Laura Hallamaan kolumni: Haluan, että metsän arvo lasketaan rahan sijasta lintuina ja muurahaisina

En luota Suomen kykyyn käyttää metsää kestävästi, kirjoittaa toimittaja Laura Hallamaa.

metsät
Laura Haallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019
Jouni Immonen / Yle

Yhtenä päivänä tuli ihan kamalan kova tarve halata puuta.

Olin lukenut Eila Kivikk’ahon Kesärunon. Tarpeen kirvoittivat runon viimeiset rivit:

Karta silkkiä, nuppusormi.

Paina poskesi rosoista kaarnaa vasten,

Sen sisar olet.

Niinpä lenkillä sitten hidastin tahtia ja tarkistin selustani. Rauhallinen paikka, ei muita ulkoilijoita näköpiirissä. Kehtaisiko sitä?

Valitsin männyn, luotisuorana taivasta osoittavan pitkän, pitkän puun.

Kiedoin kädet sen rungon ympärille, suljin silmät ja puristin.

Brasiliasta löytyy metsä, joka ylhäältä päin katsottuna on tarkkarajainen neliö. Suorastaan luonnottoman näköinen ilmestys on osa metsien pirstaloitumista tutkivaa hanketta. (siirryt toiseen palveluun)

Alueen tutkijat tuntevat metsän nimellä suojelualue 1202. Se on kymmenen hehtaaria Amazonin koskematonta sademetsää. Suojelualuetta rajaavat pellot, aluetta ympäröivä maa on ihmisen muokkaamaa.

Tuo kymmenen hehtaaria on 40 vuoden ajan tuottanut tietoa siitä, mitä metsien pirstaloituminen tarkoittaa siellä eläville lajeille. Kyyti on ollut kylmää, sillä Amazonin lajit ovat kovia erikoistumaan.

Suojelualueella elää vaeltajamuurahaisia. Niiden perässä kulkee yli kolmesataa lajia.

Kun nämä muurahaiset vaeltavat, mukana seuraa lintuja, jotka ovat erikoistuneet syömään muurahaisten hätistelemiä hyönteisiä. On perhosia, jotka saavat ruokansa muurahaisia seuraavien lintujen jätöksistä.

Vaeltajamuurahaisten käytökseen kuuluu, että ne asettuvat jopa kolmeksi viikoksi kerrallaan paikoilleen. Jos kaikki metsäpirstaleen muurahaiset tekevät sen yhtä aikaa, koko ketju menee sekaisin.

Vastaavia haavoittuvia hyötyketjuja on maailma pullollaan.

Kun toimittaja Elizabeth Kolbert matkusti brasilialaiselle suojelualueelle kirjoittaessaan kirjaansa Kuudes sukupuutto, hän vertasi aluetta saareen.

Myös meidän metsämme ovat saaria. Pirstaleisia, teiden, peltojen ja avohakkuiden rajaamia.

Pieni, eristetty alue kannattelee pienempää populaatiota. Ja pienempi populaatio on alttiimpi muutoksille. Esimerkiksi yllättäville petojen hyökkäyksille ja vuosille, jolloin kaikki populaation poikaset sattuvat olemaan samaa sukupuolta.

Myös meidän metsämme ovat saaria. Pirstaleisia, teiden, peltojen ja avohakkuiden rajaamia.

Meidän metsämme on toki lajirikkaudessaan pienempi kuin Amazon.

Oikeastaan meidän metsämme on köyhempi kuin mitä meidän metsämme oli kymmenen vuotta sitten.

Suomen ympäristökeskuksen julkaisema Punainen kirja 2019 paljasti, miten lajirikkaus hupenee Suomessa koko ajan. Julkaisu esitteli hävinneitä, uhanalaisia ja silmälläpidettäviä lajeja.

Sitä lukiessaan alkoi kummasti ymmärtää, miksi Pentti Linkolaa harmittaa. Lähes puolet listalle päätyneistä eläimistä on lintuja, ja metsien pirstaloituminen yksi suurimmista syntipukeista.

Lajien elinpiirit menevät ihmisten käsissä kertalaakista uusiksi. Siihen sopeutuminen ei käy lajeilta samassa silmänräpäyksessä. Sen voi havaita Brasiliassa ja sen voi havaita meillä.

Meidän metsiemme muurahais-lintu-perhos-ketjut katkeilevat.

Jos mennään sokeasti talouden pelisääntöjen mukaan, tapamme lajeja järjestelmällisesti.

Koko elämäni ajan minulle on jankattu, että suomalainen metsäsuhde on hyvä. Sehän on huijausta. Olemme vain tottuneet metsiimme.

Mitä enemmän opin ja ymmärrän metsästä, sitä vähemmän luotan siihen, että Suomi tietäisi, miten metsiä kannattaa käyttää.

Miksi monet puolueet ovat valmiita lisäämään metsien hakkuumääriä (siirryt toiseen palveluun), vaikka (siirryt toiseen palveluun) se ei välttämättä ole kestävää ekologisesti?

Ei, vaikka Juha Sipilä valjastaisi kaikki Suomen ilmastoahdistuneet nuoret istuttamaan uusia puita.

Miksi Suomessa on yhä laajasti käytössä avohakkuu? Menetelmänhän piti olla väliaikainen ja pitää Suomi tolpillaan sota-aikana. (siirryt toiseen palveluun)

Puuta saa käyttää, mutta joku järki nyt mukaan.

Jos mennään sokeasti talouden pelisääntöjen mukaan, tapamme lajeja järjestelmällisesti. Tarvitaan tarkka pohdinta siitä, meneekö raha elämän edelle. Lasketaanko metsän arvo lintuina ja hyönteisinä vai rahana.

Metsän merkitys on siinä kaikessa, mikä elää puun mukana. Tätä ei saa unohtaa.

Halaan yhä mäntyä. Sitä samaa luotisuoraa puuta, jonka alussa valitsin. Pian ohitseni kulkee toinen ihminen, joka luo huvittuneen katseen puunhalaajaan.

Nolottaa hetken, mutta vain hetken.

En aio hävetä sitä, että haluan suojella tällaista.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tuo nyyttikesteille lähes aina etikkasipsejä.

Elina Kivikk’ahon Kesäruno löytyy kokoelmasta Niityltä pois (1951).

Aiheesta voi keskustella 26.03. klo 16.00 asti.