Yle Ruandassa: Kansanmurhasta on 25 vuotta ja trauma on yhä käsittelemättä – "Jos emme pysäytä sitä nyt, tämä jatkuu sukupolvesta toiseen"

Melissa Simbi Aime ei ollut vielä syntynyt, kun kansanmurha repi Ruandan riekaleiksi. Nykyään kansalaiset maksavat rauhasta vapauksillaan.

kansanmurha
Melissa Simbi Aime ja vaatteita henkarissa.
Melissa Simbi Aime työskentelee vaatekaupassa Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Fredrik Lerneryd

KIGALI Huhtikuussa kaikki muuttuu. Melissa Simbi Aime muistaa jo lapsuudestaan, miten äiti ja isä menivät silloin vakaviksi. Kotona ei naurettu, ei iloittu mistään.

Huhtikuussa muistettiin kansanmurhaa. Muuten siitä ei kotona juuri puhuttu.

Simbi Aime on 19-vuotias. Hän ei ollut vielä syntynyt, kun hutujen ja tutsien kansanryhmien välinen vihanpito purkautui Ruandassa keväällä 1994 verilöylyyn. Sadan päivän aikana tapettiin noin 800 000 ihmistä.

Simbi Aimelle asia nousee mieleen, kun hän katsoo ystävien isoja perheitä. Silloin sattuu ja suututtaa, hän sanoo.

– Minun perheeseeni kuuluvat vain äiti, isä, sisko ja veli. Muita ei kerta kaikkiaan ole. Ei serkkuja, ei isovanhempia, ei tätejä tai setiä. Kansanmurha vei heidät kaikki, Aime kertoo.

Nyt on taas huhtikuu. Kuten joka vuosi, Simbi Aimen vanhemmat hiljentyvät, kuuntelevat muistomusiikkia ja katsovat muisto-ohjelmia televisiosta. Niissä pidetään puheita, ja eloonjääneet kertovat tarinansa.

Simbi Aime ei tiedä tarkkaan, mitä perheelle 25 vuotta sitten tapahtui. Koska vanhemmat eivät mielellään puhu siitä, hän ei kysy.

– Opimme kai tarpeeksi koulussa, hän sanoo.

Melissa Simbi Aime lähikuvassa.
Aina huhtikuussa tunnelma kotona on tavallista rauhallisempi, melkein aavemainen, Melissa Simbi Aime sanoo.Fredrik Lerneryd

Ruandassa on jo enemmän niitä, jotka ovat syntyneet kansanmurhan jälkeen kuin niitä, jotka elivät kauhujen läpi. Mutta nuoretkin oireilevat voimakkaasti, kertoo terapeutti Jane Abatoni.

Abatoni ottaa vastaan traumaterapeuttien yhdistyksen tiloissa Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Hän pahoittelee, että oli täysin unohtanut toimittajan kanssa sovitun tapaamisen.

Huhtikuu on aina poikkeuksellista aikaa täällä, hän selittää.

Keskuksen vehreällä pihalla on vesilätäköitä. On satanut rankasti, mutta yhtäkkiä aurinko paistaa. Tuhansien kukkuloiden maassa sää on arvaamaton, ja aurinko saattaa hetkessä hävitä pahaenteisten tummien pilvien taakse.

Jane Abatoni on yksi Ruandan ensimmäisistä koulutetuista terapeuteista. Kansanmurhan jälkeen täällä ei ollut minkäänlaista mielenterveystukea saatavilla. Maa oli raunioina, eikä psykoterapian perinnettä ollut.

Jane Abatoni.
Vanhemmat saattavat kehottaa lapsiaan olemaan puhumatta tietyille ihmisille, koska nämä osallistuivat kansanmurhaan, sanoo Jane Abatoni. Liselott Lindström / Yle

Nyt Abatoni näkee paraatipaikalta, miten kansanmurhan trauma siirtyy vanhemmilta lapsille.

– Nuoret käyttävät paljon huumeita kuten marihuanaa ja juovat alkoholia. Kodeissa on käsittelemättömän trauman takia paljon väkivaltaa, ja toimintamalli siirtyy herkästi vanhemmilta lapsille, hän sanoo.

– Jos emme pysäytä sitä nyt, tämä jatkuu sukupolvesta toiseen.

xx
Ruandalaisista enemmistö on syntynyt vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen.Fredrik Lerneryd

Vihakin voi periytyä, Abatoni sanoo. Vanhemmat saattavat kehottaa lapsiaan olemaan puhumatta tietyille ihmisille, koska nämä osallistuivat kansanmurhaan. Kouluissa on syntynyt ongelmia, kun nuoret nimittelevät toisiaan murhaajien lapsiksi tai orvoiksi.

Mielenterveysongelmat ovat yleisiä etenkin niillä nuorilla aikuisilla, jotka syntyivät kansanmurhan aikana tehtyjen raiskausten seurauksena. Heitä uskotaan olevan noin 20 000.

Ruanda on 25 vuodessa tehnyt valtavasti töitä varmistaakseen, ettei kansanmurhaa voisi tapahtua uudestaan, never again. Lause näkyy siellä täällä ympäri Ruandaa, etenkin kansanmurhan muistomerkeillä.

Se on nyky-Ruandan mantra.

Jos emme pysäytä sitä nyt, tämä jatkuu sukupolvesta toiseen.

Jane Abatoni
Kaupunkikuvaa Ruandasta.
Ruandan pääkaupunki Kigali on rakennettu kukkuloille.Fredrik Lerneryd

Keväällä 1994 Ruandan vihreiltä kukkuloilta kaikui vihapuhetta. Radioasema Mille Collines kehotti hutuja tappamaan tutseja.

– Olette torakoita. Aiomme tappaa teidät, radiossa varoitettiin.

Kansanmurhan varsinaisena lähtölaukauksena pidetään lentokoneen pudottamista Kigalin yllä.

Ruandan ja Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas 6. huhtikuuta 1994. Kone syöksyi Ruandan presidentin Juvénal Habyarimanan omaan puutarhaan.

Edelleenkään ei tiedetä varmasti, kuka koneen pudotti. Yleinen käsitys ja Ruandassa virallinen totuus on, että asialla olivat sisällissodan rauhansopimukseen tyytymättömät äärihutut.

Huhtikuussa 1994 radiossa kuitenkin kuulutettiin, että tutsit olivat ampuneet koneen alas.

Muutama tunti koneen putoamisesta alkoi silmitön tappaminen. Hutujen tavoitteena oli hävittää kaikki tutsit maasta.

Maailma reagoi hitaasti. YK:n turvallisuusneuvostossa ei päästy yhteisymmärrykseen siitä, oliko kyseessä kansanmurha vai sisällissota. Ruandassa jo olleilla YK:n rauhanturvaajilla ei ollut valtuuksia puuttua tappamiseen.

Kartta
Ilkka Kemppinen / Yle

Kansanmurha ei kuitenkaan puhjennut tyhjästä, vaan viha oli jatkunut vuosikymmenien ajan.

Belgia ja sitä ennen Saksa suosivat siirtomaaherroina tutseja hutujen kustannuksella. Suurin osa väestöstä oli hutuja, ja he olivat väsyneitä tutsieliitin valtaan.

Marraskuussa 1959 alkoi hutujen vallankumous, joka johti Ruandan itsenäistymiseen ja tutsimonarkian kaatumiseen. Yli 300 000 ihmistä pakeni ulkomaille, etupäässä naapurimaahan Ugandaan.

Ruandasta paenneiden joukossa oli myös muuan Paul Kagame, tuolloin vasta taaperoiässä. Lahjakas Kagame sai Ugandassa mahdollisuuden opiskella. Hän verkostoitui Ugandan tulevien johtajien kanssa ja nousi tutsien sissiliikkeen huipulle.

Tutsieliitin perustama Rwandan Patriotic Front eli RPF hyökkäsi Ruandaan vuonna 1990. Siitä alkoi sisällissota, joka huipentui kansanmurhaan.

Ruandan vuoden 1994 kansanmurhan uhrien pääkalloja rivissä.
Kirkosta turvaa hakeneiden pääkalloja on asetettu näytteille kansanmurhan muistamiseksi Ntaramassa, Kigalin eteläpuolella. Dai Kurokawa / EPA

Ruandan hutupresidentti Habyarimana ja tutsien RPF solmivat vuonna 1993 rauhansopimuksen, mutta kaikki eivät siitä pitäneet. Presidentin selän takana juonineet äärihutut eivät voineet sietää ajatusta, että heitä aiemmin sortaneet tutsit nousisivat jälleen valtaan. He halusivat hävittää koko kansanryhmän.

Kansanmurhan aikana Kagamen tutsijoukot valtasivat yhä suuremman osan Ruandasta ja onnistuivat lopettamaan tappamisen heinäkuussa 1994. Pari miljoonaa hutua pakeni Kongoon kostoiskujen pelossa.

Tutsit pääsivät taas vallankahvaan Ruandassa. Paul Kagamesta tuli maan tosiasiallinen johtaja ja vuonna 2000 presidentti.

Sen jälkeen Ruanda on harpannut valtavia askeleita eteenpäin.

Ruandan lippu tangossa.
Ruanda mainitaan usein mallimaana niin Afrikassa kuin sen ulkopuolella.Fredrik Lerneryd

Jos sanoisi, että nykypäivän Kigali muistuttaa enemmän Etelä-Eurooppaa kuin Afrikkaa, liioittelisi Etelä-Euroopan siisteyttä.

Ruanda on pinnaltaan kuin kiiltokuva. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tuttu poltettujen roskien haju loistaa poissaolollaan, tiet ovat sileitä kuin silkki ja talot moderneja.

Maan turvallisuus ja vuoristossa asuvat gorillat ovat saaneet Ruandan turismin kukoistamaan, ja muun muassa Englannin Valioliigassa pelaava jalkapallojoukkue Arsenal mainostaa hihassaan Visit Rwanda. Kigalista on tullut myös suosittu kansainvälinen kokouspaikka.

Myös monissa tilastoissa Ruanda on Afrikan mittakaavassa poikkeuksellinen.

Maa on onnistunut taistelussa korruptiota vastaan ja on Botswanan jälkeen mantereen vähiten korruptoitunut maa. Transparency International -järjestön 180 maan vertailussa Ruanda on sijalla 48.

Ja lista jatkuu.

Tori, taustalla kerrostaloja.
Torielämää Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.Fredrik Lerneryd

Lapsikuolleisuus on laskenut kymmenessä vuodessa lähes puolella. Joulukuussa uutisoitiin, että yli 90 prosenttia ruandalaisista on julkisen terveydenhuollon piirissä. Järjestelmässä kansalaiset maksavat vuosittain tulotason mukaan määräytyvän vakuutusmaksun, ja sen jälkeen kaikki terveydenhuolto on ilmaista.

Kansainvälisessä mediassa muistetaan usein mainita myös, että Ruanda on kieltänyt muovipussit, ja pari kertaa kuukaudessa vietetään sunnuntaisin autotonta päivää.

Sekin tiedetään, että maan parlamentissa enemmistö on naisia. Talous on viime vuosina kasvanut 6–8 prosentin vuosivauhtia.

Ulospäin Ruanda näyttää mallimaalta, ja sitä ihaillaan sekä Afrikassa että Euroopassa.

Ihmisiä torilla.
Kehitys kansanmurhan raunioilta nykypäivään on ollut Ruandassa nopeaa. Fredrik Lerneryd

Mutta presidentti Paul Kagamen rautaisella hallinnolla on myös huonosti valoa kestävät puolensa.

Maassa ei ole vapaata lehdistöä, ja pian 20 vuotta hallinnut presidentti on herkkä kritiikille.

Kansanmurhaa käytetään verukkeena toisinajattelun vaientamiseen. Presidentin arvostelijoita on syytetty kansanmurhan kiistämisestä, joka on Ruandassa rikos, ja tuomittu vankilaan.

Opposition aktivisteja on myös murhattu. Viimeisin epäily on maaliskuulta, kun presidentin tunnetun kriitikon Victoire Ingabiren avustaja löytyi kuristettuna metsästä. Motiivista ei ole vielä varmuutta, mutta hallituksen vastustajat ovat vakuuttuneita, että murha oli poliittinen.

Kahvila Kigalin keskustassa voisi yhtä hyvin olla San Franciscossa. Nuoret, tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset istuvat tietokoneidensa kanssa siemailemassa erikoiskahveja, vaikka ulkona ilta on jo pimentynyt.

Politiikan tutkija Lonzen Rugira on ehdottanut kahvilaa tapaamispaikaksi. Hän perustelee Ruandan ihmenousua kansanmurhan raunioilta hallituksen toiminnan läpinäkyvyydellä.

– Kagame ei siedä minkäänlaisia väärinkäytöksiä, Rugira sanoo.

Presidentti hallitsee tulos tai ulos -periaatteella, Rugira selittää: jos pormestarit tai ministerit eivät tuota toivottua tulosta, he saavat potkut. Presidentillä ei ole suosikkeja, eikä töitä saa kuin meriiteillä. Ruandan turvallisuuden taas takaa se, että kaikki tietävät, että rikoksista saa rangaistuksen, Rugira sanoo.

Ruanda presidentti Paul Kagame kannattajiensa ympäröimänä Kigalissa elokuussa 2010.
Ruanda presidentti Paul Kagame tapasi kannattajiaan Kigalissa presidentinvaalien alla elokuussa 2010.Philipp Hedemann / EPA

Ovatko kansalaisvapaudet tärkeitä? Tietenkin ovat. Ovatko ne tärkeitä Ruandan kaltaisessa maassa? Eivät niin tärkeitä.

Lonzen Rugira

Rugira on kotimaansa mediassa käytetty politiikan kommentaattori. Kuten muiltakaan tutkijoilta Ruandassa, häneltä on turha odottaa hallinnon kritisointia.

Vaaleissa presidentti Kagame takoo uskomattomia tuloksia. Muutama vuosi sitten hän järjesti kansanäänestyksen presidentin virkakausien rajoitusten poistamisesta. Kansasta 98 prosenttia kannatti poistamista.

Presidentinvaaleissa 2017 Kagame sai 98,8 prosenttia äänistä.

Tutkija Lonzen Rugira tietää hyvin, että kriitikot ulkomailla sanovat, että Kagame takertuu valtaan. Hänen mukaansa se ei pidä paikkaansa.

– Ihmiset oikeasti halusivat hänen jäävän. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, mutta ruandalaiset uskovat Kagamen takaavan hallinnon vastuullisuuden, Rubiga sanoo.

Ruandan presidentti Paul Kagame ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama istuivat vierekkäin YK:n rauhanturvaamisen huippukokouksessa New Yorkissa syyskuussa 2015.
Ruandan presidentti Paul Kagame ja Yhdysvaltain presidentti Barack Obama istuivat vierekkäin YK:n rauhanturvaamisen huippukokouksessa New Yorkissa syyskuussa 2015. Chip Somodevilla / EPA / POOL

Kagame on luonut itselleen imagon myös rauhan takuumiehenä. Tiedotusvälineiden suitsimistakin perustellaan rauhalla, sillä medialla oli suuri rooli kansanmurhan masinoimisessa.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausvertailussa Ruanda on 181 maan listalla sijalla 156, kun esimerkiksi Suomi on sijalla neljä. Tämä on kuitenkin hinta, jonka ruandalaiset ovat rauhasta valmiita maksamaan, ainakin tutkija Lonzen Rugiran mukaan.

– Ovatko kansalaisvapaudet tärkeitä? Tietenkin ovat. Ovatko ne tärkeitä Ruandan kaltaisessa maassa? Eivät niin tärkeitä, hän summaa.

Moni tutkija ja toimittaja, joka on kritisoinut Kagamea, ei pääse enää maahan.

Ruandasta löytyy kaikesta huolimatta yksi poliittinen puolue, joka uskaltaa haastaa presidentin parlamentissa.

Se on Ruandan demokraattinen vihreä puolue, jonka perustaja ja johtaja on 42-vuotias Frank Habineza, presidentti Kagamen sissiliikkeen entinen jäsen. Nyt hän on maan näkyvimpiä oppositiojohtajia.

Kagamen tavoin myös Habineza kasvoi Ugandassa pakolaisena. Kagamen RPF-liikkeeseen hän liittyi jo vuonna 1988, vaikka onkin hutu. Mutta kymmenen vuotta sitten hän päätti perustaa oman oppositiopuolueen.

– Huomasin, että kaikki ei ollut kuten pitäisi. Etenkin liittyen demokratiaan, sananvapauteen ja kokoontumisvapauteen. Vaikka talous kasvoi, demokratia ei mennyt eteenpäin, hän sanoo.

Frank Habineza.
Frank Habineza pakeni uhkausten takia Ruandasta, mutta palasi parin vuoden päästä kotimaahansa.Liselott Lindström / Yle

Alku oli vaikea. Habineza ei saanut puoluettaan rekisteröidyksi, ja kokouksia häirittiin. Vuonna 2010 puolueen varapuheenjohtaja murhattiin, eikä murhaa ole vieläkään selvitetty.

Habinezan henkeä uhattiin jopa lehdissä, ja hän pakeni Ruotsiin. Hän kuitenkin palasi parin vuoden jälkeen Ruandaan.

Vuonna 2017 Habineza haastoi Kagamen presidentinvaaleissa, mutta äänisaalis jäi laihaksi. Vuotta myöhemmin puolue sai kuitenkin vaaleissa viisi prosenttia äänistä, ja nykyään Habineza istuu parlamentissa.

– Koska olen kansanedustaja, valtio on nyt vastuussa turvallisuudestani, hän sanoo.

Habineza kulkee suurella mustalla maastoautolla, ja hänellä on oma kuljettaja. Jos kansanedustajalle tapahtuisi jotakin, se ei näyttäisi hyvältä.

Linja-autoja Ruandassa.
Yli 90 prosenttia ruandalaisista on kyselyn mukaan huolissaan siitä, että maa ajautuu uuteen sisällissotaan. Fredrik Lerneryd

Huhtikuussa kaikki todella on toisin. Haastattelupyyntö YK:n ihmisoikeusneuvonantajalle Kigalissa tulee takaisin kielteisenä.

– Huhtikuun aikana on parempi keskittyä vain niihin räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, jotka tapahtuivat 25 vuotta sitten. Mutta muistoajan jälkeen olemme aina valmiit keskustelemaan ongelmista, Whatsapp-viestissä lukee.

Ruandalaisten suurin pelko on maan luisuminen takaisin sisällissotaan, ilmeni muutama vuosi sitten kansainvälisessä World Values Survey -kyselyssä.

Kyselyn mukaan ruandalaiset luottavat hallitukseensa, mutta eivät yhtä paljon naapureihinsa.

Kansanmurhan jälkeen julmuuksissa mukana olleita tuomittiin kylien perinteisissä gacaca-tuomioistuimissa. Yli satatuhatta syylliseksi todettua sai vankeustuomion vuosina 2002–2012, ja heistä kymmeniätuhansia istuu edelleen vankiloissa.

Hedelmätiski Ruandassa.
Presidentti Paul Kagame on vaihtanut Ruandan koulukielen ranskasta englantiin. Se oli ennen itsenäistymistä maanpakoon Ugandaan lähteneen tutsieliitin kieli, sillä Ugandassa puhutaan englantia. Fredrik Lerneryd

On pidettävä huolta siitä, että emme jälleen päädy jakamaan kansaa.

Frank Habineza

Vanhat jännitteet eivät ole kadonneet, mutta kansanryhmien käsitteet on lakaistu nyky-Ruandassa maton alle. Politiikan tutkija Lonzen Rugira sanoo, että Ruandassa ei yksinkertaisesti enää ole hutuja ja tutseja.

– Jos kyselet etnistä alkuperää, se nähdään tänä päivänä sivistymättömänä, hän sanoo.

Hyvä kysymys on, ovatko ruandalaiset oikeasti sokeita etnisyydelle.

Huhtikuussa Ruandassa esimerkiksi löytyy tapettuja lehmiä. Lehmät ovat tutsien kansanryhmän symboli.

Ruandan valta-asetelma muistuttaa nyt itsenäisyyttä edeltänyttä aikaa, jolloin maata johti vähemmistön tutsieliitti. Presidentti Paul Kagame on tutsi, ja tutseja arvioidaan olevan alle kymmenen prosenttia väestöstä.

Oppositiopoliitikko Frank Habineza sanoo, että oppositionkin täytyy asettaa sanansa varoen. Hän muistuttaa, että kansanmurhasta on vain 25 vuotta.

– Pitää muistaa, että Ruanda on ainutlaatuinen maa. On pidettävä huolta siitä, että emme jälleen päädy jakamaan kansaa, hän sanoo.

Kun Kagame esimerkiksi voitti presidentinvalit lähes sadalla prosentilla äänistä, Habineza ei haastanut tulosta.

– Tiesimme, että jos lähdemme haastamaan Kagamea, syntyy väkivaltaa. Raja rauhan ja väkivallan välillä on todella häilyvä, hän sanoo.

– Kannattajani sanovat, että tuemme sinua, mutta älä tuo takaisin etnistä politiikkaa. Emme halua sotaa.

Hedelmien myyjä Ruandassa.
Oppositiopoliitikko Frank Habineza sanoo näkevänsä ihmisissä muutoksenjanon, jonka hän uskoo johtavan lopulta demokratiaan.Fredrik Lerneryd

Habinezan mukaan Ruandassa kytee tyytymättömyys nykytilanteeseen, ja hänen puolueensa vaatimuksille median vapaudesta ja demokratiasta löytyy tukea.

Kysymys on, miten vallanvaihdos tapahtuu, kun Kagame lopulta luopuu vallasta.

Nuorille kaikkein tärkein kysymys on edelleen, miksi kaikki oikein tapahtui, sanoo Kigalissa vaatekaupassa työskentelevä Melissa Simbi Aime.

Hänen mukaansa etnisyyttä ei mietitä enää, vaan kaikki ovat kansanmurhan jälkeen ruandalaisia.

Etnisyyden lisäksi Ruandassa on muitakin asioita, joista ei sovi puhua.

Kuten se, että maa on osallistunut Kongon demokraattisen tasavallan mineraalien ja arvometallien ryöstöön. Ja se, että Kagamen tutsijoukot tappoivat Kongossa jopa kymmeniätuhansia Ruandasta paenneita hutuja kansanmurhan jälkeen. Ja se, että Kongossa pidetään Ruandaa syypäänä Itä-Kongon nykyiseen konfliktiin.

Tai se, että vihaa ja pelkoa on Ruandassa edelleen.

Vihreitä kukkuloita Kigalissa.
Kigalin vihreitä kukkuloita.Fredrik Lerneryd