Itseoppinut perinteenkerääjä Matti Simola tallensi satoja sivuja kiertävien romanien elämää – "Aineistot ovat arvoitus, jonka äärellä riittää arvioitavaa"

Itseoppineen perinteenkerääjän oudot ja moniselitteiset kirjoitukset ovat tutkijan mukaan arvoitus, jossa riittää penkomista vielä pitkään. Tänään vietetään romanien kansallispäivää.

Romanien kansallispäivä
Itseoppinut perinteenkerääjä Matti Simola kuoli Paimiossa vuonna 2004.  Pieni punainen mökki jäi hänen viimeiseksi asuinpaikakseen.
Itseoppinut perinteenkerääjä Matti Simola kuoli Paimiossa vuonna 2004. Pieni punainen mökki jäi hänen viimeiseksi asuinpaikakseen.Kati Mikkola / SKS

Käsiala on hieman haparoivaa ja lapsenomaista, mutta kirjeessä on varsin juhlava sävy.

– Olen saanut arkistoonne 318 liuskaa Suomen romaniheimon aarteita. Se on sinänsä pieni määrä, mutta siinä pakassa on osa Suomen vaeltajaheimon arvoituksellista sydäntä. Se sydän on ollut vaarassa joutua haudatuksi unhon multaan, ja ilman sydäntä ei mikään kansa eikä heimo voi elää.

Näin kirjoittaa itseoppinut kansanperinteenkerääjä Matti Simola kirjeessään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli SKS:n kansanrunousarkistolle vuonna 1957. Simola lähetti vuosina 1957–1978 arkistolle satoja sivuja muistiinpanoja, joissa hän kuvaa muun muassa romanien mytologisia kertomuksia, sananlaskuja, tapakulttuuria, luontosuhdetta ja sivullisuuden kokemusta.

SKS:n arkistotutkijan Risto Blomsterin mukaan aineistokokonaisuus on suuri arvoitus, jossa riittää arvioitavaa vielä pitkään.

– Olen kirjoittanut kaikki hänen tekstinsä puhtaaksi ja tehnyt niistä yhden tieteellisen artikkelin, mutta vieläkin tuntuu, että tässä ollaan vasta ymmärryksen esiporteilla sen suhteen, mistä kaikesta niissä oikein on kyse.

Perinteenkerääjä jo kuusivuotiaana

Matti Simola syntyi Pöytyällä vuonna 1926. Hän oli itseoppinut perinteenkerääjä, joka kertomansa mukaan teki romaniväestöön liittyviä päiväkirjamerkintöjä jo kuusivuotiaana.

Simola ei itse ollut romani, mutta hän tutustui romaniväestöön jo pikkupoikana kiertäessään isänsä mukana kaupantekomatkoilla.

Simolan isä oli ennen 1930-luvun lamaa taannut tuttaviensa velkoja ja joutui niistä myöhemmin talousvaikeuksiin. Hän joutui luopumaan majatalon pitämisestä ja ryhtyi hankkimaan perheelleen elantoa kiertävänä kaupustelijana.

Perhe muutti usein, ja isä teki kauppamatkoja eri puolille Suomea. Näillä matkoilla myös Matti Simolan tuntemus, kiinnostus ja kiintymys romaneja kohtaan syvenivät.

Kiertävien romanien tavoin Simola ehti elämänsä aikana asua eri puolilla Suomea: hän oli kirjoilla ainakin Pöytyällä, Kaarinassa, Metsämaalla, Ypäjällä, Säkylässä, Somerolla ja Paimiossa.

Tarkempia tietoja Simolan elämästä ja liikkeistä on vaikea saada, sillä hän eli elämäänsä varsin matalalla profiililla. Simolan siskontytär ei halunnut antaa haastattelua tätä juttua varten, koska hän arvelee, että Simola itse ei ollut kiinnostunut julkisuudesta.

Myös Simolan ainutlaatuiset romaniperinnemuistiinpanot olivat pitkään vain hänen päiväkirjojensa kätköissä. Sinne ne olisivat todennäköisesti myös jääneet, ellei onnekas sattuma olisi puuttunut peliin.

Yli 20 vuotta kestänyt arkistoyhteistyö

Vuonna 1957 Simola päätti tuttavansa, opetusneuvos Matti Kähärin suosituksesta ottaa yhteyttä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan ja tiedustella, olisiko kansanrunousarkistolla kiinnostusta hänen kirjoituksiaan kohtaan.

Kirjeen yhteyteen Simola liitti kirjaamiaan arvoituksia, sadun, mietelmän, sananlaskun sekä "muutaman sanan sällien kieltä".

Matti Simola alkoi postittaa romaniperinteen muistiinpanojaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon vuonna 1957. Tilatessaan Suomalaisen tiedeakatemian keräilytoimistosta paperia muistiinpanojaan varten Simola ilmoitti ammatikseen ”työmies” ja ilmoitti keräävänsä perinnettä ”kaikkialta”.
Matti Simola alkoi postittaa muistiinpanojaan SKS:n kansanrunousarkistoon vuonna 1957. Tarkoitusta varten hän tilasi tiedeakatemian keräilytoimistosta paperia.SKS Kansanrunousarkisto

Arkistossa työskennellyt Lauri Simonsuuri piti kirjoituksia arvokkaina. Hän kertoi vastauskirjeessään, ettei seuran arkistossa ole minkäänlaista romanien perimätietoa. Tästä kirjeenvaihdosta alkoi yli 20 vuotta kestänyt yhteistyö, josta arkisto maksoi Simolalle myös korvauksia.

Oli enemmän tai vähemmän sattumaa, että Simola päätti lähettää tekstejään arkistolle. Hän ei missään elämänsä vaiheessa nostanut esille tekemisiään, eikä Risto Blomsterin arvion mukaan edes monet Simolan läheiset tai tuttavat tienneet tämän harrastuksesta.

Vielä suurempana sattumana voidaan pitää sitä, että ensimmäisen kirjeen luki Lauri Simonsuuren kaltainen henkilö, joka suhtautui sirpaleiseen materiaaliin kiinnostuksella ja kunnioituksella.

Simolan "oudot" kirjoitukset keruun lähtökohdaksi

Matti Simolaa voidaan pitää uranuurtajana romaniperinteen keruussa Suomessa. Kun SKS:n arkistossa alkoi systemaattisempi romaniperinteen keräystyö 1960-luvun lopulla, Simolan aineistot otettiin kenttätöihin lähteneiden kerääjien lähtökohdaksi.

– Niiden pohjalta tehtiin kysymyslistoja ja temaattisia luetteloita, mutta vastaukset kentällä olivat usein tyrmistyneitä ja hämmentyneitä, että ei tuo sanonta ainakaan täältä meiltä ole, Risto Blomster sanoo.

Tämän vuoksi Simolan kirjoituksia on pidetty tutkijapiireissä hieman outoina ja osin epäluotettavina.

Blomsterin mukaan tähän on kuitenkin looginen syy. Simola keräsi aineistoa ympäri Suomea aina Utsjoelta Helsinkiin ja Ahvenanmaalta Karjalaan. Hän liikkui erityisesti kauppaa tekevien ja paikkakuntaa vaihtavien romanien matkassa.

– Nämä myöhemmät kerääjät ovat siis todennäköisesti kysyneet vaikkapa Pohjanmaalla Karjalan romanien perinteisiin liittyviä asioita, eivätkä länsisuomalaiset romanit ole välttämättä tunnistaneet Karjalan alueen nimiä, paikkoja tai sanontoja. Epäilemättä siitä syntyy vähän outo leima ja ajatus.

Lisäksi osa Simolan jututtamista romaneista on ollut Suomeen siirtyneitä venäläis- ja unkarilaistaustaisia romaneita, jolloin osa kerronnan teemoista on sijoittunut Suomen rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi maininnat tanssivista karhuista ja kattilanpaikkaajista viittaavat kalderash-romaniryhmän tarinaperinteeseen.

Tutkija Risto Blomster tutkii Matti Simolan romaniperinnekokoelmaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Tutkija Risto Blomster tuntee Matti Simolan romaniperinnekokoelman läpikotaisin.Vesa Marttinen / Yle

Yhtäläisyyksiä J. K. Harjun kanssa

Matti Simolan keruutyöstä tulee väistämättä mieleen paremmin tunnettu itseoppinut perinteenkerääjä Johan Knut Harju (1910–1976), joka teki keruutyötään kaltaistensa Helsingin kodittomien alkoholistien parissa.

Siltojen alusten Bukowskiksikin kutsuttu Harju keräsi laajat kansanperinteen kokoelmat 1960–1970-luvuilla pääkaupunkiseudun alkoholisteilta, yömajojen asiakkailta ja katujen kulkijoilta, joiden joukossa oli myös romaneja.

Risto Blomsterin mukaan Harjun tuotannossa romaniteema on vain pieni sivujuonne: kirjoituksissa on kyllä kohtaamisia romanien kanssa ja joitain yksittäisiä romanitaustaisia tiedonantajia, mutta keskeisempi yhtäläisyys on molempien kerääjien ei-akateeminen tausta.

– Molemmat toimivat instituutioiden ja järjestäytyneen kansanperinteen ulkopuolella, vaikka jossain vaiheessa he saivatkin SKS:n arkistosta ohjeita ja papereita. Aineistot ovat molemmilla monenlaisia ja monentasoisia, ja he ovat päässeet kiinni asioihin, jotka ovat ainakin siinä vaiheessa olleet arkistolle ja tutkijapiireille tuiki tuntemattomia.

Laulu herroille tumman pojan suusta
Somerolla 1956 kirjattu "Laulu herroille tumman pojan suusta" ottaa kriittisesti kantaa Pietari Brahen 1600-luvulla antamaan asetukseen, jonka mukaan kaikki Suomen alueella liikkuvat romanit haluttiin koota asumaan Pielisjärven seudulle. Vesa Marttinen / Yle

Kiertävien romanien viimeisten hetkien tallentaja

Risto Blomsterin mukaan Simolan kokoelma avaa romanitutkimukseen monia tärkeitä näkökulmia.

– Simolan ajoitus romaniperinteen keruuseen oli siinä mielessä osuva, että hän oli kokijana, kirjurina ja tulkkina todistamassa niin sanotun kiertämisen ajan viimeisiä hetkiä.

Simolan tarkkailemalle ajanjaksolle osuu keskeisiä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka vaikuttivat kiertävien romanien elämäntyyliin.

Sodan jälkeen merkittävä osa Karjalan romaneista joutui muiden evakkojen tavoin asettumaan uusiin elinympäristöihin. Samoihin aikoihin pientilat alkoivat muuttua kannattamattomiksi ja väestö muutti entistä kiivaammin työpaikkojen perässä kaupunkeihin.

Teollistuminen, maatalouden koneistuminen ja kauppaverkoston tihentyminen veivät pohjaa vanhoilta toimeentulokeinoilta samalla, kun maaseudun talot olivat yhä vastahakoisempia ottamaan vastaan tuttujakaan romaneja.

Romanit alkoivat pyrkiä maanviljelijöiden taloista omiin asuntoihin, mutta muutos oli hidas ja alkuvaiheen asunnot usein alkukantaisia.

Vuonna 1954 noin neljännes Suomen romaneista asui kaupungeissa. Suurimmat kaupunkiasutukset olivat siirtokarjalaisten asuttamia teltta- ja hökkelikyliä ja vanhoja junavaunuja Helsingissä, esimerkiksi Puistolan, Malmin, Tapanilan ja Mäkkylän alueilla.

Suomessa herättiin vasta 1960-luvulla keskustelemaan laajemmin romanien kurjista asuinolosuhteista ja heidän syrjinnästään.

Lapsi ja nainen Pasilassa Hertankatu 3:n portailla kesäkuussa 1971.
1960-luvulta alkaen Suomen romanit alkoivat saada pysyviä asuntoja Suomessa. Romaninainen ja pieni lapsi kuvattuna Länsi-Pasilassa Hertankatu 3:n portailla kesäkuussa 1971.Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo

Postia Sylvi Kekkoselle

Simolan kirjoituksia lukiessa tulee pohdittua myös hänen motiivejaan. Mistä kumpusi niin palava kiinnostus romaniväestöä kohtaan? Mikä sai hänet jatkamaan yhteistyötä arkiston kanssa yli kahden vuosikymmenen ajan?

Tutkija Risto Blomster esittää tähän kolme keskeistä syytä. Näistä ehkä tärkein on Simolan kirjeessään kuvaama "vaara vaeltajaheimon arvoituksellisen sydämen hautautumisesta unhon multaan".

Jossain määrin merkittävä motivaattori on ollut myös raha: SKS palkitsi Simolan hänen kirjoituksistaan yhteensä kymmenen kertaa. Korvaukset olivat tuhansien markkojen suuruisia, epäilemättä merkittäviä ansionlisiä sekatyömiehen elämässä.

Kolmas syy löytyy Simolan kirjoituksista hetkittäin pilkahtavina pieninä vihjeinä. Hän on omalla toiminnallaan pyrkinyt lisäämään pääväestön ymmärrystä romaneja kohtaan.

Tästä hyvänä esimerkkinä käy yhtenäinen käsikirjoitus, jonka Simola toimitti vuonna 1964 presidentinrouva Sylvi Kekkoselle. Kirjoitus kulkee nimellä "Romanitarinoita. Kirjoitettu valkolaisille, jotta he voisivat paremmin ymmärtää keskuudessaan eläviä romaneja".

Risto Blomster arvelee, että tässä otsikossa kiteytyy keskeinen syy, miksi Simola on muistiinpanojaan niin vimmatusti tehnyt.

– Uskoisin, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat olleet asiaan paneutuneen ihmisen vilpitön tahto.

SKS:n arkistotutkija Risto Blomster kertoo Matti Simolan keräämistä romaniperinnekirjoituksista Radio Suomen haastattelussa.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty haastattelun lisäksi Risto Blomsterin ja Kati Mikkolan artikkelia "Kohtaamisia tien päällä ja arkistossa. Työmies Matti Simolan romaniperinneaineistot", joka julkaistiin Kalevalaseuran vuosikirjassa vuonna 2018. Toinen kirjallinen lähde on dosentti Panu Pulman päätoimittama "Suomen romanien historia" (SKS 2012).