Reetta ja Erfan Jahangirin kolumni: Kun mielenterveyspotilas ei enää tarvinnut sairaalahoitoa, hänelle ei enää löytynyt paikkaa, mihin palata

Eri hoitopaikat toimivat samojen lupien puitteissa hyvin eri tavoilla, kirjoittavat lääkärit Reetta ja Erfan Jahangiri.

Mielenterveyshoito
Erfan ja Reetta Jahangiri
Kalle Niskala / Yle

Suomessa puhutaan nyt paljon vanhustenhoidon huonosta toteutumisesta, systeemin väliinputoajista, kärsimyksestä ja alimitoituksesta, ja aivan syystäkin. Aiheellista huolta kannetaan myös lastenhoidosta ja varhaiskasvatuksesta.

Keskustelun ulkokehälle ovat taas jääneet mielenterveyskuntoutujat.

Mielenterveyspotilaat ovat usein yhteiskunnan vähävaraisia, ja syrjityimpiä ainakin palveluiden saamisen näkökulmasta.

Potilas ei tarvitse enää sairaalahoitoa. Hän olisi valmis kotiutumaan psykiatriselta osastolta. Ongelma on, että hänen edellinen asuinpaikkansa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Asumispalveluyksikön työntekijöiden mukaan hänen käytöksensä on ollut aiemmin niin hankalaa, ettei hänen kanssaan ole enää pärjätty. Tilannetta selvittelee koko joukko ammattilaisia yhdessä potilaan kanssa. Mukana ovat osaston lääkäri, omahoitaja ja sosiaalityöntekijä sekä asumispalveluyksikön omaohjaaja ja kunnan avopalveluiden hoitaja.

Mielenterveyskuntoutujille on tarjolla eriasteisia asumispalveluita. Palveluvalikoima voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan. Tukiasuminen tarkoittaa “keveintä” asumispalvelua, jossa potilas asuu omassa kodissaan ja hänen luonaan käydään säännöllisesti tai tarpeen mukaan. Palveluasumisyksiköissä on päiväaikaan henkilökuntaa paikalla, mutta yöaikaan ei ole valvontaa. Kolmas asumistapa on tehostetun palveluasumisen yksikkö, jossa on myös yövalvonta.

Asumispalveluyksikön työntekijä ei siis haluaisi ottaa potilasta. Potilas itsekin sanoo, että hänellä on ollut hankalaa silloin, kun hän ei ole saanut apua heti kun sitä tarvitsisi.

Sosiaalityöntekijä muistuttaa, että kyseessä on tehostetun palveluasumisen asumisyksikkö, ja siellä pitäisi kyllä olla hoitajia saatavilla.

Asumispalvelun ohjaaja vetoaa potilaan heikkoon psyykkiseen vointiin ja monenlaisiin ongelmiin hänen käytöksessään. Niiden vuoksi häntä ei voitaisi pitää yksikössä. Potilaan avohoitotyöntekijä ihmettelee tätä, ja toteaa potilaan aiemmin pärjänneen tuetussa asumisessa hyvin yksinkin. Vaikka toimintakyky onkin hiljalleen heikentynyt, ei voinnin pitäisi olla niin huono ettei tämä asumismuoto hänelle sopisi.

Psykiatristen asiakkaiden toimintakykyä on vaikea mitata suoraan. Potilaat voivat olla fyysisesti hyvässäkin kunnossa, mutta psyykkisen vointinsa vuoksi eivät esimerkiksi pysty asioimaan itsenäisesti tai tekemään ruokaa. Psykiatrisille asiakkaille ovat tärkeitä arkirutiinit ja lääkityksen säännöllinen toteutuminen. Omillaan pärjäämisen ja kuntoutumisen tueksi tarvitaan myös ryhmätoimintaa.

Potilas kertoo olevansa surullinen, koska ei enää pärjää. Tunteet ovat ristiriitaiset, koska osastolla oleminen tuntuu niin paljon helpommalta kuin asumisyksikössä. Myös osaston omahoitaja toteaa potilaan olevan osastolla täysin omatoiminen ja suoriutuvan päivän toiminnoista moitteettomasti. Potilas on tarvinnut osastolla apua ainoastaan lääkkeiden ottamisessa. Potilas kertoo myös tykkäävänsä osaston ryhmistä, ja on pahoillaan siitä etteivät asumisyksikössä ryhmät aina toteudu.

Tapaamisen lopputuloksena potilaalle päätetään etsiä uusi tehostetun palveluasumisen paikka. Tähän työhön ryhtyy kunnan sosiaalityöntekijä. Seuraava tapaaminen sovitaan kuukauden päähän, ja siihen saakka potilas odottaa osastolla. Potilasta harmittaa, koska tällä välillä hän ei pääse edes viikonloppulomalle. Omaiset eivät vuosiin ole olleet tekemisissä ja nyt myös asumispaikka on hylännyt hänet.

Psykiatristen sairaansijojen määrää on vähennetty useilla tuhansilla paikoilla 1980-luvulta lähtien. Trendi on maailmanlaajuinen. Psykiatriset potilaat pärjäävät nykyaikaisilla lääkehoidoilla ja kuntoutuksella hyvin. Kodinomainen asuminen on kuntoutuksen kannalta tärkeää.

Ihmisille pitää antaa mahdollisuus elää sairautensa kanssa eikä sairautensa rajoittamana. Asumismuotoihin olisi hyvä saada joustavuutta ja yksilöllisyyttä nykyistä enemmän. Meidän ammattilaisten tehtävä on huolehtia, että tasa-arvo toteutuu kaikissa hoitopaikoissa, potilaasta ja organisaatiosta riippumatta.

Toinen meistä, Erfan, toimii lääkärinä psykiatrisella osastolla ja asiantuntijana yksityisellä sektorilla. Asiantuntijatehtävissä Erfan on havainnut, kuinka eri yksiköt toimivat samojen lupien puitteissa hyvin eri tavoilla.

Onneksi useissa yksiköissä on hyvin koulutettua ja kokenutta henkilökuntaa, jotka pärjäävät haastavienkin asukkaiden kanssa ja pystyvät tukemaan vaikeammissakin tilanteissa kotona tai omassa yksikössä pärjäämistä. Toisissa yksiköissä vähäisetkin ongelmat johtavat poikkeuksetta takaisin sairaalan osastolle, ja hyvin nopeasti yksiköt voivat jopa kieltäytyä ottamasta asukasta enää vastaan.

Kun asumispaikkoja ei saada järjestettyjä, potilaat joutuvat olemaan pitkään sairaaloiden osastoilla. Potilaat kärsivät tästä.

Miten voidaan varmistua, että kuntoutus esimerkiksi ryhmätoimintojen ja arjen hallinnan opettelemisen kautta aidosti toteutuu? Riittävät henkilöstömitoitukset ovat hyvä alku, mutta nekään eivät takaa kaikkea.

Yksiköihin pitää saada lisää koulutettua henkilökuntaa, joilla on selkeät ohjeistukset ja tavoitteet työlleen. Niiden toteutuminen vaatii työhyvinvoinnista huolehtimista, jämäkkää ja selkeää johtamista ja säännöllistä valvontaa. Yksiköiden tulee olla säilöntäpaikkojen sijaan koteja, joissa taataan ihmisille oikea, laadukas hoito ja kuntoutus.

Reetta ja Erfan Jahangiri

Reetta ja Erfan ovat nuoria lääkäreitä ja vanhempia. He yrittävät nähdä niin työssään kuin vapaa-ajallakin kohtaamistaan ihmisistä ja asioista monipuolisen ja elämänmyönteisen kuvan. Kolumneissaan he yrittävät tuoda uutta näkökulmaa havaitsemiinsa epäkohtiin ja ilmiöihin.

Aiheesta voi keskustella 16.03.2019 klo 16.00.