Ossi Hämäläinen sai valtiolta 50 euroa ja Pauli Palmroos lunasti itselleen perunamaan – valtio linjasi rautatiet uusiksi, ja sadat siivut vaihtoivat omistajaa

Sadat kiinteistörajat muuttuivat radanvarsilla. Silti vanhojen linjausten tarkkuus hämmästytti kartoittajia.

rautatieliikenne
Ossi Hämäläinen seisoo ja naureskelee junaradan varrella
Ossi Hämäläinen sai valtiolta 50 euroa.Kalle Purhonen / Yle

Tasan 50 euroa kilahti mikkeliläisen Ossi Hämäläisen, 70, tilille toissavuonna. Maksajana oli valtio.

– Sanoin että maksakaa jos maksatte, ei niin pienellä summalla ole niin väliä. Se oli ennemminkin kahviraha, ja saihan sillä vähän bensaa autoon, Hämäläinen muistelee.

Hämäläinen vastaa puhelimeen kotitilallaan Hiirolan kylässä. Runsaat 130 vuotta sitten valmistunut Mikkeli–Kuopio-rautatie kulkee aivan vieressä ja halkaisee Hämäläisen pellot kahtia – ja juuri siinä on syy korvaukseen.

Maanmittauslaitoksen väki tarkisti ratalinjauksen ja paljastui, että muutama aari Hämäläisen maata tarvitaankin itse asiassa valtion radanvarsimaaksi.

– Radassa on tällä kohtaa kaarre, ja uudessa mittauksessa se piirrettiin useilla suorilla viivoilla. Siitä se korvattava alue syntyi, pienistä siivuista, Hämäläinen kertoo.

Ossi Hämäläinen katselee junarataa pelloltansa
Rata halkaisee Ossi Hämäläisen pellot kahtia.Kalle Purhonen / Yle

Viiden vuoden urakka, satoja pieniä korvauksia

Hämäläisen nettoama 50 euroa on pieni pala Maanmittauslaitoksen ja Väyläviraston viiden viime vuoden jättiurakassa. Ratalinjaukset ja rajamerkinnät tarkistettiin 5 000 kilometrin matkalta, kun koko rataverkon mitta on 6 000 kilometriä.

Urakka oli perusteellinen: kartoitusryhmät etsivät maastosta kaikki vanhat mittakivet ja -paalut, kunnostivat niistä käyttökelpoiset ja iskivät maahan kymmeniätuhansia uusia merkkejä.

– Lähtötilanne oli se, että suurin osa rajoista oli mitattu vuosina 1860–1910, kun rautatiet rakennettiin. Karkeasti yleistäen voi todeta, että taajamissa ja peltomailla rajamerkit olivat keskimäärin kokonaan hävinneet. Rajojen sijaintiedon tarkkuus oli heikkoa kaikilta osin, johtaja Mauri Asmundela Maanmittauslaitokselta sanoo.

Uusien mittausten tuloksena rata-alueille tehtiin satoja levennyksiä. Niistä maksettiin maanomistajille Asmundelan arvion mukaan yhteensä muutamia kymmeniä tuhansia euroja.

Määrä on kuitenkin varsin pieni ajatellen sitä, että moni linja oli alkuperäisessä leveydessään eli vedetty 100–150 vuotta sitten, senaikaisella kalustolla ilman gps-satelliittien apua.

– Korvaukset olivat yleisimmin kymmeniä tai satoja euroja. Tarkkaa työtä oli tehty yli sata vuotta sitten, sanoo käytännön urakoita Keski- ja Itä-Suomessa johtanut Maanmittauslaitoksen tuotantopäällikkö Ilkka Laakso.

Raiteenvaihtotöitä Kälviällä kesällä 2015.
Radanvarsilla on tuhansia kiinteistöjä. Kuva kiskojenvaihdosta Kälviällä vuonna 2015.Väylä

Perunamaa siirtyi kirjastomiehelle 700 eurolla

Osa lunasti tarkistettuja alueita itselleen. Näin teki muun muassa pihtiputaalainen kirjastonhoitaja Pauli Palmroos.

Hän lunasti valtiolta noin 15 aarin maapalan, joka oli palasteltu 1950-luvulla radanvartijan perunamaaksi, siis jonkinlaiseksi luontoiseduksi tai sen aikaisilla palkoilla ehkä pikemminkin hengenpitimiksi. Palmroos maksoi maapalasta 700 euroa.

– Lunastus oli karttateknisesti oikeastaan pakko tehdä, muuten kartalle olisi jäänyt hassu kohta. Pala on kiinni kotitilani pellossa ja nyt siis virallisestikin osa sitä, Palmroos kertoo.

– Aluetta on viljelty vuosisatoja ja nyt se on vuokralla. Tämä tarina perunamaasta oli minulle uusi, kiinnostavaa historiaa.

Rata kulkee Jyväskylästä pohjoiseen Haapajärvelle. Se rakennettiin 1950-luvun mittaan suurelta osin työllisyystöinä, lapiovoimin, ja oli jo valmistuessaan ajastaan jäljessä. Henkilöliikenne lopetettiin valtaosalta rataa jo vuonna 1968.

– Minun aikanani siinä ei ole kulkenut henkilöliikennettä, mutta puutavaraa kylläkin, Palmroos sanoo.

Kartoittaja urakasta: Ennen tätä linjattiin maantiet, ja siinä meni 12 vuotta

Kartoittaja Marja Voutilainen vastaa puhelimeen kotisohvaltaan Joensuusta. Hän vietti kolme–neljä viime kesää tarkistaen pohjoiskarjalaisten radanvarsien linjoja satojen kilometrien matkalta.

– Käytännössä käveltiin Kesälahdelta Valtimolle. Se on teitä pitkin noin 270 kilometriä. Siinä meni muutama kesä aika täyspäiväisesti.

Alle sata kilometriä kesässä voi kuulostaa lyhyeltä määrältä. Mutta Voutilaisen ryhmä sananmukaisesti rämpi eteenpäin radanvarsien ruokkoamattomissa ryteiköissä. Autoista ei ollut hyötyä, vaan työ oli käytännössä jalkatyötä.

Alla olevat Pohjois-Karjalan kartoittajien ottamat kuvat näyttävät, millaisissa olosuhteissa työtä tehtiin:

Henkilö suorittaa radanvarren mittaustöitä risukossa.
Marja Voutilainen
Näkymä rataosuudelta Lieksassa.
Marja Voutilainen
Kartoittaja Jarno Kettunen Joensuu-Ilomantsi-rataosuudella kesällä 2017.
Kartoittaja Jarno Kettunen.Maanmittauslaitos

Kartoittajat etsivät rajapyykit maastosta yksi kerrallaan ja mittasivat samalla linjat uusiksi. Suorilla rajapyykkien välillä saattoi olla parikinsataa metriä, mutkissa vain muutamia kymmeniä metrejä. Merkkejä piti etsiä päättelemällä, sillä monet olivat osin tai täysin hautautuneet pehmeään maahan.

– Ne olivat etupäässä uponneet. Osa oli maan päällä, mutta osa piti kaivaa esiin. Sitten esimerkiksi Ilomantsin rata oli pyykitetty ratakiskon pätkillä, joita oli alettu käyttää pyykkeinä 60–70-luvulla. Niitä etsittiin miinaharavilla.

Voutilainen tarpoi halki Suomen rautatiehistorian. Ratojen painopiste rakennettiin aikanaan itään, hallitsija-Venäjän suuntaan. Idän kiskot kulkevat edelleen pitkälti samoilla tsaarinaikaisilla linjauksilla.

– Pääsääntöisesti ne ovat erittäin hyvin mitattuja. Mutta sen huomasi, että tekijöissä on silloinkin ollut eroja. Osa pyykeistä heitti sadan metrin matkalla ehkä metrin–pari, ja osa taas oli mitattu aivan prikulleen, Voutilainen sanoo.

Mutta että monta kesää pusikoissa. Oliko urakka hikisin, jossa 40 vuotta kartoittajana työskennellyt Voutilainen on ollut mukana?

– No ei. Isompi homma oli, kun mitattiin kaikki Suomen rajaamattomat maantiet. Niitä oli pelkästään täällä Pohjois-Karjalassa useampia tuhansia kilometrejä. Se urakka kesti 12–13 vuotta ja saatiin valmiiksi juuri ennen kuin ryhdyttiin tähän ratahommaan.

Ossi Hämäläinen seisoo raiteen varrella, kun juna menee selän takaa ohi
Hämäläisen tilan läpi suihkivat Intercityt ja Pendolinot.Kalle Purhonen / Yle

"Karja kun eksyy kiskoille, niin on jauheliha tarjouksessa"

Mutta palataan vielä Hämäläisten tilalle Mikkelin Hiirolaan.

Toisin kuin Palmroosin tilalla Pihtiputaalla, täällä henkilöjunat kulkevat yhä. Hämäläisten tilan kohdalta poistettiin hiljattain kulkutie kiskojen yli. Nyt toiselle peltopuolikkaalle on kierrettävä muutaman kilometrin lenkki.

– Junien vauhdit ovat koventuneet sataanneljäänkymppiin. Ei uskalleta enää päästää karjaa yöksi ulos. Ne kun eksyvät kiskoille, niin seuraavana päivänä on jauheliha tarjouksessa, Ossi Hämäläinen sanoo.

Vielä 1960-luvun teininä Hämäläinen kulki usein itsekin paikallisjunalla eli "mottijunalla" kaupunkiin. Lähijunat suihkivat suomalaiskaupunkien esikaupungeissa ja naapuripitäjissä laiturilta toiselle. Sitten tulivat autot, ja Hämäläinenkin ajoi kortin.

Nyt aika on vaihtunut. Hiirola on hiljainen, ja asemaa asuttaa hollantilainen kuvataiteilija. Hämäläisen kotitilalla ei ole jatkajaa, mutta Ossi Hämäläinen ei kuulosta kovin huolestuneelta.

– Eihän sitä huomista päivää voi koskaan tietää. Ja luonnonlaki on joka tapauksessa armoton.