Kirjailija Katja Kettu järkyttyi törmätessään ihmiskauppaan reservaateissa – Poliisi ei ollut kiinnostunut kadonneiden intiaaninaisten kohtalosta

Kulttuurivieras, kirjailija Katja Ketun kirjoissa vähemmistöt saavat äänen. Viisivuotinen työrupeama fintiaaninen kanssa huipentuu tv-dokumenttiin.

Kulttuurivieras
Katja Kettu ikkunan ääressä.
Katja KettuNella Nuora / Yle

Taivaalta vihmoo räntää ja mereltä puskee paksu sumu. Se ei haittaa Katja Kettua. Hän on valmistautunut pulahtamaan mereen, mutta Löylyn sauna on harmillisesti kiinni. Kettu vaikuttaa hyvinvoivalta, vaikka Ilta-Sanomat oli juuri uutisoinut hänen peruneen esiintymisiään.

– Mitä ihmettä! Kylläpäs ne ovat kovia uutisoimaan kaikennäköisiä asioita.

Kettua selvästi ottaa päähän, kun hänen terveydentilaansa seurataan suurennuslasilla. Enemmän häntä kuitenkin harmittaa, että joutuu perumaan sovittuja tilaisuuksia ja tuottamaan pettymyksen lukijoilleen.

– Keskustelisin niin mielelläni lukijoiden kanssa kirjoistani. Tein pari esiintymistä tässä hiljattain ja huomasin, että vielä pitää levätä.

Kettu sairastui syksyllä Rose on poissa -romaaninsa julkistamisen jälkeen. Hänen päätään särki jatkuvasti ja yhtäkkiä tulehdusarvot pomppasivat pilviin. Tilanne oli vakava. Ensimmäistä kertaa Kettu ymmärsi, että hänen täytyy huolehtia itsestään. Kroppa ei ollutkaan pelkkä pään pidike.

–Ajattelin ennen, että koitapa nyt kroppa vain pärjätä ja pysy pään perässä.

Katja Kettu heilauttaa huivia.
Nella Nuora / Yle

Tällä kertaa Kettu on ottanut lääkärin puheet tosissaan ja on hellittänyt työn tekoa. Vapaana kirjailijana hän ei ollut tehnyt selkeää rajaa työn ja levon välille. Lomillakin hän löysi itsensä usein tietokoneen äärestä naputtelemasta.

Nyt hän ei antanut itselleen vaihtoehtoa, vaan päätti lomaillessaan tehdä jotain ihan muuta. Hän suoritti talvella Thaimaassa laitesukelluksen jatkokurssin, jolla harjoitellaan vaativampia taitoja. Syvemmälle sukellettaessa ajatukset eivät voi harhailla.

– Teki todella hyvää, kun sai keskittyä vain hengittämiseen ja merenalaisen maailman tarkkailuun.

Kotona ajatus kirjoittamisesta pulpahtaa pintaan vähän väliä. Kettu on kuitenkin päättänyt pitää nyt taukoa, vaikka se on vaikeaa.

Fintiaanien luottamus voitettiin kiertämällä ovelta ovelle

Työtä on kuitenkin riittänyt vielä fintiaanit-projektin loppuun saattamisessa. Viiden vuoden urakan viimeinen tuotos on dokumentti, joka nähdään televisiossa huhtikuun 10. päivänä. Kettu on tuottanut ja käsikirjoittanut dokumentin. Se on myös ensimmäinen Ketun oman yhtiön tv-tuotanto. Dokumentti, kuten myös reilu pari vuotta sitten julkaistu tietokirja fintiaaneista, on tehty yhteistyössä Ketun ystävien valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja, ohjaaja Maria Seppälän kanssa.

– Tämä on ollut hieno ja vaativa työrupeama. Olemme kaivaneet esiin paljon sellaista tietoa, mitä ei ennen ollut saatavilla.

Tietoa on todella täytynyt kaivella, sillä aika harva edes tietää, mikä on fintiaani. Ajatus suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisten tutkimisesta syntyi, kun Kettu kiinnostui sukunsa Amerikkaan muuttaneista siirtolaisista. Seppälä puolestaan halusi tehdä dokumenttia intiaanireservaattien oloista. Fintiaaneissa yhdistyi molempien toiveet.

Koska tietoa ja kontakteja ei ollut, työ täytyi aloittaa kulkemalla ovelta ovelle. Monet fintiaanit suhtautuivat hyvin epäluuloisesti suomalaisnaisiin, sillä reservaateissa kävi tiuhaan mystiikkaturisteja, jotka haluavat fiilistellä intiaanien elämäntapaa ja häipyvät sitten.

Sitkeys kuitenkin palkittiin.

– He olivat aika ihmeissään, kun tulimme yhä vain takaisin. Toki kaikki eivät halunneet tavata meitä pitkällisistä yrityksistä huolimatta.

Poliisi ei ole kiinnostunut reservaateista kadonneista tytöistä

Haastattelujen ja kyläilyjen myötä fintiaanit oppivat luottamaan suomalaiskolmikkoon. Nykyään monet dokumentin henkilöistä ovat heidän ystäviään. Arne ja Ivy Vainio vierailivat Ketun luona viime kesänä ja he tunsivat olonsa hyvin kotoisaksi Suomessa. He olivat erityisen innoissaan vieraillessaan Jasper Pääkkösen omistamassa Löylyssä, sillä Blackkklansman-elokuva oli tehnyt heihin vaikutuksen. He joutuvat kokemaan yhä kotimaassaan rakenteellista rasismia.

– Tilanne on Yhdysvalloissa pahentunut jälleen viime vuosien aikana. Siellä, kuten muuallakin, rasismista ja vihapuheesta on tullut hyväksyttävämpää.

Kettu vieraili reservaateissa Yhdysvaltain pohjoisosassa Suurten järvien alueella. Ne eivät olleet köyhimmästä päästä, sillä niissä on kasinot, joista intiaanit saavat vaurautta. Silti ongelmia oli paljon. Huumeet on nykyään yksi pahimmista. Myös dokumentissa esiintyvillä fintiaaneilla useilla on ollut alkoholiongelma, mutta he ovat selättäneet sen. Esimerkiksi Arne Vainio on vastoin kaikkia odotuksia kouluttautunut lääkäriksi ja tekee nyt tärkeää työtä reservaatissa.

Katja Kettu sateisen ikkunan takana kämmen lasia vasten.
Nella Nuora / Yle

Eniten Kettua järkytti naisten rakenteellinen hyväksikäyttö. Reservaateista katoaa tyttöjä ja naisia, todennäköisimmin ihmiskaupan seurauksena. Sinä aikana, jonka Kettu vietti reservaatissa, viisi tyttöä katosi. Ja mikä pahinta, näitä katoamisia ei tutkita.

– Poliisilla on tapana ajatella, että naiset ovat itse lähteneet huumeiden perässä Minneapolisiin tai huoraksi johonkin lähikaupunkiin. Kauhea tajuta, että Amerikan kaltaisessa hyvinvointivaltiossa tapahtuu tällaista, eikä siitä välitetä.

Aivan viime aikoina tilanne on hieman parantunut, kiitos somen. Yhdysvalloissa on monia sivustoja, joissa kadonneiden naisten asiaa pidetään esillä ja nyt poliisikin on aika ajoin kuulemma osallistunut etsintöihin. Toivoa siis on.

Viime syksynä ilmestynyt Rose on poissa -romaani käsittelee kaunokirjallisuuden keinoin intiaaninaisten hyväksikäyttöä. Kettu kuvaa pahuutta intiaanitaruista löytämällään Wendigo-olennolla, jolla on kyltymätön himo ihmislihaan.

Punkkari-Katja halusi muuttaa maailmaa toiminnalla

Kettua kiehtoo fintiaaneissa heidän identiteettinsä. He eivät ole intiaaneja, vaikka asuvatkin reservaateissa, eivätkä he pääse mukaan amerikkalaisenkaan yhteiskuntaan. He ovat monin tavoin ulkopuolisia.

Fintiaaneista kertova Rose on poissa -romaani ei ole ensimmäinen kerta, kun vähemmistöt pääsevät Ketun kirjoihin. Edellinen teos Yöperhonen kuvaa suomensukuisen mari-kansan kohtaloa Neuvostoliitossa. Perehtyessään aiheeseen hän huomasi, että suomensukuisen vähemmistökansan koko älymystö oli tapettu yhden päivän aikana Stalinin vainojen aikana.

Kätilö puolestaan kertoo Lapin sodasta ennen kaikkea naisten ja lasten silmin. Pohjoisessa kun ollaan, mukana on luonnollisesti saamelaisia.

Kettu myöntää, että hänellä on vahva käsitys sosiaalisesta tasa-arvosta. Hän haluaa pitää meteliä heikompien puolesta. Nykyään hänet tekee surulliseksi joka puolella vellova viha.

– Suomi olisi ihana, turvallinen paikka asua. Ihmisten viha toisiaan kohtaan pilaa sen kaiken.

Nuorena hän oli punkkari, joka halusi muutta maailman mielenosoituksilla ja toiminnalla.

– Luulin, että rakenteet voisi muuttaa hyvin nopeasti. Ei se ihan niin mennyt. Nyt yritän vaikuttaa maailmaan näillä kirjoillani.

Katja Kettu laittaa huulipunaa.
Nella Nuora / Yle

Nykyään vastassa on kuitenkin ongelma, jonka monet kirjailijat tiedostavat ja ottavat vakavasti: kulttuurinen omiminen. Vaikka aiheeseen perehtyisi kuinka syvällisesti, aina tulee sanomista. Myös Rose on poissa -romaanin kohdalla kävi niin. Ketulta kysyttiin, millä oikeudella hän kirjoittaa fintiaaneista, kun ei itse ole sellainen.

– Pohdin asiaa paljon jo etukäteen ja perustelin sen itselleni sillä, että kukaan muu ei olisi sitä tehnyt. Fintiaanien samoin kuin marien keskuudessa ei vain ole kirjailijoita, jotka antaisivat heille äänen.

Kulttuurinen omiminen on yksi syy, miksi Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu ei ole kirjoittanut saamelaisista, vaikka aihe hieman poltteleekin.

– Minulta on pyydetty sitä usein. Jopa saamelaiset ovat pyytäneet, että kirjoittaisin heistä. En ole kuitenkaan toistaiseksi asiaan ryhtynyt. Olisi ehkä parempi, että he kirjoittaisivat itse.

Paras neuvo tuli Kari Hotakaiselta

Katja Kettu, oikealta nimeltään Heikkinen, tiesi jo pienenä haluavansa kirjailijaksi. Hän rakasti sanoilla leikittelyä. Kirjailijan ammattiin ei kuitenkaan mitenkään kannustettu. Kukapa nyt sellaista uraa toivoisi lapselleen tai oppilaalleen. Kerran Kettu kuitenkin uskaltautui kertomaan oppilaanohjaajalle, että haluasi kirjoittaa. Opo innostui heti ja sanoi, että sihteerin ammatti on tosi hyvä, siinä saa kirjoittaa paljon.

– Siitä minä vähän sisuunnuin ja ryhdyin tosissani ajattelemaan kirjailijuutta.

Kesti kuitenkin vielä vuosia ennen kuin ensimmäinen kirja syntyi. Siinä välissä Kettu opiskeli Turussa animaatioelokuvien tekijäksi. Hänen opettajansa, tunnettu virolainen animaattori Priit Pärn tunsi Kari Hotakaisen ja antoi hänelle luettavaksi Ketun tekstin. Se oli versio Surujenkerääjästä. Kari Hotakaiselta Kettu sai parhaan ohjeen, mitä on kirjoittamiseen saanut.

– Kari sanoi, että olisi ihan hyvä, jos siinä olisi joku rakenne tai edes tarina. Surujenkerääjää kirjoittaessani ajattelin tekeväni jotain todella räjäyttävää ja anarkistista. Siitä lähtien olen totellut neuvoa ja huomannut jopa, että nautin suunnattomasti juonen kehittelystä.

Kätilöä kirjoittaessa säädyllisyys sai jäädä

WSOY julkaisi Surujenkerääjän vuonna 2005, mutta se ei räjäyttänyt mitään. Eikä edes toinen romaani Hitsaaja. Sekin jäi hyvin vähälle huomiolle.

Edessä oli tiukka paikka. Jos kolmaskaan romaani ei kiinnosta ketään, haaveet kirjailijan ammatista voisi heittää menemään. Kettu päätti näyttää, että täältä pesee.

– Siihen asti olin jotenkin pidätellyt ja kirjoittanut sillä tavoin, mikä on hyväksyttävää. Kätilön kohdalla en enää ajatellut säädyllisyyttä, vaan annoin kielen viedä.

Kätilö oli menestys. Lapin sodan kauheudet yhdistettynä riipaisevaan rakkaustarinaan kiinnosti lukijoita. Eniten suitsutusta keräsi Ketun omintakeinen kieli. Siitä on tullut Ketun tavaramerkki. Helpolla vimmainen teksti ei synny, vaan se vaatii usein eristäytymistä ja uppoutumista. Yleensä Kettu ryhtyy kirjoittamaan pimeän laskeutuessa. Silloin elämä hiljenee ja tekstiin saa vajota rauhassa.

– Kirjoittaminen on minulle rajan yli menemistä. Se on vaarallinen ylitys ja sieltä on aina mukava päästä takaisin. Olen toki välillä miettinyt, että voisihan sitä olla helpompiakin tapoja kirjoittaa.

Viimeisintä romaaniaan Kettu kirjoitti Mallorcalla ystäviensä Meeri Koutaniemen ja Sami Yaffan asunnolla. Hän ei tavannut ketään, eikä puhunut kenellekään.

– Kirjoittaminen vaatii rauhan. Yöperhosta kirjoittaessa jouduin matkustelemaan paljon ja kirjoitin sitä lentokentillä ja hotelleissa. Turhaa työtä, jouduin kirjoittamaan sen uudestaan.

Kirjoittaminen menee kaiken edelle

Kirjoittaminen on aina ollut etusijalla Ketun elämässä. Sillä on myös seurauksensa. Nelikymppisellä Ketulla ei ole perhettä.

– Se on raadollista. Olen valinnut kirjallisuuden. Se ei tee parisuhteelle hyvää, jos kirjoittaminen menee aina edelle. Ei ole helppoa löytää sellaista ihmistä, joka hyväksyy sen.

Romaaneissaan Kettu on mestarillinen rakkauden kuvaaja. Niissä ollaan koko ajan vereslihalla ja tunteiden ääripäässä. Omassa elämässään Kettu on nykyään yrittänyt löytää lempeämpää suhtautumista rakkauteen.

– Ehkä kaiken ei tarvitse olla niin siivekästä ja veristä.

Punaiset kumisaappaat hyppäävät kiveltä sadesäällä.
Nella Nuora / Yle

Nihkeän alun jälkeen Kettu on noussut maamme menestyvimpien ja kiinnostavimpien kirjailijoiden joukkoon. Kirjojen käännösoikeudet vievät häntä ympäri maailmaa kirjatapahtumiin puhumaan. Kauas on tultu siitä, kun rastapäinen Kettu esiintyi ensimmäisellä Prosak-kirjaklubilla yksitoista vuotta sitten. Silloin jännitys oli niin suurta, ettei Kettu pystynyt kohottamaan katsettaan kirjastaan mumistessaan mikrofoniin.

– Silloin tuli palautetta, että voisiko sinne hommata esiintymään sellaisia kirjailijoita, jotka osaisivat edes lukea.

Kolmen menestyneen romaanin jälkeen Kettu on pohtinut jatkuvaa itsensä ylittämistä. Miten se onnistuu? Ajatus on pelottava.

– Olen lukenut monien kirjailijoiden tuotantoa ja kyllähän sitä usein huomaa, että tuossa nyt oli se huippukausi. Se laittaa miettimään.

Fintiaanit-dokumentti Ylen TV2:lla 10.4. ja Areenassa jo 8.4.

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka. Tervetuloa mukaan.