Pekka Juntin kolumni: Pitäisi soittaa Kaaron Janille

Kaikkein pysäyttävimmissä teksteissä on kyse sen herättämistä kuvista ja tunteista eikä tarinasta, kirjoittaa Pekka Juntti.

ihmiset
Pekka Juntti
Pekka JunttiNina Susi

Olen odottanut joutsenia. Pitäisi soittaa Kaaron Janille. Nuo lauseet eivät liity mitenkään toisiinsa. Kaikki lauseet liittyvät toisiinsa.

Jo maaliskuussa vartoilin joutsenia. Kun huhtikuu nytkytti jo melkein puolta väliä, kurkin tuon tuostakin ikkunaan. Mikä niitä pidätti? Mikseivät ne tule?

Yhden ainoan kerran olin kuullut öisen tiedustelijan kaihoisat huhuilut Tornionväylän yllä. Kai se totesi, ettei kannattanut vielä jäädä. Täällä olisi joutunut syömään pelkkää lunta.

Luin tekstin monta kertaa enkä ymmärtänyt sitä.

En tunne toimittaja Jani Kaaroa, en ole koskaan tyyppiä nähnytkään, mutta olen lukenut hänen tekstejään. Viime aikoina Kaaro on päässyt uudelle tasolle. Rapportissa julkaistu Pieni essee tiivistymisestä (siirryt toiseen palveluun)tasapainoilee sillä pelottavalla kielekkeellä, jossa kaikki kaunis aina tapahtuu. Luin tekstin monta kertaa enkä ymmärtänyt sitä. Hyväksyn sen, sillä parhaita ei tarvitse puhkiymmärtää. Kun ollaan tarpeeksi syvällä, logiikka väistää asian alta ja päästään kiinni kieleen, tunnekieleen. Ihmisen mieleen. Kaikkein pysäyttävimmissä teksteissä on kyse sen herättämistä kuvista ja tunteista eikä tarinasta.

Minulle on sanottu: ”kirjoitat niin ymmärrettävästi.” Siitä voi johtaa ajatuksen, että kirjoittaminen olisi ajatusten järjestämistä loogiseen muotoonsa. Mutta eihän se sitä ole, ja siksi tuo kehu kuulostaa päivä päivältä enemmän moitteelta. Jos kirjoitan loogisesti, en osaa vielä niin kuin Kaaron Jani tai Kuoppalan Mikko, se räpäyttelijä.

Jos kirjoittaa täysin ymmärrettävästi, ei ole vielä päässyt ajatuksiinsa rehellisesti käsiksi. Sillä ajatukset ovat kaikkea muuta kuin jäsenneltyjä. Ne ovat poukkoilevia, irrallisia ja rumia. Ne luiruvat mustassa mudassa ja suloisissa unelmissa yhtä aikaa. Ja silloin, kun kaunis ja tyly ovat yhdessä esillä, kun sielun taivas köyrii mielen helvettiä estoitta, syntyy lauluja, proosaa ja runoja – tiivistymiä, joilla on merkitystä.

Jos joskus soittaisin Kaarolle, haluaisin sanoa, että kaikki me olemme rikki. Meidät on sirpaleista rakennettu.

Kaikki liittyy kaikkeen. Tuonelan valkolintu ja puhelu Jani Kaarolle. Puhelu jota tuskin tulee. Uudet avaukset, kuten soitto tuntemattomalle, ne ovat niin vaikeita aloittaa. Ja mitä hänelle edes sanoisin? Sanoisinko, terve tässä Pekka. Kysyisinkö, mitä kuuluu. Vastaisiko hän, mitä se sinulle kuuluu. Jos uskaltaisin, kysyisin voiko lapsesi jo paremmin. Olethan itse kunnossa, vaikka mietit niin usein kuolemaa?

Vanhan säilyttäminen on helpompaa. Muuttomatkaltaan palaava joutsen on sitä vanhaa, tottumusta. Se on vuoden kierto, luonnon todistusta, elämän paluu. Kai joutsenessa on jotain pyhää, vaikka ensimmäisenä olin esittämässä niiden lahtaamista. Eipä siinä, voisin tappaa joutsenen vieläkin surua tuntematta. Jos kanta kestää, ei muuta kuin pataan. Pitäähän ihmisen syödä, totean ja ymmärrän, että pitää lukea vielä paljon ja laveasti ennen kuin lestadiolaiskeskustalainen luontosuhteeni murtuu.

Joutsenia odotellessa mietin, mitä jos ne eivät enää palaisikaan. Mitä jos tulisi hiljainen kevät, ikimykkä Väylä. Tottuisiko siihen ikinä? Vai kävisikö joutsenen kanssa niin kuin metsiemme, vesiemme ja jumaliemme kanssa, että unohdimme, mitä meillä kerran oli. Tottuisimmeko me? Ajattelisimmeko kohta, että näinhän se on aina ollut.

Kaaro kirjoittaa esseessään, että isän juopottelu myrkytti hänet. ”Menin jollain tavalla rikki”, hän toteaa. (siirryt toiseen palveluun) Jos joskus soittaisin Kaarolle, haluaisin sanoa, että kaikki me olemme rikki. Meidät on sirpaleista rakennettu. Olemme tuhannen pillun päreinä, märkiä rättejä asfaltissa, jyrän alle jääneitä, ja sieltä nousseita. Me kannamme mukanamme surut ja kuolemat, petolliset ihmiset, pettymykset, sukutragediat. Kaiken me kannamme.

Kaverini Mikko murahti kerran, ettei kukaan selviä lapsuudestaan ilman traumoja. Ei pidäkään selvitä. Vain robotti rakennetaan virheettömistä osista.

Kaaro kirjoittaa pitäneensä lapsena metsää turvapaikkanaan. Minä pidän vieläkin, enkä lapsena tiennyt turvallisempaa paikkaa kuin iltapimeä metsä. Kuka minut sieltä voisi löytää?

Kesäisin minulla on tapana kävellä halki pystyyn unohtuneen metsänsirpaleen, joka rajautuu kahta puolta suohon ja päättyy soiseen lampeen. Alkukesästä siellä voi nähdä laulujoutsenen pesällään. Jos naaras huomaa tulijan, se liukuu alas veteen ja ui pounujen suojassa pois kummultaan. Sillä ei ole mitään muuta mielessään kuin suojella elämää.

Minun pitäisi tosiaan soittaa Kaaron Janille. Haluaisin kertoa hänelle joutsenista.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Kolumnista voi keskustella 25.4. klo 16.00 asti.

Lue Jani Kaaron ja Pekka Juntin kolumneja:

Pekka Juntin kolumni: Kirje vuoteen 2100 – joko kuuset ovat kuolleet?

Jani Kaaron kolumni: Miksi maailma on pilalla ja juusto juuttuu kurkkuun?

Pekka Juntin kolumni: Kun uusi kurkkii ikkunasta, ihmiskunta hyppää hervotonta hippaa

Jani Kaaron kolumni: Liian paljon hyvää on liian pahaa

Pekka Juntin kolumni: Tee niin kuin Veijo ja kaikki muuttuu hyväksi