Vahingoittuneen villieläimen lopettaminen saa somen kiehumaan raivosta – Mattias Kanckos harkitsee nykyään tarkoin, mitä kertoo luontoarjestaan

Kun eläin räpiköi tuskissaan, Pohjanmaalla kutsutaan paikalle Mattias Kanckos. Luoti tai isku – ja kärsimykset ovat ohi.

luonto
Mattias Kanckos ja kaakkuri
Mattias Kanckosin kädet pelastavat tai lopettavat elämän. Tämä kaakkuri virkistyi parin päivän tukevilla kala-aterioilla.Mattias Kanckosin valkokuva-arkisto

Tapoin eläimen.

Pihalla oli pahoin purtu hiiri. Lähes tunnistamattomaksi muuttunut nyytti värähteli vielä ja vikisi tuskin kuuluvasti.

Huusin ja juoksin hakemaan lapion. Ettei kärsisi enää, ettei kamppailisi kivussa.

Tuntui, että oksennan, kun lapio kohosi iskuun.

Eläinsuojelulaki velvoittaa toimimaan. Jos eläimelle on käynyt pahoin, sen hengissä pitäminen on rääkkäystä ja julmuutta. Se on lain mukaan lopetettava.

Pelkkä ajatus tekee pahaa, mutta vähintään yhtä pahaa tekee seurata vieressä elävän olennon kipua ja tuskaa.

Jos ei itse pysty, on jonkun kyettävä. Pohjanmaalla, Pietarsaaren seudulla, apuun kutsutaan Mattias Kanckos.

Mattias Kanckos
Joskus mietityttää, teinkö oikein, kun lopetin eläimen. Mutta kun ajattelee loukkaantuneen eläimen pahoja vammoja, järki sanoo, että päätös oli oikea, Kanckos pohtii.Kati Latva-Teikari / Yle

Tapaamme Mattias Kanckosin kanssa huoltoaseman pihassa, kaukana miehen kodista. Luontoselvityksiä päätyönään tekevä biologi ja luontoyrittäjä haluaa suojella yksityiselämäänsä, koska eläinten lopettaminen herättää vihaa.

– Moni ei hyväksy, vaikka eläin olisi kuinka sairas tai pahasti loukkaantunut, Kanckos kertoo.

Tietyn somejulkkiseläimen tarina kuohuttaa tunteita ja aiheuttaa rajujakin reaktioita, toisaalta saman lajin koko kannan taantuminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä ei herätä samanlaista kiinnostusta.

Eläinhoitaja Laura Pulli, Korkeasaaren Villieläinsairaala

Joku on Pohjanmaalla tarvinnut jo aamulla apua.

Mattias Kanckos vetää käsiinsä kertakäyttöhansikkaat ja nostaa pakettiauton perältä muovipusseihin käärityn mytyn.

Saukko.

Ruskea karva kiiltää pakkasaamun auringossa. Pienet nappisilmät katsovat tyhjyyteen, ja kuononseudulla näkyy tummunutta verta.

On pakko nieleskellä. Tekisi vain mieli ottaa syliin, silitellä tiheää karvaa ja toivoa elämän merkkejä.

– Se oli kuollut heti auton alle. Silmänräpäyksessä. Ei tarvinnut kitua, Kanckos sanoo.

Mattias Kanckos  pitelee käsissään kuollutta saukkoa
Pietarsaaren seudulla jää joka talvi saukkoja auton alle.Kati Latva-Teikari / Yle

Se oli jo kolmas saukko tälle talvelle. Ne välttelevät jäätyneitä siltarumpuja ja juoksevat teiden yli rannoilta toisille. Kanckos kutsuttiin paikalle, koska kuolleet saukot on lähetettävä Helsinkiin.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira on jo vuosia tutkinut raatoja rabieksen ja muiden vaarallisten sairauksien varalta. Eviran pohjalta tammikuussa 2019 syntynyt Ruokavirasto jatkaa luonnoneläinten terveyden seuraamista. Epidemiat ja uudet tartuntataudit halutaan havaita ajoissa.

Saukot, sudet, ahmat, karhut ja ilvekset ovat valtion omaisuutta. Muut kuolleena löytyneet tai lopetetut riistaeläimet kuuluvat alueen metsästysoikeuden haltijalle eli yleensä paikalliselle metsästysseuralle.

Pelastettavat purevat ja kynsivät

Mies, joka päättää elämästä ja kuolemasta, joutuu tekemään ratkaisunsa nopeasti. Jos hän uskoo eläimellä olevan paranemisen mahdollisuuksia, hän hoitaa tai hoidattaa sen kuntoon.

– Minulla on poliisilta lupa eläinten lopettamiseen ja auttamiseen. Hoitamisessa omat taitoni riittävät oikeastaan vain nälkiintyneiden eläinten voimistamiseen. Loukkaantuneet ja sairaat vien esimerkiksi Vaasaan Nordic Wild Care -eläinhoitolaan, Mattias Kanckos kertoo.

Autossa on aina haavi ja paksut hansikkaat, koska pelastettavat purevat ja kynsivät. Ne iskevät siivillään ja tassuillaan, kun taistelevat viimeisillä voimillaan auttajaa vastaan.

Kanckos sai muutama vuosi sitten vinkin pahasti nälkiintyneestä huuhkajasta.

Hän pyydysti sen ja ruokki sitä kuukauden hirvenlihalla kotonaan.

– Oli todella hieno hetki, kun iso lintu oli taas voimissaan ja valmis palaamaan luontoon. Tuntui hyvältä, kun se lähti lentoon.

Joskus avuksi riittää pieni tuuppaus. Mieleen on jäänyt kaakkuri, joka ei ollut ymmärtänyt lähteä syksyllä ajoissa pois.

Lintu oli laskeutunut peilikirkkaalle järven jäälle, eikä päässyt liukkauden takia lentoon.

– Otin sen kiinni ja lähdin viemään järveltä avomerelle, Kanckos naurahtaa.

Saukko jäällä
Mattias Kanckosin mukaan jokaisen eläimen elämällä on arvo, mutta jokaista ei aina pysty pelastamaan. Tällä saukolla näytti kaikki olevan hyvin talvisena päivänä.Mattias Kanckosin valokuva-arkisto

Suomessa ei ole kattavaa luonnoneläinten hoitoverkostoa. Vaasan lisäksi eläimiä hoidetaan Korkeasaaren, Ähtärin ja Ranuan eläintarhoissa sekä esimerkiksi hoitoloissa Pyhtäällä, Heinolassa, Turussa ja Orimattilassa.

Eri puolella maata on myös jonkin verran Suomen Eläinsuojeluyhdistysten Liiton vapaaehtoisia, jotka hoitavat luonnoneläimiä kodeissaan.

Suurin eläinhoitola, Korkeasaaren Villieläinsairaala, saa vuosittain hoidettavakseen noin tuhat loukkaantunutta ja orvoksi jäänyttä eläintä.

Ihmisen kanssa samalla reviirillä eläminen näkyy erikoisina onnettomuuksina. Korkeasaaressa on hoidettu esimerkiksi oravaa, joka juoksi pihalla tulikuuman grillin yli.

Eläimillä on murtumia ja haavoja. Linnuissa voi olla kiinni uistimia, osa eläimistä on nälkiintyneitä, ja emotta jääneet tarvitsevat hoivaa.

Eläinhoitaja Laura Pulli laskeskelee, että vuonna 2018 Korkeasaareen tuotiin noin 80 eri lajia luonnoneläimiä. Tyypillisimpiä hoidettavia olivat linnut, siilit ja oravat.

– Saamme vapautettua takaisin luontoon 40 prosenttia hoitamistamme eläimistä.

Hänen mielestään luku on hyvä.

– Autamme jokaista eläintä tavalla tai toisella, myös kivuton lopetus on auttamista, Pulli toteaa.

Onko villieläimen pelastaminen sittenkin heitteillejättöä?

Pohjamaalla Mattias Kanckosin luontorakkaus roihahti jo lapsena, kun isoäiti vei poikaa kalastamaan, marjastamaan ja sienestämään.

– Hän osasi tehdä tarinoillaan reissuista jännittäviä ja tarunhohtoisia. Sain hienoja kokemuksia luonnossa olemisesta.

Metsästyksen mies aloitti parikymppisenä. Nykyään poliisi kutsuu hätiin, kun tarvitsee virka-apua suurristan jäljittämiseen tai ampumiseen.

– Joudun lopettamaan vuosittain keskimäärin viisi kolarihirveä tai –peuraa, kertoo Kanckos, joka on myös paikallisen riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja.

Mies innostui muutama vuosi sitten kertomaan omasta luontoarjestaan sosiaalisessa mediassa. Kokeilu jäi lyhyeksi. Harva ymmärsi, miksi luonnonystävä tappaa vahingoittuneita ja sairaita eläimiä.

– Paskamyrsky on ehkä liian voimakas sana, mutta pelkkä ajatus eläinten lopettamisesta ahdisti ja herätti suuria tunteita, Kanckos miettii.

Moni tuntui olevan sitä mieltä, että ihmisellä ei ole koskaan oikeutta lopettaa eläintä. Ei edes lemmikkiään. Ihminen vain helpottaa päätöksellään omaa tuskaansa, kun ei kestä katsoa lemmikkinsä kuihtumista.

Kanckos on ehdottomasti eri mieltä.

– Jos ihmisellä on lemmikki, se pitää hoitaa hyvin. Kun tulee se päivä, että se kärsii, pitää osata myös tehdä lopettamispäätös. Se on armeliasta, mies sanoo.

Pystyisikö hän itse tappamaan lemmikkinsä?

– Ehkä pystyisin, jos olisi pakko. Olen vienyt kuitenkin eläinlääkärille, hän kertoo.

Eläinhoitaja Laura Pulli hotaa varista korkeasaaren eläintarhassa.
Korkeasaaren eläintenhoitaja Laura Pulli pitelee käsissään toista variksenpoikasista, joka tuotiin villieläinsairaalaan lasten leikkien seurauksena.Thomas Hagström / Yle

Sosiaalisen median kiihkeät keskustelut eläinten elämän puolesta ovat tuttuja myös Korkeasaaren Villieläinsairaalan eläintenhoitaja Laura Pullille.

– Jos on mahdollisuus pelastaa eläin, teemme kaikkemme. Jos eläin on liian pahasti vahingoittunut, eläinlääkäri lopettaa sen. Kerromme aina, miksi päädyimme tällaiseen ratkaisuun, jos eläimen tuonut haluaa tietää, Pulli sanoo.

Auttaminen ei aina pelasta. Pullin mukaan osa luonnoneläimistä ahdistuu niin, että kuolee hoidon aiheuttamaan stressiin.

Paraskaan hoito ei välttämättä takaa, että eläin pärjäisi luonnossa. Esimerkiksi petolintujen siipien on oltava alkuperäistä vastaavassa kunnossa, että ne pystyvät saalistamaan ruokansa.

– Vaikka siipien murtuma näyttäisi parantuneen täysin, luu ei välttämättä ole enää yhtä kestävää kuin ennen. Tutkimusten mukaan murtumakohta jää hauraammaksi, ja murtuu helposti uudelleen, Pulli kertoo.

Eläinlääkärin on punnittava, onko pelastaminen sittenkin heitteillejättöä.

Jos eläin ei enää pysty elämään täysipainoisesti lajinsa edellyttämää elämää, esimerkiksi saalistamaan, on edessä pitkä ja hidas nälkäkuolema.

Eläinhoitaja Laura Pullin mukaan ihmiset ihastuvat usein yksilöiden tarinoihin.

– Tietyn somejulkkiseläimen tarina kuohuttaa tunteita ja aiheuttaa rajujakin reaktioita, toisaalta saman lajin koko kannan taantuminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä ei herätä samanlaista kiinnostusta, Pulli sanoo.

Rotta ei herätä somemyrskyä, peura kyllä

Mattias Kanckosille on usein sanottu, ettei ihmisen pidä mennä sekaantumaan villieläinten elämään. Luonto hoitaa itse itsensä. Miehen mielestä luonnosta vieraantuneella ihmisellä on mielessään ihannekuva, ei realistista käsitystä luonnon julmuudesta.

Syö tai tule syödyksi. Heikkona jää yksin, kun lauma syrjii. Kuole nälkään hitaasti kituen.

Kanckos kertoo esimerkin joutsenista, jotka valitettavan usein lentävät sähkölinjoihin. Osa kuolee heti, osa tipahtaa maahan palovammaisina, siipi tai molemmat katkenneina.

– Voi vain kuvitella ison linnun kipujen määrää.

Laulujoutsenperhe: viisi poikasta, naaras ja uros kesäisellä järvellä.
Kanckos toivoo, ettei laulujoutsenten perheidylli päättyisi sähkölinjoihin. Mattias Kanckosin valokuva-arkisto

Pahinta on, jos onnettomuus tapahtuu syksyllä. Loukkaantuneet joutsenet ovat lentokyvyttömiä, mutta sinnittelevät hengissä kivuissaan paksun rasvakerroksensa ansiosta.

Miehen mukaan ne voivat kävellä jopa kymmenen kilometriä hangella syömistä etsimässä, kun eivät pysty enää lentämään.

– Joutsen painaa normaalisti 10–12 kiloa. Tällainen vammautunut muutaman kuukauden jälkeen enää 3–5 kiloa.

Kun Kanckos jäljittää palovammaisen, siipirikon joutsenen, metsässä kajahtaa pienoiskiväärin pamaus.

Armonlaukaus.

Välillä luonto karsii liian suureksi päässeitä populaatioita sairauksilla. Pietarsaaren seudulla on kettukapia, joka saa ketuista ja supikoirista karvat lähtemään.

– Se on pitkään kestävä, hitaasti etenevä tuskallinen sairaus. Eläin voi kärsiä kuukausia ennen kuin esimerkiksi talvella kuolee kylmyyteen.

Kettukapiin menehtynyt supikoira
Kettukapi saa kettujen ja supikoirien karvat irtoamaan. Eläimet menehtyvät ilman turkin suojaa kylmyyteen.Mattias Kanckosin valokuva-arkisto

Myös ihminen karsii eläinten määrää. Hirvikolareita ja –tuhoja yritetään minimoida pitämällä kanta aisoissa. Asutusalueilla rotat saavat helposti tappotuomion. Kanckosin toiminta-alueella, Pietarsaaressa, on kevättalvella 2019 tapettu kuukaudessa jo 70 rottaa. Kaupungin rottasota kestää maaliskuun loppuun saakka.

Miksi terveen rotan tappaminen on hyväksyttävämpää kuin vakavasti loukkaantuneen, suurisilmäisen, tienposkessa kärsivän peuran?

– Niinpä. Rotta tuntee kipua aivan samoin kuin muutkin eläimet. Mutta on yleisesti hyväksyttyä ja välttämättömäksi katsottua, että rotat on tautivaaran takia hävitettävä. Rotta ei saa aikaan somemyrskyä, peura kyllä, Kanckos miettii.

Onko villieläimen elämällä arvo?

Kanckos asettelee kolarissa kuolleen saukon varovasti takaisin muovipussiin. Hän vetää päälle toisen pussin ja laskee mytyn pahvilaatikkoon. Saukko lähtee pääkaupunkiin linja-autokyydillä.

Surettaako karvaturrin kohtalo?

– Kanta on kasvanut täälläpäin jo niin isoksi, että siinä mielessä ei. Eikä se onneksi kitunut.

Kanckos miettii rooliaan metsän pyövelinä. Homma ei ole nautinto, mutta jonkun on päästettävä kituva kärsimyksistään. Metsästäjänä hän sanoo osaavansa tehdä sen mahdollisimman nopeasti ja tuottamatta lisäkärsimyksiä.

Liian herkkä ei saa olla, mutta välillä tilanteet menevät ihon alle. Mies myöntää, että tuntuu pahalta, kun hirvinaaras kuolee kolarissa ja yksinäinen vasa jää ilman emon turvaa.

– Joskus myös mietityttää, teinkö oikein, kun lopetin eläimen. Mutta kun ajattelee loukkaantuneen eläimen pahoja vammoja, järki sanoo, että päätös oli oikea, Kanckos miettii.

Onko eläimen elämällä arvo?

– Kyllä on. Villieläimen elämä on arvokkainta, kun se saa olla villinä ja vapaana, ja lopulta kuolla nopean kuoleman, ettei tarvitse kitua.

Raskas rautalapio mäjähti maata vasten.

Vikinä loppui kuin seinään, itkuni ei.

Elämästä ei näkynyt enää pienintäkään merkkiä.