Reetta Rädyn kolumni: Jos kansalainen ei vaalien jälkeen tiedä, mihin joukkoon kuuluu, on hän hahmottanut paikkansa maailmassa täsmällisesti

Miksi meillä pitäisi olla enää duunareiden, porvareiden ja maanviljelijöiden isot puolueet, kun kansa ei enää jakaudu näin? Jakolinjat ovat nyt ihan muualla, kirjoittaa Reetta Räty.

vaalit
Reetta Räty
Antti Haanpää / Yle

Ei se ole mikään ihme, että perinteiset isot puolueet saavat enää puolet äänistä. Paljon suurempi ihme on se, että ne ovat sinnitelleet tasavahvoina näin kauan, vaikka yhteiskunta on muuttunut radikaalisti.

Maatalousyhteiskunnasta on siirrytty teollisen yhteiskunnan kautta digitaaliseen arkeen. Suomi ei jakaudu duunareihin, porvareihin ja maanviljelijöihin. Koulutus ei takaa kovapalkkaista työtä, epätyypillisistä työsuhteista tulee tyypillisiä, ilmasto herättää enemmän intohimoja kuin ay-liike.

Tietenkin kolmen suuren malli murtuu!

Puoluekenttä reagoi muutokseen, ja ihmettelyn sijaan voi ajatella myös näin: Bravo, edustuksellinen, poliittisiin puolueisiin perustuva systeemi! Hyvin vedetty!

Tätä uutta tilannetta – kasa keskisuuria tai keskipieniä puolueita – pidetään epävarmana, ja syystä. Mutta tiedättekö, epävarmuutta on myös kansalaisten arjessa. Globaalitalouden aikana maailma ei jäsenny kuten aiemmin. Äänestäjät liikkuvat, koska arjen realiteetit liikkuvat.

Työn muutos on tehnyt yhä useammasta yrittäjän – pelkästään yksinyrittäjiä on 180 000 – mutta ei heitä porvareiksi voi laskea 2 000-3 000 euron kuukausipalkoilla.

Onko demareiden vaalivoiton niukkuus ihme, jos miettii työmarkkinoiden muutosta ja politiikan avuttomuutta globaaleihin taloussuhdanteisiin verrattuna? Sama kysymys keskustan puolustukseksi: Onko sen tulos rökäletappio, kun katsoo kaupungistumisen vauhtia ja kaupunkien vetovoimaa?

Isoista puolueista varsinkin keskustan ja demareiden perinteiset kannattajat voivat katsoa johtajiaan ja kysyä: keitä te oikein olette?

Perussuomalaisen populismin vakiintuminen keskisuurien joukkoon on sekin hyvin selitettävissä. Yleiseurooppalainen trendi, seurausta juuri tästä nykyisestä epävarmuudesta.

Isoista puolueista varsinkin keskustan ja demareiden perinteiset kannattajat voivat katsoa johtajiaan ja kysyä: keitä te oikein olette? Kysymys peilin edessä on yhtä hankala: keitä me oikein olemme? Kun kansalainen sanoo, ettei ihan tiedä, mihin joukkoon kuuluu, hän on hahmottanut paikkansa maailmassa varsin täsmällisesti.

Eipä juuri yllätä sekään, että vähiten maailman muutos koskettaa heitä, joilla kaikkea on jo ennestään. Kun epävarmuus lisääntyy, kokoomus ottaa vähiten turpaansa.

Kun vaalitulos selvisi, jännitys ei lauennut. Tällä vaalituloksella ei voi tietää, millaista politiikkaa maassa tullaan tekemään. Tämä on polarisaation seuraus ja hinta.

Talouspolitiikassa demarit ja kokoomus ikään kuin neutraloivat toisensa, ja arvokysymyksissä taas perussuomalaisten konservatiivisia ja nationalistisia arvoja ovat vastassa vaalivoittajat vihreät ja punavihreä vasemmistoliitto.

Punavihreät ovat liberaalia vasemmistoa, perussuomalaiset konservatiivista oikeistoa. Näillä ryhmillä on selkeä profiili. Kokoomuskin liukuu kohti kotiaan, eli konservatiivisuutta.

Yksi vaalituloksen olennaisista piirteistä on se, että perinteisen oikeisto-vasemmisto-akselin rinnalle on vakiintunut uusi akseli: liberaali vasemmisto (vihreät ja punavihreä vasemmisto), ja sen vastavoimana konservatiivinen ja nationalistinen oikeisto (perussuomalaiset).

Tätä ei pidä tulkita hähmäisyydeksi. Se on kirkas politiikan jakolinja, ja kertoo siitä, että oikeisto-vasemmisto-asetelman lisäksi – ei sen sijaan - poliittista orientaatiota selittää esimerkiksi suhde kansainvälisyyteen, ilmastoon ja elämän moninaisuuteen. Nyt menestystä näyttäisi tuovan se, että puolue osaa sijoittaa itsensä janan sijaan nelikenttään. Punavihreät ovat liberaalia vasemmistoa, perussuomalaiset konservatiivista oikeistoa. Näillä ryhmillä on selkeä profiili. Kokoomuskin liukuu kohti kotiaan, eli konservatiivisuutta.

Vuoden 1999 vaaleissa eduskuntaan pääsi 11 vihreää. Jututin vaalivalvojaisissa Osmo Soininvaaraa, jonka rinnalla läpi meni rivi nuoria naisia kuten Anni Sinnemäki, Irina Krohn ja Tuija Brax.

Niin sanottu uusvasemmisto meillä siis jo oli parikymmentä vuotta sitten, mutta ei vielä uutta oikeistoa. Tutkijat kuitenkin opettivat nuorta toimittajaa ja valtiotieteilijää: arvotutkimuksissa näkyi jo tämä muista länsimaista tuttu kansallismielinen asenneilmapiiri. Enää tarvittaisiin sille karismaattinen ottaja. Ja katso, seuraavissa vaaleissa seurasin Helsingin Myllypurossa, kun kansa vaelsi äänestämään perussuomalaisten Tony Halmetta.

Nyt politiikan uusi akseli on vakiintunut myös muualla kuin Helsingissä. Tämä näkyy jopa keskustan kultamailla (siirryt toiseen palveluun) Oulun vaalipiirissä.

Se että puoluekenttä reagoi yhteiskunnan muutokseen on edustuksellisuuden näkökulmasta hyvä asia. Mutta politiikan tekemisestä ja johtajuudesta se tekee vaikeaa. Ryhdikästä ilmastopolitikkaa tai suuri sosiaaliturvauudistus tällä jengillä? Onnea matkaan.

Kirjoittaja on politiikan penkkiurheilija, joka laskee päiviä eurovaaleihin.

Aiheesta voi keskustella 16.4. klo 16.00 asti.