Janne Saarikiven kolumni: Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto, mutta onko se totta?

Rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin, mutta vastaavatko rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka ilmenee usein vain pettymyksinä, kysyy Janne Saarikivi.

rakkaus
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Olen viime aikoina miettinyt paljon rakkautta, epäonnistumista ja häpeää.

Monien nelikymppisten lailla olen pannut lusikat jakoon ja jakanut lasten vaatteet kahden kodin laatikoihin. Olen nähnyt, miljoonannen kerran länsimaiden historiassa, että se mikä alkaa intohimona, avoimuutena ja rehellisyytenä, muuttuu vuosien raastaessa vaiteliaisuudeksi, pälyilyksi ja mykkäkouluksi.

Ne, jotka aluksi eivät voineet pitää näppejä toisistaan erossa, puhuvat lopuksi toisilleen vain välttämättömästä. Avautuvan oven ääni, joka joskus lupasi iloa ja ystävyyttä, kiihdyttää pulssia. Se muistuttaa, että alkaa syyttely ja riitely. Vähä vähältä pitenevät kävelyretket koiran kanssa pimenevässä yössä, kun et halua palata taloon, jonka ostit haaveiden pesäpaikaksi.

Etpä voi muitakaan syyttää kuin itseäsi. Mielen valtaa häpeä, että en minä tätäkään osannut. Että rakkaus ei kantanut, kuten ei edellinenkään rakkaus, ja tuskin seuraavakaan. Että osaamattomuuteni takia lapset joutuvat haurastumaan ennen kuin kunnolla vahvistuivat, ja toiset ihmiset muuttamaan totuttuja tapoja.

Nämä ovat minun ja myös ystäväpiirini yleisimpiä ongelmia: romanttisen rakkauden etsintä, häpeä siitä, että sitä ei löydä, kyvyttömyys rakentaa ihmissuhdetta, joka kestäisi aikaa.

Ikuisen elämän on korvannut toive tulipunaisena kouristavasta orgasmista, joka jatkuu lähiörivitalon Ikean tapettien välissä maailman tappiin.

Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto. Enemmän kuin kristinusko tai nationalismi, persujen tai vasemmiston vaalivoitto, ihmisten sydämiä liikuttaa ajatus siitä, että jossain on joku, joka hyväksyy meidät sellaisena kuin olemme, ottaa ihailunsa kohteeksi, eikä koskaan päästä irti.

Rakkauden etsintä ja hylätyksi tulemisen kauhu on korvannut edellisten sukupolvien taivaan ja helvetin. Ikuisen elämän on korvannut toive tulipunaisena kouristavasta orgasmista, joka jatkuu lähiörivitalon Ikean tapettien välissä maailman tappiin. Helvetin taas on korvannut hylätyksi tulemisen häpeä.

Asiasta on kirjoitettu miljoonia kolumneja, eikä tämä ole niitä viisaampi. Silti kuiskaan hiljaa, että ehkä vika onkin rakkautta koskevissa odotuksissamme? Mitä, jos vallitseva rakkauden uskonoppi onkin yhtä ongelmallinen kuin ajatus taivaissa istuvasta partasuisesta sedästä, joka säätää ilmoja ja rankaisee homoja heittämällä heidät tuliseen järveen.

Maailma ympärillämme on romuttanut turvaa antavan ja lapset kasvattavan kyläyhteisön ja sukuyhteisön. Samalla se on säilyttänyt vanhan maailmanjärjestyksen ytimen, avioliiton, yksiavioisen parisuhteen. Avioliitosta on poistettu entisaikojen pragmatiikka ja sen tilalle on tullut romantiikka. Hollywood ja iskelmät ovat värittäneet kahden ihmisen parisuhteen helakaksi ja opettavat, että se kestää ikuisesti.

Ei rakkaus kestä. Iskelmissä ja elokuvissa valehdellaan rakkaudesta samoin kuin entisajan leipäpappi valehteli Jumalasta, lohdun ja toivon takia.

Vastaavatko nämä rakkautta koskevat myytit todellisuutta, joka levittäytyy ympärillämme: pettymisen ja jätetyksi tulemisen, pettämisen ja uudelleenrakastumisen kierrettä, johon kovin moni näyttää olevan tuomittu?

Ei rakkaus kestä. Iskelmissä ja elokuvissa valehdellaan rakkaudesta samoin kuin entisajan leipäpappi valehteli Jumalasta, lohdun ja toivon takia. Sitä pahempi on pettymys kun valhe paljastuu.

Ihmiselämän lainalaisuudet ovat muuttuneet ajoista, jolloin avioliitto kesti kuolemaan saakka. Tuolloin kyseessä oli lähinnä taloudellinen järjestely. Sitä paitsi kuolema tuli pian. Keskiajan Suomessa “ikuinen” avioliitto kesti keskimäärin alle kymmenen vuotta.

Meidän sukupolvellemme avioliitossa taas on kyse hyvin pitkän elämän tunnetarpeiden tyydyttämisestä. Siksi rakkauteen ladataan keskenään ristiriitaisia odotuksia kuten elämään yleensäkin.

Rakkauden tulisi olla intohimoista ja seksuaalisesti voimakasta. Samaan aikaan sen tulisi kuitenkin olla turvallista. Sen tulisi olla haltioitumista toisen läsnäolosta, mutta johtaa tilanteeseen, jossa ympärillä velloo kakalta haisevia vaippoja.

Eihän tällainen rakkaus ole mahdollista, vai onko? Tuleeko tähän joskus jokin muutos?

Pysyvä palkkatyö hallitsee yhä työelämän rakenteita, vaikka yhä harvempi käy palkkatöissä. Samoin hallitsee romanttinen rakkaus ja unelma avioliitosta parisuhteiden rakenteita. Mutta nyt vasemmalla ja oikeallakin ehdotetaan kansalaispalkkaa. Eikö joku voisi ehdottaa rakkauteenkin remonttia?

Jotain, mikä vastaisi todellisuutta.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.