Pekka Juntin kolumni: Komeinta feminismissä on sen todistusvoima: maailma voi muuttua

Mahdoton on muuttunut mahdolliseksi pelkällä akkojen yhteisellä perkelöitymisellä. Nyt on tehtävä sama suhteessamme luontoon, pohtii Pekka Juntti.

Luonto ja ympäristö
Pekka Juntti
Pekka JunttiNina Susi

Piti kirjoittaa naisten ja miesten välisistä tasa-arvon päivän kunniaksi, mutta sitten sain tietää, että hömötintti tekee kuolemaa.

Tinttiä surressa alkoi tuntumaan, että ihan oikeastiko tässä pitäisi muka jauhattaa, onko toisella ihmissukupuolella jotakin enemmän kuin toisella, kun molemmilla on kaikkea aivan liikaa. Ja niin tästä alkoi kuoriutua positiivinen ajatushäkkyrä siitä, miten maailmamme voi pelastua.

Kahdeksas maaliskuuta julkaistiin vuoden toistaiseksi kovin jännäri Punainen kirja 2019. Siinä kerrotaan, mitä lajeja olemme tällä kertaa onnistuneet tärvelemään sukupuuton partaalle. Kirja kertoo, että hömötiainen oli hetkessä taantunut erittäin uhanalaiseksi. Siis hömötintti, tämä lapsuudenkodon ikkunapielessä läskiä hakkaava pallero! Voitteko kuvitella?

Uhanalaisia lajeja on nyt 2667. Etenkin metsien lajeilla menee kehnosti.

Kaksi päivää Punaisen kirjan jälkeen maa- ja metsätaloustuottajain keskusjärjestön puheenjohtaja Juha Marttila jakoi Twitterissä ruotsalaisen videon (siirryt toiseen palveluun), jossa kerrottiin, kuinka Ruotsissa on jo sadan vuoden ajan istutettu enemmän puita kuin on hakattu. Saatteeksi Marttila kirjoitti: ”Ruotsin metsien tarina on upea. Sama Suomessa. Toki meillä vuosikasvusta hakataan vähemmän ja tiukasti suojeltuja metsiä on enemmän.”

Marttila antoi siis ymmärtää, että Suomen metsien tarina on vielä vähän Ruotsiakin upeampi. Harmi vain, että metsiemme lajit kuolevat sitä ihanaa faktaa miettiessään.

Metsälajit kärsivät ennen muuta metsätaloudesta. Suomalainen metsä on nimittäin koko lailla kaadettu. Metsien tilalla on metsäviljelykset, talousmetsät. Tintillä ei ole enää kotia.

Suutahdin ensin, että Marttila tviittelöi kintaalla hömötiaiselle, että hän koettaa viestillään vain valkopestä metsäalaa tahraavaa uhanalaisuuskeskustelua. Sitten alkoi pelottaa, että olin väärässä. Luulen nimittäin, että Marttila uskoo mitä sanoi. Hän ei olisi ainoa.

Jos joku uskalsi olla eri mieltä, hänet painettiin alas.

Sodanjälkeinen Suomi on ollut viljelijöiden Suomi. On viljelty metsät ja samalla puhtaaksiviljelty mielet. ”Puuta kasvaa enemmän kuin koskaan”. ”Suomi elää metsästä.”

Maailman parhaan metsätalouden saagaa hoettiin niin kauan, että siitä tuli lopulta kansallinen, kiistaton totuus. Jos joku uskalsi olla eri mieltä, hänet painettiin alas. Hän oli epäisänmaallinen, haihatteleva viherpiiperö, väärässä tai hullu. Viime vuosina keskustelu on vihdoin moniäänistynyt. Uskon, että se on enne jostakin uudesta.

Päivänsankari Minna Canthin aikana tasa-arvo ei keikkunut kansan asialistalla, mutta Minnapa rupesi hommiin.

Palataan tasa-arvoon, joka sekin on sanoilla synnytetty. Päivänsankari Minna Canthin aikana tasa-arvo ei keikkunut kansan asialistalla, mutta Minnapa rupesi hommiin. Nyt tasa-arvo on kaikkialla, ja se johtuu puheteoista.

Viimeisen varttivuosisadan aikana tasa-arvoa on pukannut tuutista siihen tahtiin, että välillä on kyllästyttänyt. Toisinaan feminismin pintakuohuntaa on ollut raskasta seurata. Se johtuu luultavasti siitä, että minulla on kivekset tai siitä, että keskusteluun on tullut samankaltaista suomalais-ugrilaista ehdottomuutta kuin metsäkeskustelussa takavuosikymmeninä.

Jos joku sattuu pohtimaan ääneen feminismin mahdollisia epäkohtia tai ylilyöntejä, hän on totuuspoliisien mukaan auttamatta joko vajaa, väärässä tai sovinisti. Jälleen kerran: jos haluaa kuulua fiksujen ja valittujen joukkoon, on oltava samaa mieltä.

Erotuksena on se, että metsäkeskustelun ehdottomuuden takana ovat olleet metsäjohtajat ja rahanahneus, feminismin takana taas tavalliset naiset ja oikeudentunto. Siinä on valtava ero.

Se tekee feminismin tarinasta niin komean. Mahdoton on muuttunut mahdolliseksi pelkällä akkojen yhteisellä perkelöitymisellä. Mielen voima on uskomaton. Kollektiivisen mielen voima on täysin pitelemätön.

Jos aiomme selvitä hengissä, meidän pitää puhua puhumasta päästyämmekin ja sitten muuttaa kaikki.

Tasa-arvon päivä antaa toivoa, että muutos on mahdollinen myös suhteessamme luontoon. Meidän ympärillämme mataa maailmanlaajuinen ekologinen kriisi, jota emme pääse enää pakoon vähättelemällä tai kieltämällä. Jos aiomme selvitä hengissä, meidän pitää puhua puhumasta päästyämmekin ja sitten muuttaa kaikki. Silloin tinttikin voi löytää Suomesta metsän.

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Aiheesta voi keskustella 19.3. klo 16.00 asti.

Lue lisää

Uusi arviointi: Joka yhdeksäs Suomen eliölajeista on uhanalainen – varsinkin monille lintulajeille voidaan sanoa pian heippa

Leena Vilkan kolumni: Tänään saimme kuulla, että Suomesta on hävinnyt kokonaan 312 lajia – ja seuraavaksi uhkaavat mennä jopa pääskyt

Kuinka monen lapsen yksinhuoltaja Minna Canth oli? Muistatko hänen elämään jääneet lauseensa? Testaa tietosi kirjailijasta