Jani Kaaron kolumni: Uhriutuminen on elämän pelkoa

Uhripuheen ongelma on, että se typistää koko maailman uhreiksi ja alistajiksi. Miten voimme näistä rooleista käsin kurkottaa toisiamme kohti, pohtii Jani Kaaro.

ihmiset
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

Jos minua loukataan, se ei yleensä liikauta minua paljonkaan. Jos loukkaus liittyy työhöni toimittajana, otan sen ammattiin kuuluvana asiana. Jos loukkaus liittyy ulkonäkööni, ihmettelen, miksi haluat olla minulle töykeä. Jos olet läheiseni, ja loukkaat minua sieltä, missä tiedät sen tekevän kipeää, se varmasti tekeekin kipeää. Siltikään mikään näistä loukkauksista ei voi horjuttaa minussa sitä tunnetta, että olen arvokas sellaisena kuin olen.

Minun ei tarvitse todistaa ihmisarvoani, ei tehdä työtä sen eteen enkä voi menettää sitä.

Mistä minä oikein olen saanut näin rautaisen itsetunnon? Kasvatettiinko minut tällaiseksi? Onko se geeneissä? Oliko rapakivialueen pohjavedessä jotakin sellaista, mikä selittäisi asian? Vastaus on ei, ei ja ei. Minä vain satuin syntymään kulttuuriin, jossa ajatellaan, että jokainen ihminen on arvokas. Minun ei tarvitse todistaa ihmisarvoani, ei tehdä työtä sen eteen enkä voi menettää sitä. En imenyt sitä äidinmaidosta, vaan suoraan kulttuurisen emoni tissistä. Olen omanarvontunteen läpitunkema, moraalisen arvoni kyllästämä.

Entä jos olisin syntynyt toisenlaiseen kulttuuriin?

Toisinkin voisi olla. Entäpä jos olisin syntynyt maailmaan kaksisataa vuotta sitten? Entä jos olisin syntynyt toisenlaiseen kulttuuriin? Aikaan tai kulttuuriin, jossa ihmisten itsetunto oli sidottu kunnian käsitteeseen. Kunniaa ei saada syntymälahjana, vaan se pitää ansaita ja se voidaan ottaa ihmiseltä pois. Jos joku loukkasi kunniaasi, sinun oli puolustettava sitä ja jos sinut häpäistiin, sinun oli lunastettava kunniasi takaisin.

Arvon ja kunnian kulttuurit poikkeavat toisistaan siinä, miten ne ratkaisevat loukkaantumisesta johtuvat konfliktit. Jos kunnian kulttuurissa loukkasit jonkun kunniaa, se oli usein silmä silmästä ja hammas hampaasta. Arvon kulttuureissa loukatut tunteet sen sijaan harvoin johtavat väkivaltaan. Koska ihmiset ovat arvokkaita, heidän myös odotetaan käyttäytyvän arvokkaasti. Jos konfliktia ei saada ratkaistua riitapukareiden välillä, silloin turvaudutaan usein kolmanteen osapuoleen – esimerkiksi poliisiin tai käräjäoikeuteen.

Kunnian kulttuureissa on silmiinpistävää se, miten herkkiä ihmiset ovat loukkaantumaan. Siksi, kun katselen tätä nykyistä loukkaantumisen hullunmyllyä, tekee mieli kysyä, onko kunnian kulttuuri palannut takaisin postmoderniin yhteiskuntaamme? Selittäisikö se sen, miksi ihmiset ovat nykyään niin herkkiä loukkaantumaan kaikenlaisista asioista, jotka aikaisemmin olisi sivuutettu olankohautuksella?

Uhriutumisen kulttuurissa uhri on paitsi sankari, myös oman alistetun ryhmänsä vapaustaistelija.

Ei selitä, vastaavat sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning tuoreessa teoksessaan The Rise of Victimhood Culture (siirryt toiseen palveluun): Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars. Heidän mukaansa on syntynyt uusi uhriutumisen kulttuuri, joka on eräänlainen kunnian kulttuurin ja arvokulttuurin risteymä. Kunnian kulttuurista se on omaksunut taipumuksen loukkaantua herkästi, mutta siitä puuttuu pyrkimys palauttaa kunniansa omaa voimaansa osoittamalla. Päinvastoin, uhriutumisen kulttuurissa korostetaan omaa heikkoutta, omaa haurautta, omaan ryhmään kohdistunutta alistamista ja kärsimystä. Uhriutumisen kulttuurissa uhri on paitsi sankari, myös oman alistetun ryhmänsä vapaustaistelija.

Arvokulttuurista uhriutumisen kulttuuri taas on omaksunut käytännön hakea ratkaisua konfliktiin kolmannelta osapuolelta. Kun esimerkiksi yliopiston kampuksella loukataan jonkin ryhmän tunteita, ensimmäisenä vedotaan yliopiston hallintoon, ja seuraavaksi mobilisoidaan somen samanmieliset yhteiseen huutokuoroon tuomitsemaan kulloinenkin asia.

Campbellin ja Manningin mukaan kaikista voimakkaimpana uhriutumisen kulttuuri elää amerikkalaisilla yliopistokampuksilla. Kampuksilla on kuitenkin eroja; mitä elitistisempi yliopisto on, sitä voimakkaampana uhriutumisen kulttuuri siellä elää. Tämä on Campbellin ja Manningin mukaan tärkeä vihje sille, millaisesta ympäristöstä uhriutumisen kulttuuri kumpuaa.

Hyvin syöneillä ja hyvin koulutetuilla ihmisillä on voimaa ja kapasiteettia ajatella monimutkaisia ja vaatia oikeuksiaan.

Siellä, missä ihmiset ovat konkreettisesti ja räikeästi alistettuja, ihmisillä ei ole tapana loukkaantua pienistä vihjauksista. On suurempiakin ongelmia. Sen sijaan uhriutumisen kulttuuri nousee siellä, missä väestö on jakautunut monenlaisiin eri ryhmiin – etnisiin, seksuaalisiin, poliittisiin – ja jossa ollaan jo hyvin lähellä tasa-arvoista tilannetta. Hyvin syöneillä ja hyvin koulutetuilla ihmisillä on voimaa ja kapasiteettia ajatella monimutkaisia ja vaatia oikeuksiaan. Nämä ehdot täyttyvät hyvin amerikkalaisissa yliopistoissa, ja sieltä uhriutumisen kulttuuri on levinnyt kaikkialle läntiseen maailmaan.

Uhriutumisen kulttuuri sai alkunsa liberaalin vasemmiston leiristä. New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin mukaan (siirryt toiseen palveluun) Yhdysvaltain yliopistojen kampuksilla on seitsemän ”pyhää” ryhmää, jotka ovat uhriutumisskaalalla eniten uhreja. Näitä ovat mustat, naiset, seksuaaliset vähemmistöt, latinot, Amerikan alkuperäisasukkaat, vammaiset ja muslimit. Loukkaukset näitä ryhmiä vastaan saavat aikaan välittömän vastareaktion.

En hevin unohda uusnatsia, joka kirjoitti minulle kärsimästään sorrosta, syrjinnästä ja halveksinnasta – on satuttavaa kun ei oteta tosissaan ja media ei piittaa. Herraisä, minä ajattelin.

Valitettavasti konservatiivit – tai ylipäänsä ryhmät, jotka ovat uhriutumisskaalalla vähiten uhreja – ovat viime vuosina omaksuneet saman uhripuheen. Piru vie, he vasta uhreja ovatkin. En hevin unohda uusnatsia, joka kirjoitti minulle kärsimästään sorrosta, syrjinnästä ja halveksinnasta – on satuttavaa kun ei oteta tosissaan ja media ei piittaa. Herraisä, minä ajattelin. Eivätkö uusnatsit ole kovia ja karuja miehiä, jotka eivät selittele tekemisiään ja joita meidän pitäisi pelätä. Mitä tästä maailmasta tulee, jos hekin osoittautuvat tällaisiksi itkijämummoiksi?

Ongelma tässä molemminpuolisessa uhripuheessa – sanoisiko peräti kilvoittelussa – on se, että se typistää koko maailman uhreiksi ja alistajiksi. Jos kaikki on mustavalkoista, missä ovat elämän värit? Jos maailma typistyy näihin kahteen napaan, miten voimme ymmärtää sen kompleksisuutta? Miten voimme näistä rooleista käsin ylipäänsä kurkottaa toisiamme kohti? Sehän meidän on tehtävä, jos aiomme elää yhdessä. Vai aikooko joku täällä siivota pöydän niin, että elää vain samanmielisten valtiossa?

Uhriutuminen on käpertymistä omaan oikeassa olemiseensa.

Sanokaa vain, että olen vanha mies ja pudonnut kehityksen kelkasta – minusta uhriutuminen on surullista. Uhriutuminen on käpertymistä omaan oikeassa olemiseensa. Uhrina on helppo olla, sillä jokainen vastaväite vain vahvistaa uhrin kokemusta omasta oikeassa olemisestaan ja että hän todella on uhri. Näin uhriutumisesta tulee kohtalo, itse itseään syventävä potero. Pohjimmiltaan uhriutuminen on kuitenkin elämänpelkoa; ihminen varjelee itseään elämän vaaroilta ja kaikelta, mikä voisi satuttaa.

Jos sinäkin olet yksi niistä, joita uhrimieli houkuttelee, kannattaa miettiä mitä eräs käsikirjoittaja minulle kerran opetti. Hän sanoi, että päähenkilöä rakennettaessa on tärkeää, että hän ei ole uhri, vaan aktiivinen toimija. Päähenkilö voi olla alussa uhri, mutta draaman kaari on oltava, kuinka päähenkilö kypsyy ja kasvaa uhrin roolista ulos. Sen sijaan, että hän syyttää onnettomuudestaan muita, hän ottaa vastuun omasta elämästään.

Kannattaa siis ponnistella poterosta ulos. Siellä elämä odottaa ja pakettiin kuuluu, että joskus se satuttaa.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.