Anton Vanha-Majamaan kolumni: Tunsin itseni satavuotiaaksi katsoessani Ylen uutta hittisarjaa Aikuiset

Kallion millenniaaleista kertova Aikuiset on kuin Girls ja Skam, eikä sitä selvästi ole tehty minulle. Tunne on uusi, koska suomalaiset sarjat on tavattu suunnata kaikille, kirjoittaa toimittaja Anton Vanha-Majamaa.

Median suoratoisto
Anton Vanha-Majamaa
Jouni Immonen / Yle

Yhä useammin tuntuu siltä, ettei tätä kulttuurituotetta ole tehty minulle. Että tässä on nyt jotakin, mitä en ymmärrä ja mihin en samastu.

Siltä tuntui katsoessani afroamerikkalaista kauhuelokuvaa Us ja lukiessani Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.

Ja siltä tuntui, kun katsoin Ylen uutta komediasarjaa Aikuiset. Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin komedia sijoittuu Kallion kaupunginosaan ja seuraa parikymppisten millenniaalien Oonan (Anna Airola) ja Artun (Elias Salonen) elämää. Sarjan äärellä tunsin oloni noin satavuotiaaksi. Tunnistin hahmot ja maailman, mutta en kokenut niitä omikseni.

Kokemus on kommenttipalstojen perusteella tuttu muillekin.

"Nykyään sarjoja tehdään joko naisille tai hipstereille, iso osa kansasta on unohdettu", kommentoi nimimerkki Dennis viime kesän Aikuisia käsitelleeseen juttuun.

Toinen miesoletettu puolestaan kommentoi Nyt.fi:n tuoreen jutun alle (siirryt toiseen palveluun): "Näitä naiseussarjoja tehdään nykyään paljon. Samaa vinkumista kaikki."

Kommentit ovat ehkä setämiesten nihkeilyä, mutta närkästyksellä on vinha perä. Televisiota tosiaan tehdään nykyään muillekin.

Televisio ei ole enää massamedia vaan nissimedia.

Pitkään suomalainen televisio oli sellaista, johon mahdollisimman moni saattoi samastua. Alalla kiertää vitsi "Pihtiputaan mummosta" – kuvitteellisesta perähikiän tantasta, jolle tv-sarjan täytyy aueta, jotta se saa rahoituksen.

Aikuiset ei välitä mummoista. Se on leikattu jännästi, dialogi tykittelee sata lasissa ja huumori livahtaa absurdin puolelle. Kuvissa on väriä ja melskettä.

Tyylilaji itsessään ei ole ainutlaatuinen – yhdysvaltalaisten Broad Cityn ja Girlsin vaikutteita ei yritetä peitellä, ja paikoin mieleen tulee myös norjalainen Skam.

Ainutlaatuista on, että tällaista tehdään Suomessa.

Televisio ei ole sitä mitä se oli silloin, kun kaikki kerääntyivät Uuno Turhapuron, Iltalypsyn, Teho-osaston tai Frendien ääreen. Se ei ole enää massamedia vaan nissimedia (siirryt toiseen palveluun), kuten verkkomedia The Conversation huomautti vuonna 2015. Nissi, englanniksi niche, tarkoittaa tässä yhteydessä jotakin, jonka yleisö on hyvin pieni ja spesifi.

Yhtenäiskulttuuri on mennyttä, tv-kanavia on miljoona ja valinnanvaraa loputtomasti. Netflixiin voi kirjoittaa hakusanaksi "cocaine" ja katsoa koko viikonlopun erilaisia sarjoja Pablo Escobarista (siirryt toiseen palveluun). Facebook on tuottanut kymmeniä tv-sarjoja, joista et luultavasti ole kuullutkaan, ellet lukeudu juuri siihen hyvin kapeaan kohderyhmään, jolle se niitä algoritmillaan suosittelee (siirryt toiseen palveluun).

15 vuotta sitten Frendien finaalijaksoa katsoi Yhdysvalloissa 52,5 miljoonaa ihmistä. Aikamme isoimman tv-sarjan Game of Thronesin viime kauden finaali tavoitti enää 12 miljoonaa katsojaa.

Viime vuosina olen intoillut Master of Nonesta, Sharp Objectsista ja Twin Peaks: The Returnista. Ovatkohan vanhempani edes kuulleet niistä?

Suomessa muutos ei ole yhtä suuri, koska kielialueemme on mitätön ja sarjoja tehdään vähemmän. Mutta sivu on silti kääntymässä.

Murros tarkoittaa myös, että televisio on omaleimaisempaa ja uskaliaampaa.

Anna Dahlman kuvaili muutosta hyvin Nyt.fi:n haastattelussa. Dahlman sanoi (siirryt toiseen palveluun), että kun hän aloitti käsikirjoittajana ja ohjaajana, kanavat tilasivat telkkaria, joka sopi kaikille ja kaikenikäisille. Se tuotti joskus hajuttomia ja mauttomia tv-sarjoja, jotka eivät kertoneet mistään.

Aikuiset on kaikkea muuta. Se on äkkiväärä, intertekstuaalinen ja kahjo. Käsikirjoittaja Brotkin kertoi minulle miettineensä pikkukuntien mummojen sijaan omia kavereitaan. Jos he tajuavat, se riittää.

Kun televisiota katsotaan ja sarjoja tilataan Suomessakin yhä enemmän, yhden ei tarvitse puhutella kaikkia. Ylellä tämä tunnutaan ymmärtävän. Sekasin, Nörtti: DragonSlayer666 ja Aikuiset ovat keskimääräistä onnistuneempia sarjoja. Ikähaitarin toisesta päästä löytyy Rakkautta vain, jossa Heikki Nousiaisen ja Sinikka Sokan kaltaiset konkarit käyvät pikatreffeillä ja joka on suunnattu ihan eri yleisölle.

Elisa Viihteellä vähän samanlaisia tapauksia ovat Kolmistaan ja Jättekiva.

Nämä eivät ole koko kansan sarjoja. Mutta ne ovat suosittuja sarjoja.

Televisio palvelee erilaisia yleisöjä yhä paremmin. Ei-valkoisille löytyy samastumiskohteita Dear White Peoplesta Master of Noneen. Seksuaalivähemmistöjä representoidaan realistisesti. Transnäyttelijöitäkin on jo valtavirrassa.

Tuottajat keskittyvät yhä täsmällisempiin yleisöihin sen sijaan, että kaikki suunnattaisiin kaikille. Se on viisasta. Kun tarjontaa on paljon, erikoistumiseen on varaa ja sillä voidaan erottua massasta.

Murros tarkoittaa myös, että televisio on omaleimaisempaa ja uskaliaampaa. Ei Twin Peaksin viimeisintä tuotantokautta olisi yksikään kanava esittänyt kymmenen vuotta sitten. Eikä Aikuiset olisi ollut sitä, mitä se on nyt.

Aikuiset on tehty tietylle yleisölle, joka suhtautuu siihen intohimoisemmin kuin yhteenkään "koko kansalle" suunnattuun asiaan ikinä. Katsojaluvut ovat melkein toissijaisia, koska sarjasta on tullut ilmiö. Sellaisia kaupalliset toimijat Netflix, Hulu ja Amazon Prime maailmalla jahtaavat.

Ajan myötä ilmiöitä onnistuvat Suomessa tekemään ne kanavat, jotka tajuavat, ettei kaikkien palveleminen tuota kuin varovaista, katsojia aliarvioivaa huttua.

Eiköhän huttua ole tehty jo ihan tarpeeksi.

Anton Vanha-Majamaa

Kirjoittaja on helsinkiläinen journalisti ja kirjailija, joka vilahtaa Aikuiset-sarjan ensimmäisessä jaksossa muutaman sekunnin ajan.

Aiheesta voi keskustella 28.3. klo 22.00 asti.