Ensimmäisinä Konginkankaan onnettomuuspaikalle saapuneet ohikulkijat kohtasivat hiljaisuuden: "Se oli jotenkin niin painostava"

19.3.2004 tapahtui Suomen tieliikennehistorian synkin onnettomuus Konginkankaalla.

onnettomuudet
Konginkankaan onnettomuuden rekka ja linja-auto.
Onnettomuuspaikka aamulla. Onnettomuus tapahtui hiukan yli kello 2 yöllä.Hannu Vallas / Lehtikuva

Päivälleen 15 vuotta sitten Suomi heräsi tietoon isosta liikenneonnettomuudesta. Konginkankaan onnettomuus on edelleen historiamme pahin tieliikenneonnettomuus: 23 ihmistä menehtyi ja 14 loukkaantui.

Onnettomuus ei unohdu ohikulkijoilta, jotka saapuivat ensimmäisenä turmapaikalle.

Kimmo Hovilainen ajoi turmarekan takana. Konginkankaalla hän näki, kuinka rekan perä alkoi heittelehtimään.

Seppo Ulvila ohitti onnettomuuspaikan ja näki tuhon laajuuden. Hän soitti hätäkeskukseen: "nyt kaikki mahdollinen apu paikalle, täällä on pahaa jälkeä".

"Se liike kasvoi ja kasvoi"

Lapista lomamatkalta tulevassa autossa oli hiljaista. Kimmo Hovilainen ajoi matkustajien nukkuessa. Hän näki edellä ajavan rekan, ja päätti Konginkankaan kohdalla lähteä ohittamaan.

Vastaantulevien kaistalla Hovilainen tajusi, ettei tie ollut enää märkä, vaan se oli peilijäässä. Hän jättäytyi takaisin rekan taakse.

– Rupesin katselemaan rekan vaunua, että sehän vähän heittelehtii. Se liike kasvoi ja kasvoi, ja lopputulos onkin tiedossa. Siinä vaiheessa kun kolari tapahtui, meillä oli noin 50–100 metriä väliä siihen kohtaan.

Kimmo Hovilainen.
Kimmo Hovilainen ajoi turmarekan perässä.Kimmo Hovilainen

Auto parkkiin, hälytyskolmiot paikoilleen ja soitto hätäkeskukseen. Nämä tehtyään Hovilainen ja muut odottivat pelastushenkilöstön saapumista. Turmarekan kuljettaja liikkui ulkona.

– Oli aivan säkkipimeätä, näki vain että kaksi isoa ajoneuvoa on ajanut kolarin. Mitään ääniä ei kuulunut.

Pimeydestä auton luo käveli nuori nainen. Rauhallisesti käyttäytynyt nainen kysyi, voiko hän tulla autoon lämmittelemään ja saisiko puhelinta lainaan, jotta voisi soittaa vanhemmilleen olevansa elossa.

– Hänestä ei vuotanut verta oikeastaan, joitakin haavoja oli. Sanoi, että jonnekin sattuu. Ymmärrettävistä syistä ei halunnut jäädä sinne bussiin odottamaan.

Muita eloonjääneitä ei näkynyt.

"Pimeää ja hiljaista kuin huopatossutehtaassa"

Risteysalueella, tien reunaan oli pysähtynyt auto, jossa oli hätävilkut päällä. Öisellä kotimatkalla ollut Keski-Suomen hätäkeskuksen vuoromestari Seppo Ulvila hiljensi ja avasi ikkunan.

– Mies sanoi, että siellä on paha kolari. Kiitin varoituksesta ja soitin heti hätäkeskukseen. Kysyin puheluun vastanneelta työkaveriltani, että onko tullut ilmoitusta Nelostieltä ja kerroin lähestyväni ilmeisesti onnettomuuspaikkaa.

Päivystäjä kertoi Ulvilalle, että yksiköitä on hälytetty paikalle. Hän pyysi Ulvilaa soittamaan uudestaan, kun tämä tietää lisää.

Penkassa oli renkaanjälkiä, niistä oli lunta pöllähtänyt tien luiskaan. Pian Ulvila huomasi omien autojensa valossa tien vasemmassa reunassa ajoneuvojen hahmoja. Hän hiljensi ja ajoi rauhallisesti onnettomuuspaikan ohi ja pysähtyi noin sadan metrin päähän. Etelään menevä kaista oli lähes täysin vapaana.

– Ehdin ohi ajaessani nähdä rekan ja penkalle suistuneen linja-auton. Ennen kuin nousin autosta, soitin uudestaan hätäkeskukseen ja sanoin, että nyt kaikki mahdollinen apu paikalle, täällä on pahaa jälkeä.

Kun Ulvila nousi kesäkengissään autosta, hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Hän kuvailee kävelleensä kuin hiihtämällä.

– Onnettomuuspaikalla oli pimeää ja hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Jälkeenpäin olen monta kertaa miettinyt sitä hiljaisuutta, kun se oli jotenkin niin painostava.

Etelän suunnassa alkoivat vilkkua hälytysajoneuvojen valot, ensimmäinen paloauto oli tulossa paikalle ja pian sen perässä ambulansseja. Vielä ennen kuin sireenien ääni peitti kaiken alleen, Ulvila huomasi tytön istumassa rekan perävaunussa.

Tyttö alkoi kirkua.

Ulvilalle selvisi vasta tuntien päästä, että oli tapahtunut Suomen tieliikennehistorian vakavin onnettomuus.

Onnettomuudesta ei puhuta enää

Kimmo Hovilaisen autossa oli jälleen hiljaista maantien vilistäessä alla. Pelastushenkilöstön saavuttua onnettomuuspaikalle, Hovilainen sai luvan lähteä viemään loukkaantuneen naisen sairaalaan Äänekoskelle.

– Hän oli rauhallinen, mutta varmaan shokissa.

Äänekoskella oli jo tiedossa tapahtunut, kun Hovilainen jätti tytön sairaalalle

Auto jatkoi matkaansa Äänekoskelta kohti Heinolaa, kotia.

Konginkankaan onnettomuus täytti uutislähetykset. Hovilainen seurasi uutisointia, onnettomuuden lopullinen laajuus valkeni hänelle aamupäivällä. Hälytyskeskuksesta soitettiin useammankin kerran.

– He halusivat tietää, että olemmeko ok ja tarvitsemmeko kriisiapua. Kukaan meistä ei tarttunut tarjoukseen.

Konginkankaan onnettomuussuoralla on pieni risti liikenneonnettomuuden uhrien muistoksi.
Konginkankaan onnettomuuspaikka tänä päivänä.Niko Mannonen/Yle

15 vuotta myöhemmin onnettomuudesta ei automatkalaisten kanssa keskustella kuin hyvin harvoin. Ei siitä ole mitään puhuttavaa. Hovilaisen ajatuksissa onnettomuus käy joskus automatkoilla.

– Jos tulee liukkaalle kelillä mutkissa rekkoja vastaan, niin välillä katselen, että mihin ohjaan auton, jos tulee vaunu poikittain vastaan.

Onnettomuusyönä Hovilainen ajatteli onnea. Jos hän olisi ohittanut rekan, voisi Konginkankaan surmaluku olla suurempi.

Aamun uutiset tyrmistyttivät

Poikkeuksellinen sääolosuhde katsottiin yhdeksi syyksi onnettomuuteen.

Lomalla ollut vuoromestari Seppo Ulvila oli turmarekan lastin tavoin tulossa Oulusta, jossa oli satanut räntää. Hän muistaa tankanneensa auton Pihtiputaalla, ja silloin sade oli jo loppunut.

Alkoi pakastuakin, mutta liukkauden hän huomasi vasta, kun hän kiihdytti autolla ylämäkeen pysähdyttyään kolarivaroituksen antaneen autoilijan luona Konginkankaan kylän pohjoisessa liittymässä.

– Tie oli ihan jumalattoman liukas.

Ulvila lähti onnettomuuspaikalta jatkamaan matkaa, kun ensimmäisessä paloautossa tullut mies pyysi ystävällisesti, mutta jämäkästi sivullisia poistumaan paikalta.

Oman kokemuksensa perusteella Ulvila tietää, että työssä olleilla päivystäjäkollegoilla oli valtavan kiireinen yö pitkälle aamun valkenemiseen saakka. Hätäkeskuksessa yö oli tilastollisesti ennakoitu hiljaiseksi. Työvuorossa oli siksi vain tavallisen arkiyön vahvuus.

Kun hälytysajoneuvoja tuli vastaan vielä noin 30 kilometrin päässä onnettomuuspaikasta, Ulvila alkoi käsittää tilanteen vakavuuden. Siitä huolimatta aamun uutiset tyrmistyttivät.

Mitään niin pahaa ei hän ollut osannut kuvitella tapahtuneen.

Lue myös:

Onnettomuus, joka ei unohdu – Ylen erikoisartikkeli Konginkankaan onnettomuudesta 15 vuotta sitten

Toimittajalta: Onnettomuus murskasi unelmat ja teki sen uhreista eläviä muistomerkkejä

Raskaan liikenteen valvonta on notkahtanut Konginkankaan turman suositusten unohduttua – "Tämä on pisara meressä"

Konginkankaan onnettomuus järkytti liikenteen ammattilaisia, mutta rekkoja se ei hidastanut – nyt osa hiljentää vauhtia vapaaehtoisesti

Nelostie on yhtä kehnossa kunnossa kuin ennen Konginkankaan onnettomuutta – palomies Jarmo Arpiainen: "Työt eivät lopu, ellei tielle tehdä jotain"