui, että meidän pelastajien toimia arvosteltiin. Se tuntui pahalta.

Onnettomuus oli koko maassa ainutlaatuinen. En vieläkään voinut ymmärtää, että Suomessa, ja vielä meidän alueella, voi tapahtua jotain tällaista.

Tapahtumat pyörivät mielessä iltaisin muutaman kuukauden ajan.

Olen kestänyt muistot hyvin perheen ja työkavereiden avulla. Se, joka sanoo, että oli helppo päästää irti, valehtelee.

Minua ei traumatisoinut se, mitä näin, vaan se, mitä uhreille ja heidän omaisilleen tapahtui. Miten he voivat selvitä tästä?

Vuosi

onnettomuuden jälkeen

“Me kaipaamme sinua!” Saarijärven nuoret ilmaisivat osanottonsa ja surunsa kirjoittamalla viestejä muistotauluun. Se on edelleen tallessa nuorisotalon ullakolla. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Saana Kiviranta Alkoi taistelu vakuutusyhtiön kanssa. Siihen saakka vammojen aiheuttamat lääkäri- ja fysioterapiakulut oli korvattu moitteettomasti. Vakuutusyhtiön ihmiset olivat aluksi todella mukavia. Kolari oli raju ja kaikki on selkeää. Minusta luvattiin pitää huolta.

Sitten he lähtivät kiistämään kaiken: oireet ja saamani lääkärinlausunnot.

Vakuutusyhtiö tulkitsi töihin paluun niin, että olen työkykyinen.

Kuten usein aivovammoissa, oireet iskivät vasta jonkin aikaa onnettomuuden jälkeen. Tuli epileptisiä kohtauksia: migreenikohtauksia ja välillä näkö katosi kokonaan.

Myös muut kehon vammat vaivasivat säännöllisesti ja jouduin hakemaan niihin apua.

Yritin sinnitellä työelämässä ja samalla kävin taistelua vakuutusyhtiön kanssa.

Se oli hämmentävää aikaa.

Myös aivovamman asteesta väännettiin ja esitettiin eriäviä mielipiteitä. Vakuutusyhtiössä katsottiin, ettei aivovamma vaikuta arkeeni.

Ajattelin, johtuuko kaikki väsymys ja särky työpaikasta: onko minulle jäänyt traumoja? Vaihdoin töitä. Oireet jatkuivat samoina. Ehdin olla uudessa työpaikassa puoli vuotta, kunnes jäin lomalle. Kun sekään ei auttanut palautumaan, menin Invalidiliiton kuntoutukseen.

18.10.2005 Tutkintaselostus valmistuu. Selostus julkaistaan 17. marraskuuta 2005. Tutkintalautakunta löytää onnettomuudelle 32 eri syytä ja antaa tutkimuksensa pohjalta 17 uutta turvallisuussuositusta. Niillä on ollut merkittävä vaikutus suomalaisen liikenneturvallisuuden parantamiseen. Osa tärkeimmistä suosituksista on edelleen toteuttamatta.

Piirros matkustajien sijainnista linja-autossa törmäyshetkellä

Onnettomuustutkintakeskus antoi Konginkankaan onnettomuuden jälkeen 17 turvallisuussuositusta:

Nämä suositukset eivät ole toteutuneet

  • Kuorma-autojen nopeudenrajoittimien säätäminen ajoneuvokohtaiselle enimmäisnopeudelle 80 km/h
    EU-direktiivi säätää raskaan liikenteen nopeusrajoittimien maksimin 90 km/h:ssa. Suomi voisi mahdollisesti päättää alemmasta rajoituksesta omien rajojensa sisällä, mutta päätös ei ulottuisi ulkomaisiin autoihin. Tämä on koettu ongelmaksi kuljetusalan kilpailutilanteen kannalta. Liikenne- ja viestintäministeriö on ilmoittanut, ettei se edistä asiaa. Siitä huolimatta pientä muutosta on ilmassa: Osa kuljetusyhtiöistä on ryhtynyt oma-aloitteisesti säätämään rajoittimiaan alemmaksi säästääkseen muun muassa polttoainekuluissa.
  • Ylinopeudesta rankaiseminen ajopiirturin taltioiman tiedon perusteella
    Valvonta olisi lainsäädännön puolesta mahdollista, mutta käytännössä näin ei toimita. Teknisiä esteitä on esimerkiksi piirturitietojen mittaustarkkuus.
  • Tievalaistuksen lisääminen tieosuuksilla, joilla on runsaasti raskasta liikennettä
    Valaistus rakennetaan yleensä taajamiin, asutustihentymiin ja risteysalueille, ei niiden välille.
  • Turvavöiden käytön lisääminen linja-autoissa ja matkustajien kehottaminen käyttämään turvavyötä
    Asiasta on kampanjoitu useaan otteeseen ja Linja-autoliitto katsoo pyrkineensä toteuttamaan suositusta. Käytännössä turvavöiden käyttö on vähäistä, joten suositusta ei lasketa toteutetuksi.
  • Poliisin rahoituksen lisääminen raskaan liikenteen valvontaan
    Raskaan liikenteen valvonta lisääntyi hetkellisesti Konginkaan onnettomuuden jälkeisinä vuosina. Sen jälkeen määrä on laskenut takaisin lähelle lähtötasoa. Onnettomuustutkintakeskus on tulkinnut suosituksen toteutuneeksi vuonna 2009, jolloin valvontaa oli huomattavasti nykyistä enemmän.

Nämä suositukset ovat toteutuneet

  • Elektroninen ajonvakautusjärjestelmä on tullut pakolliseksi henkilöautoissa ja raskaissa ajoneuvoissa.
  • Linja-auton ja ajoneuvoyhdistelmän kuljettajatutkinnon edellytyksenä on nykyään raskaan liikenteen ennakoivan ajon kurssi. Kuljettajien on osallistuttava täydennyskoulutukseen viiden vuoden välein.
  • Työnjohto on vastuussa raskaan liikenteen rikkeistä, jotka liittyvät esimerkiksi kuormaamiseen ja aikataulujen laatimiseen.
  • Ajo- ja lepoaikarikkeiden rangaistuksia on kovennettu ja seuraamukset kohdistuvat kuljetusyrityksiin.
  • Raskaan liikenteen onnettomuuksista on koottu aiempaa tarkemmin tietoja.
  • Kuorman varmistamista on parannettu osallistumalla kansainvälisiin hankkeisiin asiasta. Onnettomuustutkintakeskus ehdotti ohjemateriaalin tuottamista ja kelpoisuustodistuksen vaatimista lastaustyöhön. Tämä ei ole toteutunut.
  • Keskikaiteita rakennetaan aiempaa enemmän. Käytännössä keskikaiteita lisätään valtateiden perusparannusten yhteydessä.
  • Raskaan liikenteen käyttöön soveltuvia levähdyspaikkoja ja niitä palvelevia liikenneasemia on rakennettu merkittävästi lisää.
  • Kuorma-autosimulaattorit ovat yleistyneet ja niitä voidaan käyttää ajo-opetuksessa muun muassa vaativien liikenneolosuhteiden harjoitteluun.
  • Pelastustoimen alueellistaminen ja kehittäminen ovat parantaneet merkittävästi valmiuksia ja ohjeistusta suuronnettomuuksien varalta.
  • Ensihoitojärjestelmän uudistus 2010-luvun alussa on parantanut ensihoidon tasoa.
  • Hätäkeskusten tietojärjestelmät on synkronoitu samaan aikaan.

Seuraavat

vuodet

25.4.2006 Konginkankaan turman oikeudenkäynti alkaa Äänekosken käräjäoikeudessa. Syytettyinä ovat kuorma-auton kuljettaja, kuljetusyhtiö Transpoint sekä yhtiön entinen toimitusjohtaja. Kuljettajalle on annettu syytteet liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, 23 kuolemantuottamuksesta sekä neljästä vammantuottamuksesta. Asianomistajia on 97.

31.5.2006 Äänekosken käräjäoikeus antaa tuomionsa tapauksesta. Kuorma-auton kuljettaja saa kolme kuukautta ehdollista vankeutta 23 kuolemantuottamuksesta. Hänen katsotaan ajaneen liian lujaa keliolosuhteisiin nähden. Kuljetusyhtiö Transpoint saa 10 000 euron yhteisösakon työturvallisuusrikoksesta, joka johtuu kuormauksen valvonnan ja aikataulusuunnittelun laiminlyönneistä. Omaisten korvausvaatimukset hylätään. Kuljettaja valittaa päätöksestä hovioikeuteen.

23.1.2007 Vaasan hovioikeus päättää säilyttää kuljettajan tuomion ennallaan. Kuljettaja ei hae valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.

Vuosi 2009

Saana Kiviranta Jäin kokonaan pois työelämästä. Kuntoutuksessa huomattiin, etten ole enää työkykyinen, vaikka kuinka halusin olevani.

En saanut enää tuloja mistään, en Kelasta tai vakuutusyhtiöltä. Jouduin pistämään asuntoni vuokralle ja muuttamaan uudelleen aikuisena takaisin vanhemmilleni. Minun oli pakko ottaa laina pelkästään asianajajakustannuksia ja kuntoutuksia varten.

Kaltaisiini tapauksiin erikoistunut asianajaja Joni Siikavirta teki liikennevahinkolautakuntaan valitukset, jotka menivät kaikki läpi kerralla. Vakuutusyhtiö velvoitettiin maksamaan minulle tapaturmaeläkettä.

Kun päätös tuli, fiilis oli mieletön. Elämä alkoi uudelleen.

Mietin, miten ne, joilla ei ole tukea tai perhettä, selviävät tällaisesta tilanteesta. Joillakin kamppailu voi kestää helposti kymmenen vuotta.

Kohdallani henkinen ja fyysinen palautuminen alkoivat oikeastaan kunnolla vasta vakuutusyhtiötaistelun jälkeen.

Jälkikäteen toivoin, että kaikki olisi mennyt nopeampaa, etteivät ne vuodet olisi menneet hukkaan. On iso työ saada kroppa ja pää kuntoon. Luoda kokonaan uusi elämä.

Menetin työyhteisön, mutta myös ison osan ystävistäni. Ymmärrän sen, että murheideni kuunteleminen oli vuodesta toiseen rankkaa.

2014

Tuulikki Ajan kuluessa asian käsitteleminen helpottui. Jaksoin keskittyä perheen muihin lapsiin ja lastenlapsiini. Tytön huoneen annoin jäädä entiselleen, vaikka vaatteita olen laittanut pois.

Veimme onnettomuuspaikalle ristin ja teetimme siihen laatan. Aluksi kävimme siellä useammin. Nyt emme enää.

Itselläni elämä voitti ja suru alkoi väistyä vasta kymmenen vuoden jälkeen.

Auton kyydissä pelkään ohitustilanteita. Olen ollut bussissa, mutta penkillä istuessa on tullut mieleen, että tällaisessa tytär meni.

Adressit ovat edelleen tallella. Niitä katsellessa joudun pidättelemään edelleen kyyneleitä. Se on kova paikka.

Aiheesta kertovat uutiset kestän jo paremmin.

15 vuotta

onnettomuuden jälkeen

Voisiko Konginkangas tapahtua uudelleen?

Tämän vuoksi kyllä

  • Tieverkon kunto ei ole merkittävästi parantunut. Korjausvelka ja talvihoito ovat edelleen kestopuheenaiheita.
  • Yllättävät keliolosuhteet ja sään ääri-ilmiöt yleistyvät ilmastonmuutoksen myötä. Toisaalta vaikutukset voivat olla liikenneturvallisuutta parantavia.
  • Raskaan liikenteen ajonopeuksia ei ole pakotettu alemmaksi. Keskinopeudet ovat laskeneet hieman ja osa kuljetusyrityksistä on ryhtynyt vapaaehtoisesti säätämään nopeusrajoittimiaan sallittua alemmaksi.
  • Tieverkon valaistusta ei ole lisätty muualla kuin taajamissa ja risteysalueilla.
  • Ratissa on aina ihminen ja inhimilliset virheet tekevät onnettomuudet mahdollisiksi.

Tämän vuoksi ei

  • Ajoneuvojen tekniikka ja hallittavuus ovat parantuneet merkittävästi.
  • Raskaan liikenteen kuljettajien koulutusta erityisesti ennakoivaan ajotapaan on lisätty.
  • Kuorman sidontaan ja ajoaikatauluihin liittyvää vastuuta on laajennettu niin, että kuljettajan lisäksi kuljetusyritys on vastuussa sääntöjen noudattamisesta.
  • Keliolosuhteiden seuranta on parantunut teknologian myötä ja kuljettaja saa nopeammin tietoa muuttuneista olosuhteista.
  • Keskikaiteiden määrä Suomen tiestöllä on lisääntynyt.
  • Liikenneturvallisuus on yleisesti ottaen parantunut ja liikennekuolemien määrä vähentynyt.

Psykiatri Timo Männikkö Olen ollut eläkkeellä jo pitkään, mutta teen edelleen psykiatrin työtä. Onnettomuuden vuosipäivä on lapsenlapseni syntymäpäivä. Sen myötä jokainen vuosipäivä tuo mieleen myös Konginkankaan. Ei niin, että alkaisin surra enemmän.

Meillä Keski-Suomessa oli varauduttu suuronnettomuustilanteisiin hyvin. Aloimme tehdä suunnittelua Estonian jälkeen.

Varmaan aina jotain voisi tehdä paremmin. En usko, että onnettomuuspäivän aikana voi paljon muuta tehdä, kuin mitä tehtiin. Ainakin kahta asiaa voisi parantaa.

Vainajien tunnistamiseen menee suhteettoman kauan.

Informaatio pitää saada kulkemaan paremmin omaisten ja tunnistustyötä tekevien välillä. Jos se onnistuu, tunnistustyötä tekevät voivat saada paikan päällä olevilta omaisilta tunnistamisvinkkejä.

Omaisten ahdistukseen on helppo samaistua. On karseaa odottaa ja odottaa, kun tunteja kuluu, eikä mitään tiedetä – eikä saada informaatiota ulos.

Toisekseen jäin miettimään myös sitä, miten loukkaantuneiden jatkohoito sujuu heidän kotiseutunsa sairaaloissa ja sen jälkeen kotona. Olisiko meidän pitänyt olla tiiviimmin yhteydessä jatkohoitopaikkaan? Psykiatrisen puolen esiaputoimista ei tietääkseni mennyt kirjattua tekstiä eteenpäin.

Kun yhteyksiä yritettiin järjestellä kriisiryhmiin, puhelinnumerot olivat muuttuneet ja yhteystietojen hakemiseen meni paljon aikaa.

Seurantatutkimuksen mukaan uhrit ja omaiset ovat saaneet parhaan avun läheisiltään tai vertaisryhmiltä.

Kaikkiaan Konginkankaan onnettomuus on jäänyt muistikuvaksi. Ei tästä mitään painajaisia tai muuta ole tullut.

Jarmo Arpiainen on edelleen palomiehenä Äänekosken paloasemalla. Se, mitä tapahtui Konginkankaalla, ei unohdu pelastajalta koskaan, mutta enää hän ei ajattele sitä joka päivä. Arpiainen toivoo, että Nelostie saisi lisää keskikaiteita estämään tuhoisia nokkakolareita. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Palomies Jarmo ArpiainenOnnettomuus muutti minua niin ihmisenä kuin auttajana.

Ihmisenä ymmärrys siitä, että mitä vain voi tapahtua, on koko ajan läsnä.

Ammatillisesti muutuin entistä viilipyttymäisemmäksi.

Konginkangas muutti pelastustyötä. Mitkään muutokset eivät silti olisi pelastaneet yhtään ihmistä.

Kokemus tulee mieleen aina, kun kuljen paikan ohi, mutta muulloin harvoin. Viimeksi tapahtumat tulivat pintaan viime kesänä Kuopion bussiturman yhteydessä. Silloin ajattelin, että nytkö se toistuu.

Newyorkilainen kollega sanoi WTC-iskujen jälkeen, että kun poliitikot tekevät lupauksia, pitää varautua pettymyksiin. Siitä huolimatta olen pettynyt. Keskikaiteista puhuttiin, mutta niitä ei tullut koskaan. Äänekosken eteläpuolella kaiteet ovat jo pelastaneet ihmishenkiä. Meiltä eivät lopu työt niin kauan kuin Nelostie Äänekoskelta pohjoiseen pysyy samanlaisena kuin nyt.

Äidin tuska ei häviä täysin koskaan. Yhdessä koetut hetket, pyöräretket ja yhteinen huumori, nousevat toistuvasti mieleen, vaikka vuodet ovat vierineet. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Tuulikki Muistelen kuopustamme usein ajomatkoilla ja kotona hiljaisina hetkinä.

Katson hänen vanhassa huoneessaan televisiota.

Siellä hän on eniten läsnä.

Välillä mietin, mitä kouluja hän olisi käynyt? Missä päin asuisi? Olisiko hänellä perhettä? Ehkä hän olisi eläinlääkäri – niin hän itse toivoi. Lemmikkejä hänellä ainakin olisi.

Olen iloinen siitä, kuinka paljon hän ehti tehdä elämässään. Lukion aikana hänellä oli paljon harrastuksia ja menoja.

Hänellä oli kiire elää.

Saana Kiviranta on tehnyt arjestaan omannäköistään. Lapsiperheen arki, kaksi kääpiövillakoiraa ja agilityharrastus pitävät naisen kiireisenä. Kuva: Niko Mannonen / Yle

Saana Kiviranta Välillä tuntuu, että kaikki kanssani käytävät keskustelut johtavat Konginkankaaseen. Nykyään yritän välttää kertomasta, että olen ollut mukana turmabussissa. Se herättää edelleen niin monessa ihmisessä muistot. Kaikilla on siitä joku kokemus.

Minun elämäni se muutti täysin. Vamma on osa elämääni ja käsittelen siihen liittyviä asioita päivittäin. Yritän auttaa muita, jotka ovat samassa tilanteesta. Jospa pystyn helpottamaan omilla vinkeilläni, miten prosesseissa pääsisi nopeammin eteenpäin. Neuvoni onnettomuudessa vammautuneelle ovat: Mene heti yksityiselle, ota kaikki kuvat ja palkkaa yksityinen lakimies. Muuten et tule pärjäämään.

Vuosien varrella olen ollut yhteyksissä myös muiden turmabussissa olleiden perheisiin. Olemme jakaneet vinkkejä, koska muillakin on ollut vastaavia taisteluja. Tiedän perheen, jossa äiti on joutunut lopettamaan työt. On jouduttu myymään asunto, että on saatu lakimies.

Tuntuu niin kohtuuttomalta.

Ai, kumpi jätti pahemmat traumat, Konginkangas vai vakuutustaistelu? Minun kohdallani vakuutustaistelu. Ihan ehdottomasti. Jos vakuutusyhtiö olisi hoitanut homman hyvin, niin todennäköisesti olisin toipunut paljon nopeammin.

Jouduin vakuutusyhtiön kanssa tiiviisti tekemisiin vielä uudelleen, kun tulin raskaaksi. Ja yhä uudelleen, kun poikani sairastui vakavasti. Ne taistelut ovat nyt onneksi takana.

Tänä päivänä iloitsen normaalista elämästä, jota saan elää omalla tavallani. Vaikka vamma aiheuttaa kikkailua ja pistää miettimään jatkuvasti oman jaksamisen rajoja, se ei ole tuomio. Sen kanssa voi elää hyvää arkea.

Minulla on kaksi koiraa ja terve lapsi. Harrastan agilityä ja pidän itsestäni huolta.

Olen tehnyt elämästäni juuri sellaista kuin itse haluan.

Jenni Piispanen oli Konginkankaan onnettomuuden tapahtuessa lukion toisella luokalla. Hän lähti laskettelijoita kuljettavan bussin kyytiin kahden ystävänsä kanssa. Hän loukkaantui vakavasti. Tätä artikkelia varten hän kirjoitti kirjeen sinulle ja kaikille meille:

Taas on kevät, maaliskuu. Vastaantulevat ihmiset kyselevät, sinäkö olit siinä bussissa, montako vuotta onnettomuudesta olikaan ja mitenkäs kävi? Montako kuoli?

Aina uudestaan ja uudestaan.

Välillä en jaksa lähteä edes ruokakauppaan, koska en jaksa olla kävelevä muistomerkki, joka nostaa ihmisissä esille vaikeita tunteita ja muistoja. On pitänyt opetella sanomaan, etten jaksa keskustella onnettomuudesta. Yritän elää muutakin elämää.

Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, olen yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Olen yksin väsymyksen kanssa.

Onnettomuus tuntuu olevan kaikkia yhdistävä kollektiivinen kokemus. Minä en muista siitä mitään. Joitain juttuja olen lukenut.

Ihanaa matkaa odotettiin innolla. Minä ja ystäväni, jotka kuolivat. Kaipaan heitä yhä.

Kuntoutumisen mutkikkaalla tiellä olen saanut kohdata ammattilaisia, jotka ovat kohdanneet minut ja auttaneet minua. Toisaalta olen myös kuullut, ettei minun kannata yrittää samoja asioita kuin muut.

Vastoinkäymisten myötä ja terapeuttien avulla olen opetellut käsittelemään vaikeita tunteita, esimerkiksi pelkoa, surua, vihaa, vääryyttä tai syyllisyyttä. Täytyy yrittää antaa kohtalolle anteeksi, täytyy yrittää olla itselleen armollinen.

Voimavarani ovat vain murto-osa onnettomuutta edeltäneestä ajasta.

Vaikka kokemus muutti väkisinkin minua ja muistutti karmealla tavalla elämän rajallisuudesta, arvomaailmani on edelleen sama.

Maantiellä usein pelottaa, mutta haluan uskoa, että jokainen kuski kantaa vastuunsa.

Yritän opetella, että riitän, vaikka olen tällainen. Vaikeat asiat nousevat yhä ajoittain pintaan.

Jotta pysyn niin henkisesti kuin fyysisesti jotenkin kasassa, yritän kuunnella itseäni. Olla voimieni rajoissa aktiivinen. Haluan opetella uusia asioita ja antaa elämän kuljettaa omannäköistä tietäni pitkin.

Teen parhaani, etten katkeroituisi. Minullakin on vain tämä yksi elämä.

Julkaistu­ 15.3.2019

Toimittajat­ Jonna Karjalainen, Minna Matintupa, Sanna Savela

Tekstieditointi­ Soila Ojanen

Graafinen suunnittelu­ Asmo Raimoaho

Tekninen toteutus­ Tuomas Hynninen, Antti Hämäläinen

Anna palautetta jutustamme