Katri Saarikiven kolumni: Eduskuntavaalien ehdokkaat mustamaalaavat toisiaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, miten he tekevät yhteistyötä

Tarvittiin 400 000 ihmisen yhteistyötä, että ihminen pääsi kuuhun. Samaa yhteistyön ja virheistä oppimisen henkeä kaivattaisiin politiikkaan, pohtii aivotutkija Katri Saarikivi.

eduskuntavaalit
Katri Saarikivi
Juha Kivioja / Yle

Eduskuntavaalit lähestyvät ja eri mediat tulvivat ehdokkaita. Kertovat mainoksissa minkälaisia tyyppejä ovat, mitä osaavat, mitä itse pitävät tärkeänä ja miten eroavat muista. Riitelevät paneeleissa toisten ehdokkaiden kanssa ja mustamaalaavat toisiaan.

Huomaan, että minua kiinnostaisi myös kovasti tietää, millä tavalla ehdokkaat kykenevät tekemään yhteistyötä, ja miten kykenevät oppimaan.

Onko heillä taitoja ratkoa ongelmia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat joistain asioista täysin eri mieltä, ja joilla on täysin erilaiset arvot?

Osaavatko he muuttaa mielipiteitään, jos oppivat uutta? Osaavatko käyttäytyä?

Kun panokset ovat riittävän kovat, ei ole varaa siihen, että yhteistyö ei toimi.

Ihmiskunnan arvokkaimmat saavutukset ovat yhteistyön ja väärässä olemisen tulosta. Tai tarkemmin, toimivan yhteistyön ja tunnustetun väärässä olemisen. Ennen kuin vuonna 1969 saatiin arviolta 400 000 ihmisen yhteisvoimin (siirryt toiseen palveluun) raketti kuuhun, oli takataskussa kymmeniä tussahtaneita yrityksiä, joista oli opittu.

Tieteen tekeminenkin on jatkuvaa mokailua, omien ja toisten virheiden tunnistamista, myöntämistä ja tämän perusteella paremmin tekemistä. Tieteen tekeminen on myös voittopuolisesti yhteispuuhaa.

Oppimista ja yhteistyötä tarvitaan nykypäivänä enemmän ja laajemmalti kuin ennen. Tietoa syntyy niin kiivasta vauhtia, että tietosisältöjen pelkän omaksumisen sijaan täytyy tietää, miten pitää tietojaan ajan tasalla.

Ongelmat, joita ihmiset työssään ratkovat, monimutkaistuvat. Ajattelun kuormaa on pakko jakaa, jotta löydetään monitahoisiin ongelmiin hyviä ratkaisuja.

Vuorovaikutuksen ja oppimisen ongelmia tuntuu harvemmin olevan sellaisissa ihmisryhmissä, joiden tehtävänä on ratkaista monimutkaisia ongelmia, joissa ihmishenki on kyseessä. Esimerkkinä vaikkapa traumakirurginen päivystys. Siinä tilanteessa, kun paikalle tulee kiireellistä apua tarvitseva ihminen, ei ole varaa yhteistyön ongelmiin, eikä siihen, että vanhoista virheistä ei opita.

Myös monien maiden puolustusvoimien erikoisjoukoissa satsataan tiimin toiminnan ja jatkuvan oppimisen kehittämiseen. Kun panokset ovat riittävän kovat, ei ole varaa siihen, että yhteistyö ei toimi, virheistä ei opita, tai että pelivälineet eivät ole kunnossa.

Mielestäni kansanedustajien työssä panokset ovat kovat. Tehtävässä pitäisi myös jatkuvasti oppia uutta, ja yhteistyössä ratkaista todella monimutkaisia ongelmia. Miten tämä luonnistuu Arkadianmäellä, ja niillä pelivälineillä, joita edustajalle tarjotaan?

Yhteistyö toisen eri mieltä olevan kanssa voidaan tulkita petturuudeksi.

Kansanedustajan työhön kuuluu jatkuva kilpailu, tietynlainen teatteri, ja ajatustapojen sekä arvojen erojen esilletuominen. Mietin, missä määrin nämä tehtävän piirteet estävä oppimista ja yhteistyötä? Mielipiteiden muuttamisesta saa nopeasti takinkääntäjän leiman. Yhteistyö toisen eri mieltä olevan kanssa voidaan tulkita petturuudeksi.

Tästä huolimatta monet edustajat kykenevät nopeaan oppimiseen sekä yhteistyöhön ja ystävyyteenkin yli puoluerajojen. Olisi hienoa, jos tätä tuotaisiin enemmän esiin.

Varsinkin vaalien lähestyessä eri mediat keskittyvät kuitenkin aina enemmän ehdokkaiden ja puolueiden erojen sekä erimielisyyksien esilletuomiseen. Kärhämistä saa helpommin otsikoita ja mehukkaita juttuja kuin sujuvasta yhteistyöstä ja yhteisymmärryksestä. Negatiivinen vetää herkemmin huomion puoleensa kuin positiivinen. Esimerkiksi tuoreessa suomalaistutkimuksessa (siirryt toiseen palveluun) havaittiin että negatiiviset someviestit vetivät mediatulvan keskellä huomiota enemmän puoleensa kuin positiiviset.

Mitä jos järjestettäisiin ensi kerralla sellainen vaalipaneeli, jossa ei panna ihmisiä kilpailemaan keskenään, vaan pyydetään vaikkapa keksimään, mistä ovat yhtä mieltä, tai ratkaisemaan jokin ongelma yhdessä? Soveltuvuusarvioissa muihinkin hommiin on yleensä mukana jonkin sortin yhteistyötehtävä.

Tai, mitä jos järjestettäisiin oppimisen näkökulmasta keskustelu, jossa ehdokkaita pyydetään perustelemaan mielipiteensä? Mihin tietoon mielipide perustuu? Miksi tieto on luotettavaa? Miten pysyvät kärryillä, kun tietoa kertyy lisää?

Olisi mielenkiintoista kuulla esimerkkejä siitä, millä tavalla ehdokkaat ovat joskus muuttaneet mielipiteitään.

Ihan toinen kysymys onkin sitten, kiinnostaisiko tällainen ketään?

Katri Saarikivi

Kirjoittaja on tutkija, joka johtaa empatian ja laadukkaan vuorovaikutuksen mekanismeja selvittävää projektia Helsingin yliopiston Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä. Hän haluaa ymmärtää paremmin todellisuutta, ei olla oikeassa. Hän ei ole ”vihervassari”, ”äärioikeistolainen” tai ”tolkun ihminen”.

Aiheesta voi keskustella 3.4. klo 16.00 asti.