Tommi Kinnusen kolumni: Harrastuksessa tärkein on matka

Teatteriharrastus tarjosi mahdollisuuden kokeilla uusia asioita ja oppia ryhmätyötä, kirjoittaa kirjailija Tommi Kinnunen.

harrastukset
Tommi Kinnunen
Kalle Mäkelä

Lapsena olin aika arka. Naapurustosta ei montaa ikäistäni löytynyt, enkä ollut koskaan tarhassa tottumassa muihin ikäisiini. Kun koulu sitten alkoi, ei ystävyyssuhteiden solmiminen tuntunut helpolta. Ehkä siksi luin paljon.

Kun olin yläkouluikäinen, isäni kysäisi paikallisen harrastajateatterin tekniikkavastaavalta, mahtaisiko heiltä löytyä minulle tekemistä. Pääsinkin mukaan ja toimin ensin esitysten näyttämömiehenä, mutta pienen hetken päästä suunnittelin lavastuksia ja julisteita, kävin äänitekniikkakursseja ja ajoin esityksiin valot.

Sama jatkui, kun muutin Turkuun, sillä löysin kodin paikallisesta ylioppilasteatterista. Olin mukana näyttelijänä, sillä miehistä on aina pulaa niin, että köykäisempikin tekijä napataan mieluusti matkaan. Kokemuksen karttuessa siirryin ohjaamaan ja kirjoittamaan teatterille omia tekstejä.

Joskus teininä oli kiinnostavaa ja melkeinpä terapeuttista saada kokeilla olla lavalla joku toinen: kävellä katsojien eteen aivan muuna kuin omana itsenäni.

Kun puhutaan kulttuurin harrastamisesta, keskitytään liian helposti lopputuloksen arviointiin. Tällöin taide ymmärretään passiiviseksi vastaanottamiseksi, öljyväritöiden katsomiseksi taidenäyttelyssä tai istumiseksi harrastajateatterin katsomossa. Kunnallisella tasolla tällaisesta vastaanoton näkökulmasta taide on helppo arvottaa, sillä sille voi laskea lukuja vaikkapa näyttelyvieraiden määrän tai teatterin ensi-iltojen mukaan. On yksinkertaista vertailla avustuksia yleisömäärään ja tehdä lukuja, jossa selvitetään panosta ja tuotosta. Helppo on suosia sitä, joka tavoittaa monta kävijää.

Joskus harrastusyhdistykset perustelevat omaa merkitystään myös sillä, kuinka monta ammattilaista se on saanut synnytettyä. Silloin kuoron taso tai kuvataidekoulun vaikuttavuus lasketaan sillä, kuinka monta ammattilaulajaa tai matrikkelitaiteilijaa sen suojista on ponnahtanut julkisuuteen.

Itselleni teatteriharrastuksen merkitys avautuu aivan eri tasoilla. Joskus teininä oli kiinnostavaa ja melkeinpä terapeuttista saada kokeilla olla lavalla joku toinen: kävellä katsojien eteen aivan muuna kuin omana itsenäni. Ehkä se oli tärkeää silloin, kun nuoruuden kuohuissa etsi itseään. Myöhemmin tärkeimmäksi nousi kuitenkin kaikki se, mitä sai kokeilla ja sitä kautta oppia.

Ehkä päällimmäisin opetus on siinä, miten ryhmätyötä tehdään. Se harrastus ei ollut vain lavalla loistamista, vaan kun nuorina aikuisina pyöritimme kokonaista teatteria, joka tuotti itsenäisesti vuosittain jopa seitsemän ensi-iltaa, konkreettista sopimista riitti aina vessojen siivouksesta ja lavasteiden rakentamisesta esitysten markkinointiin asti.

Kun nyky-yhteiskunta arvostaa yhä enemmän sekä sosiaalisia ja luovia taitoja, tulee kulttuuriharrastuksessa niitä treenattua. Ja tulee hankittua niitä ystäviäkin.

Liikunnan tärkeyttä ei yhteiskunnassa kyseenalaista kukaan, eikä itse taiteenkaan merkitystä epäillä. Kuitenkin itse kulttuurin harrastamista pidetään helposti joko elitistisenä tai marginaalisena.

Toiseksi tärkeintä itselleni on se, että sain kokeilla, mihin kaikkeen pystyn.

Siksi ymmärrän alkeita valo- ja äänipöytien henkisestä elämästä sekä perusteet yhdistysbudjettien laatimisesta ja kirjanpidosta.

Ohjatessani sain testata sitä, minkälaisin pienin keinoin voi tunnetiloja välittää katsojalle, ja kirjoittaessa havaita, kuinka tärkeää ei useinkaan ole se, mitä sanotaan vaan se, mitä jää sanomatta.

Totta kai ymmärrän, että koulutettu ammattilainen osaa suunnitella paremman talousarvion tai koostaa eheämmän dialogin, mutta itse olen iloinen tästä mitä osaan. Väittäisin että liki kaiken mitä kirjoittamisesta tiedän, olen oppinut harrastamalla.

Liikunnan tärkeyttä ei yhteiskunnassa kyseenalaista kukaan, eikä itse taiteenkaan merkitystä epäillä. Kuitenkin itse kulttuurin harrastamista pidetään helposti joko elitistisenä tai marginaalisena.

Toivoisin että omaehtoisen taiteentekemisen tukemisesta tulisi samanlaista valtavirtaa kuin liikuntapaikkojen rakentamisesta. Kukaan ei ihmettele, miksi kuntaan rakennetaan latuverkosto tai jäädytetään luistinrata, mutta kunnon tiloja kulttuurille ei hevin järjestetä. Turkukin myi pois ylioppilasteatterin rakennuksen saadakseen täytettyä itselleen asettamat kovat myyntitavoitteet.

Harrastustoiminnassa tärkeintä ei ole se, miten monta kuulijaa kuoro tai kesäteatteri tavoittaa, vaan kuinka monet sadat ihmiset ovat kulkeneet sen kautta ja oppineet rohkeutta, esiintymistaitoja tai saaneet kokeilla sellaista, johon eivät tavallisesti olisi päässeet tarttumaan. Siksi aina ei ole tärkeää se, millaiseksi lopputulos muodostuu, vaan se, millainen matka on ollut.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.

Aiheesta voi keskustella 31.3. klo 17.00 asti.