Sami Kolamon kolumni: Kun keho ja mieli kohtaavat eli miksi Ronaldinho nauroi?

Urheilussa kieli, mieli ja keho kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa, kirjoittaa Sami Kolamo.

jalkapallo
Sami Kolamo
Jani Aarnio / Yle

Olen kuullut lasten futispeleissä joitakin kertoja karjahduksen: ”ei piru vieköön turhaa kikkailua siellä”. Näin on valmentaja möykännyt myös silloin, kun maalintekosektorille edennyt esiteini-ikäinen taiteilijasielu on yrittänyt luovaa ratkaisua kantapääkikalla tai futsalista tutulla luuppinostolla. Sillä sekunnilla hymy hyytyy niin kyseisellä junnulla kuin kaltaisillani katsojilla, jotka arvostavat taitofutista. Tämä on pahinta mitä voi sattua. Kun hymy hyytyy ja kroppa jäykistyy pelosta, luottamus kehon luovuuteen rapisee.

Urheilussa kieli, mieli ja keho kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Pallon kanssa leikkiminen ja kikkaileminen avaa reitin kehon taitoon. Kun pallo pysyy koukussa, kropan läpi virtaa ilon tunne. Ajoittain tämän tunteen näkee naamasta.

Kokonaisvaltainen kehollinen mielihyvä sai hänet hymyilemään aidosti ilman väkinäistä poseerausta, kuten mainoskuvissa on tapana tehdä.

Brasilialainen ex-jalkapallotähti Ronaldinho tunnettiin nauravana kulkurina, sillä hän pelatessaan hymyili leveästi. Ronaldinhon mukaan jalkapallo on hauskaa ja maalit levittävät iloa. Hän vertasi pallon koskettamista ja kuljettamista musiikin kuunteluun. Kun Ronaldinholla oli pallo jaloissaan, hän tunsi hengittävänsä vapaasti koko kehollaan. Nimenomaan kokonaisvaltainen kehollinen mielihyvä sai hänet hymyilemään aidosti ilman väkinäistä poseerausta, kuten mainoskuvissa on tapana tehdä.

Nauru ja hymy tarttuvat. Naurava kulkuri temppuineen jättikin lähtemättömän vaikutuksensa faneihin. Ronaldinhon naapurimaassa Argentiinassa syntyi vuonna 1960 el pibe de oroksi eli kultaiseksi lapseksi kutsuttu jalkataiteilija, Diego Maradona. Vaikka Maradonan kasvoilta ei paistanut ronaldinhomainen hymy, hänen kehon liikkeensä viesti nautinnosta, jota pallon kesyttäminen ja kyky improvisoida hetkessä tuottivat.

He hahmottavat pelikentän geometrian poikkeuksellisen tarkasti. Heidän rytminsä muistuttaa epäilyttävästi strutsin liikettä.

Yhteistä Ronaldinholle ja Maradonalle – sekä nykyfutareista etenkin Lionel Messille – on heidän tapansa ajatella kehollisesti, jota ilmentävät äkilliset rytmin- ja suunnanmuutokset. He hahmottavat pelikentän geometrian poikkeuksellisen tarkasti. Heidän rytminsä muistuttaa epäilyttävästi strutsin liikettä.

Sekä strutsit että futista harrastavat homo sapiensit tietävät, että jalkoja voi käyttää monin tavoin. Palloa voi helliä niin jalkapohjalla, sisäterällä kuin ulkosyrjälläkin. Ronaldinhon maajoukkuepelikaveri Roberto Carloksen bravuuritaito oli vinhasti kiertävä ulkosyrjäpotku. Brasilialaisen joga boniton eli kauniin pelin yksi pääarkkitehdeistä 1980-luvulla oli Sócrates, joka kehitti kantapääpelin huippuunsa. Sócratesin kantapääkikat avasivat peliä uusiin ja yllättäviin suuntiin.

Taitofutis toki hallitaan muuallakin kuin Latinalaisessa Amerikassa. Vuoden 2014 jalkapallon MM-kisojen välierässä Saksa murskasi isäntämaa Brasilian 7–1 ja eteni aina mestariksi saakka. Nationalmannschaft oli öljytty tavalla, jota ei voi kutsua mekaaniseksi koneeksi. Päinvastoin, pelistä huokui voitontahdon rinnalla yhteisöllinen hauskanpito ja kekseliäisyys syöttökuvioissa, joiden avulla vastustajien puolustuslinjat puhkottiin auki.

Mario Götzen ratkaisumaali loppuottelun jatkoajalla oli taidonnäyte, joka sopisi Bobby Charltonin futiskoulun opetusvideoklipiksi: keskityspallo rinnalla haltuun, kroppa vaakamamboon ja Brazuca volleypotkulla takakulmaan.

Taitojen hiominen vaatii tarkkasilmäisiä kätilöitä, joita jalkapallossa kutsutaan valmentajiksi ja managereiksi.

Niin Götzeä kuin lukuisia muitakin ammattilaisjalkapalloilijoita voi tarkastella ylimitoitettujen kuukausitulojen, sponsorisopimusten ja muiden rahavirtojen kautta. Näin voi löytää elementtejä myös sellaisesta jalkapallotoiminnasta, joka on eettisesti arveluttavaa. Mutta: jos katse rajataan pelikentällä kehkeytyviin suorituksiin, niin silloin huippufutareiden toiminta kertoo kehollisen taidon läsnäolosta. Taidot eivät kuitenkaan kehity vain pihahöntsyissä. Taitojen hiominen vaatii tarkkasilmäisiä kätilöitä, joita jalkapallossa kutsutaan valmentajiksi ja managereiksi.

Kun Jose Mourinho sai kenkää Manchester Unitedista, portugalilaismanagerin koirankoppiin joutuneen ranskalaistähti Paul Pogban peli alkoi kulkea kuin taikaiskusta. Pogba aukesi pelille kehollisesti. Maksukanavan tv-lähetyksessä selostaja huudahti, että Pogba on ”päässyt irti kahleistaan”.

Pogban joukkuekaveri Jesse Lingard kertoo verkkokolumnissaan (siirryt toiseen palveluun) (23.1.2019), että ilman junioriakatemian valmentajien välittämistä hänestä ei olisi tullut maajoukkuetason jalkapalloilijaa. Lingard oli juniori-ikäisenä hintelä ja pienikokoinen, eikä hänen itseluottamuksensa siksi ollut ihan tapissa. Kokeneet valmentajat kuitenkin näkivät hänessä orastavia kehollisia taito-ominaisuuksia. Lingard kiitollisena kirjoittaa: ”On huvittavaa, että nykyisin tietyt ihmiset kritisoivat minua siitä, että hymyilen pelikentällä. En aio ikinä kuitenkaan olla joku toinen. En aio ikinä pyyhkiä hymyä kasvoiltani, kun astun pelikentälle.”

Ehkäpä siitä oivalluksesta, että kieli, mieli ja keho ovat kietoutuneet toisiinsa kumpuaa Suomen tyttöjen maajoukkuevalmentajien tapa puhua virheiden sijaan yrityksistä. Saman oivalluksen nimissä täällä Pohjolan perukoilla tulisi kouluttaa valmentajia, joilla olisi nykyistä enemmän ymmärrystä erilaisista potkutekniikoista osana pelin pulssia ja kehollista kerrontaa.

Sami Kolamo

Kirjoittaja on urheiluun perehtynyt mediatutkija ja aineenopettaja. Hän väittää hallitsevansa maila- ja pallopelit, dartsin, pöytälätkän ja saappaanheiton. Kuten läheiset hyvin tietävät, hänen Akilleen kantapäänsä on uinti. ”Jos olisimme vesieläimiä, meillä olisi kidukset”, kuuluu Kolamon vasta-argumentti.

Kolumnitekstiä on korjattu maanantaina 29.4. klo 10:45. Alkuperäisessä tekstissä Diego Maradonaa kuvailtiin sanoilla el pide de oro kun oikea ilmaus on el pibe de oro (kultainen lapsi).