Onko ikääntyneistä vanhemmista huolehtiminen rakkautta vai rasite? ”Joskus tuntuu siltä, että olen taakka”

Arviolta yli 300 000 suomalaista tekee omaishoitajan työtä ilman sopimusta tai korvausta. Osa kokee sen velvollisuudekseen.

vanhustenhoito
Seija ja Helvi Noppari lukevat lehteä
Seija Noppari on äitinsä Helvi Nopparin epävirallinen omaishoitaja.Päivi Meritähti / Yle

Linnut parveilevat olohuoneen suuren ikkunan takana. Naapurin kissa päivystää lintulaudan lähellä ja kurkkii välillä ikkunasta sisään. Ikkunan takana on luultavasti aina joku, joka tulee pihalle rapsuttamaan.

Porilainen Helvi Noppari on asunut samassa talossa jo yli 50 vuotta. Siinä ajassa pihapiirin kissat ovat vaihtuneet ja lapset ovat lähteneet lintuparvien lailla maailmalle. Muuten koti on pysynyt aika lailla ennallaan.

Se on muistisairaalle ihmiselle tärkeää.

Nopparin hartain toive on, että hän saisi asua omassa kodissaan elämänsä loppuun asti.

Lupaus isälle

Viisi vuotta sitten Helvi Noppari jäi kotitaloonsa yksin. Hän rakensi talon yhdessä aviomiehensä kanssa vuonna 1966 ja kasvatti siellä viisi lasta.

– Kun isä kuoli, lupasimme hänelle pitää äidistä huolta, kertoo yksi lapsista, Seija Noppari.

Seija Noppari täyttää vesilasia
Seija Noppari käy päivätöissä ja viettää suuren osan vapaa-ajastaan äitinsä luona.Päivi Meritähti / Yle

Helppoja nämä vuodet eivät ole olleet. Helvi Nopparin muisti on temppuillut jo pitkään.

– Ikinä ei tiedä, millainen äiti tänään on vastassa. On henkisesti raskasta nähdä, miten ihmisen persoona muuttuu. Äiti ei ole enää se äiti, jonka on tuntenut, Seija Noppari toteaa.

Työtä ilman korvausta

Hoitovastuu äidistä jakautuu viiden sisaruksen kesken. Yksikään heistä ei ole virallinen omaishoitaja.

Arviolta yli 300 000 suomalaista tekee omaishoitajan työtä ilman virallista sopimusta.

– Olisi vaikea määritellä, kuka meistä se virallinen hoitaja olisi, kuka meistä auttaa eniten. Rahallinen korvaus on muutenkin niin pieni, että turha meitä sen takia on asettaa eriarvoiseen asemaan, Seija Noppari pohtii.

Vaikka omaishoitajille maksettava korvaus on vain satoja euroja kuukaudessa, säästää valtio heidän ansiostaan Omaishoitajliiton mukaan (siirryt toiseen palveluun) miljardeja euroja.

Omat rajat hyvä tuntea

Seija Noppari hoitaa äitiään iltaisin ja viikonloppuisin. Sen lisäksi hän tekee normaalia päivätyötä kuntoutuskeskuksessa. Vapaa-aikaa hänellä ei juuri ole.

Se alkaa uuvuttaa.

– Olen viime päivinä joutunut kysymään itseltäni usein, paljonko minun pitää jaksaa. Milloin tulee se raja vastaan, että oma elämäni alkaa olla vaakalaudalla?

Seija Nopparin voimat alkavat olla vähissä.

Nopparilla on myös omia lapsia ja lapsenlapsia, joista hän haluaisi huolehtia – jos vain joka paikkaan ehtisi.

Oma äiti auttoi häntä silloin, kun hänen lapsensa olivat pieniä. Osin siksi hän tuntee velvollisuudekseen auttaa nyt äitiään.

– Tiettyyn pisteeseen asti koen, että omista vanhemmista on velvollisuus huolehtia. Mutta pitää tietää, missä se raja menee, ettei hoitaja polta itseään loppuun.

Puolesta ja vastaan

Velvollisuudentunne on yleistä. Esimerkiksi Facebookissa on ollut viime viikkoina useita keskusteluja aiheesta.

Yhden niistä laittoi alulle saarijärveläinen Iida Pääkkönen. Hän kysyi: Onko aikuisella lapsella velvollisuus pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan?

Kuva Facebookin keskustelusta
Päivi Meritähti / Yle

Osa kertoi suoraan pitävänsä sitä velvollisuutena. Osa koki auttavansa ennemminkin omasta halusta ja rakkaudesta, ei niinkään velvollisuudesta. Toiset olivat sitä mieltä, että eivät ole vanhemmilleen mitään velkaa.

Pääkkösen omat vanhemmat eivät toistaiseksi ole tarvinneet apua, mutta hän on seurannut sivusta miehensä isovanhempien heikkenevää terveydentilaa. Se on saanut hänet pohtimaan, kuinka paljon olisi itse valmis tekemään.

– Voisin tehdä ruokaostoksia kerran viikossa, auttaa siivoustöissä ja viedä vanhuksia kahville, mutta jos joutuisin pitämään huolta päivittäisistä tarpeista, kuten ruokailusta, henkilökohtaisesta hygieniasta ja lääkkeiden antamisesta, en sitä jaksaisi.

Joku muu voi hoitaa paremmin

Iida Pääkkönen kokee, että auttamisenhalun pitää kummuta omista lähtökohdista. Sekä auttaja että autettava saavat hyvää mieltä, jos auttaminen ei tunnu kummastakaan rasitteelta.

– Elämä on kuitenkin niin lyhyt, että jos joutuu tahtomattaan omien vanhempien omaishoitajaksi jopa vuosiksi, ei se enää ole hyvää elämää. Eikä auttamisesta ole kenellekään hyötyä, jos on itse väsynyt ja voimaton.

Pääkkönen ymmärtää, että moni kokee kotihoidon laitosta paremmaksi vaihtoehdoksi. Hänen mielestään se ei automaattisesti ole niin.

– Olen kuullut lähiseudun vanhainkodeista pääasiassa hyvää palautetta. Olen luottavainen siihen, että jossain vielä hoidetaan vanhuksia paremmin kuin mihin itse mahdollisena uupuneena omaishoitajana kykenisin.

Kuka tekee päätöksen hoidosta?

Porilaisessa Nopparin perheessä ajatusta kodin ulkopuolisesta hoitopaikasta on jo väläytelty. Seija Noppari uskoo, että esimerkiksi perhekoti voisi olla hänen äidilleen sopiva paikka. Siellä hän voisi leipoa ja tehdä käsitöitä, joita ei yksin kotona saa aikaiseksi. Ruokakin maittaisi todennäköisesti seurassa paremmin, eivätkä yksinäiset yöt tuntuisi turvattomilta.

Mutta äiti ei halua muuttaa.

– Onhan täällä hiljaista, kun ei ole paljon seuraa, mutta kyllä minä pärjään. Minulla on täällä oma vapauteni. En halua laitokseen tai mihinkään muualle. Kyllä koti on koti, Helvi Noppari toteaa.

Helvi Noppari
Helvi Nopparin hartain toive on saada asua omassa kodissaan.Päivi Meritähti / Yle

Tytär jopa hieman häkeltyy äidin vastauksesta. Äiti selkeästi ymmärtää ja on pohtinut asiaa. Se ei ole muistisairaan kanssa itsestään selvää.

Sitä hän ei välttämättä kuitenkaan ymmärrä, kuinka paljon hän tarvitsee apua. Helvi Nopparin lapset huolehtivat käytännössä kaikista arkisista asioista, ruokailusta ja hygieniasta lähtien.

– Muistisairauteen kuuluu kieltäminen ja silloin itsemääräämisoikeus on vaikea kysymys. Silloin on vaikea tietää, koska omaisten pitää tehdä päätös, voiko hoitopaikan muuttaminen parantaa hoidettavan elämänlaatua, Seija Noppari toteaa.

Jo nyt lasten lisäksi talossa käy hoitaja huolehtimassa lääkityksistä.

"Joskus tuntuu siltä, että olen taakka"

Ainakin nyt Helvi Nopparin ajatukset ovat kirkkaita. Voi olla, että huomenna hän ei muista tästä keskustelusta mitään.

Silti hän ymmärtää, kuinka paljon lapset kantavat hänestä huolta.

– Olen ainakin yrittänyt olla kiitollinen. En tiedä huomaavatko he sitä, mutta kyllä minä olen tyytyväinen. Lapset käyvät täällä usein ja olen ajatellut, että niin kauan kun näin pärjään, niin hyvä on.

Helvi Noppari kokee olevansa taakka.

Lasten uupumuskaan ei ole jäänyt häneltä huomaamatta.

– Joskus tuntuu siltä, että olen taakka, kun aina pitää pyytää apua. Mutta kun kaikenlaista kremppaa on tullut itselle, niin kai se vain pitää hyväksyä. Täytyy noilta lapsilta kysyä, millainen hoidettava minä olen.

Raskasta, mutta palkitsevaa

Tytär, Seija Noppari liikuttuu näistä sanoista.

– Ihminen ei saa itse valita, millainen sairaus hänelle tulee. Vaikka tämä onkin minulle raskasta, olen itseni kanssa paremmin sinut, kun pidän äidistä huolta. Saan siitä sisäistä rauhaa.

Onko aikuisilla lapsilla mielestäsi velvollisuus huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan? Missä menee raja? Huolehtisitko sinä? Tai jos huolehdit jo nyt, kerro kokemuksistasi. Voit keskustella aiheesta kommenttikentässä kello 17:ään saakka.