Reetta Rädyn kolumni: ”Noiden kodissa asuu isä” – yksinhuoltajien alueella ydinperhe on poikkeus

Tiivis ydinperhe on yksi vahvimmista keskuudessamme elävistä myyteistä. Mitään tavallista lapsiperhettä ei ole olemassakaan, kirjoittaa Reetta Räty.

perheet
Reetta Räty
Antti Haanpää / Yle

Helsingissä on alueita, joissa yleisin perhetyyppi on äiti ja lapsia. Yksinhuoltajan ja lasten muodostama perhe on naapurustossa lähtökohta, ydinperheet ja muut poikkeuksia. Teen tutkimustöitä yhdellä tällaisella alueella Itä-Helsingissä. Lapset saattavat kuvata kaverinsa perhettä huomauttamalla, että ”noiden kodissa asuu isä”. Eräs lapsi kertoi, että puolifaijaksi pääsee, jos on asunut perheessä yli puoli vuotta. Hän jutteli kavereidensa kanssa siitä, miten isäpuoleksi saa ylennyksen. Jonkun mielestä kyse oli ajasta, toisen mielestä asenteesta. Entä onko puolifaijalla ja faijapuolella eroa? Eipä kai, ”meillä sanotaan puolfaija”.

Suomalaisista 40 prosenttia asuu lapsiperheissä. Siihen nähden lapsiperheistä puhutaan esimerkiksi politiikassa todella paljon. Vähemmän puhutaan siitä, että mitään yhtenäistä ”lapsiperhettä” ei ole olemassa. Esimerkkinä perheiden moninaisuudesta pidetään usein uusperheitä. Niitä paljon isompi ryhmä ovat kuitenkin äitien ja lasten muodostamat perheet. Viidennes Suomen perheistä on yksinhuoltajien perheitä. Useimmissa huoltaja on äiti. Isä ja lapsia -perheitä on vain muutama prosentti.

Perhevapaiden uudistaminen on välttämätöntä, jos Suomesta halutaan tehdä tasa-arvoisempi sekä työssä että vapaalla. Mutta miten perheistä tehtäisiin keskenään vähemmän eriarvoisia? Uusi lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarinen nosti hiljattain Helsingin Sanomissa (siirryt toiseen palveluun) esiin yksinhuoltajien köyhyyden. Yksinhuoltajia pitäisi tukea palveluilla ja tulonsiirroilla, esimerkiksi niin, että työssäkäynti on käytännössä mahdollista. Tästäkin on helppo olla samaa mieltä: suomalaisen perhekäsityksen ei pitäisi Pekkarisen mukaan olla niin kategorinen ja ydinperhekeskeinen.

Perhetilastot ovat kiinnostavia, sillä niiden kautta avautuu perheiden moninaisuus – mutta ne ovat vain tilastoja. Yksinhuoltaja saattaa olla lapsen ainoa vanhempi – totaaliyhäri – ja lisäksi on yhtä monta muuta järjestelyä kuin perhettäkin.

On myös isovanhempia, jotka hoitavat lastenlapsiaan ihan koko ajan. Ilman heitä moni lapsi olisi pulassa, tai ainakin tarvitsisi nykyistä enemmän yhteiskunnan tukea.

Yksi tilastojen ja sitä kautta julkisen keskustelun ulkopuolelle tippuva asia ovat isovanhemmat, jotka hoitavat lapsenlapsiaan. Kyllähän me luemme virkeistä eläkeläisistä, jotka hoitavat kiireisten lastensa lapsia, kun ura-aikuiset ovat työmatkoilla, iltaan venyvissä palavereissa, tai virkistämässä parisuhdetta viikonloppumatkalla. Mutta on myös isovanhempia, jotka hoitavat lastenlapsiaan ihan koko ajan. Ilman heitä moni lapsi olisi pulassa, tai ainakin tarvitsisi nykyistä enemmän yhteiskunnan tukea. Nämä isovanhempien turvaverkot tulevat toisinaan esiin mediassakin, etenkin jos kerrotaan aikuisista, joilla on hankala elämäntilanne. Jutuissa vilahtelee mainintoja siitä, että lapset asuvat isovanhempien luona, jatkuvasti tai väliaikaisesti.

Sosiologi Lotta Junnilaisen väitöstutkimuksessa Lähiökylä – tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta avataan kiinnostavalla tavalla isovanhempien näkymätöntä roolia kaupunkilaislähiöiden lapsiperheissä. Lapset ovat säännöllisesti lähellä asuvien isovanhempien luona yökylässä, syömässä – tai asumassa. Jotkut aikuiset asuvat lastensa kanssa omien vanhempiensa luona. Syy ei ole se, että mummo tarvitsee apua, vaan se, että aikuinen lapsi tarvitsee apua, ja/tai on rahapulassa.

Kaupungeissakin on kyliä, joissa on läheiset naapurussuhteet, ja mummola viereisessä rapussa.

Urbaanit lähiöt kuvataan usein toisille vieraiden ihmisten säilöinä – nukkumalähiöinä, ongelmalähiöinä, paikkoina, joissa ihmiset eivät tunne saati auta toisiaan. Nämä ovat mielikuvia, todellisuus on toista. Kuten Junnilaisen väitöksen nimi Lähiökylä osoittaa, kaupungeissakin on kyliä, joissa on läheiset naapurussuhteet, ja mummola viereisessä rapussa.

Lähiöissä rakentuu – ihan kuten maalaiskylissäkin – myös keksittyjä sukulaisuussuhteita, siis varamummoja, sijaissiskoja ja muita sukulaisuuden kaltaisia ihmissuhteita. Ne konkretisoivat sen, että yksin ei pärjää, eikä pidäkään pärjätä. Itselleen voi rakentaa perheen.

Perhemuotoihin liittyy sama ”normaaliuden” problematiikka kuin vaikka varallisuuteen, etnisyyteen tai elämäntapaan. Monen on helpompi olla, jos ympärillä jaetaan käsitys normaalista, eikä eksotisoida, demonisoida, stereotypisoida tai kauhistella. Lotta Junnilaisen tutkimuksessa lähiökylien asukkaat kuvaavat, miten omalla seudulla ”saa olla oma ittensä”, tai ”me ollaan kaikki samaa perhettä”. Syntyy solidaarisuutta, joka kumpuaa tunnistetusta samankaltaisuudesta.

Yhteiskunnan tasolla tavoite ei tietenkään ole se, että samankaltaisten tulisi liittoutua ja käpertyä sisäänpäin, vaan se, että muistaisimme, ettei universaalia tavallista ja normaalia ole olemassakaan. Tämä koskee niin arkista puhetta kuin perhepolitiikkaakin. Suomalainen tiivis ydinperhe on yksi vahvimmista keskuudessamme elävistä myyteistä. Todellisuudessa se venyy joka suuntaan, ja siihen pätee samaa kuin moneen muuhunkin: muoto ei kerro mitään laadusta.

Reetta Räty

Kirjoittaja on mediatyöläinen, joka puhuu perheen sijaan suvusta. Siihen kuuluu ainakin 28 ihmistä.

Aiheesta voi keskustella 02.04. klo 16.00 asti.