Nuoren korpraalin sanat hiljensivät sotaan kyllästyneen miesporukan – kolme veteraania kertoo, miten sota päättyi ja mitä sitten tapahtui

Kansallinen veteraanipäivä juhlistaa lauantaina sodan päättymistä. Tässä jutussa kolme veteraania kertoo, miten rauha tuli ja miltä se tuntui. Yle lähettää veteraanipäivän juhlallisuudet suorana TV1-kanavalla.

Veteraanipäivä
Suomalaissotilaat nostavat lipun kolmen valtakunnan rajapyykille Lapin sodan päätyttyä 27.4.1945
Suomalaissotilaat nostivat lipun kolmen valtakunnan rajapyykille Enontekiöllä Lapin sodan päättymisen merkiksi 27.4.1945. Tuon päivän muistoksi Suomessa vietetään kansallista veteraanipäivää.Sotamuseo

Väinö Roponen, Panu Muraja ja Väinö Rissanen olivat lähes lapsia, kun he aloittivat asepalveluksen jatkosotaa käyvässä Suomessa. Kun sota loppui huhtikuun lopussa 1945, he olivat kuolemaa väistäneitä nuoria miehiä, joiden piti aloittaa elämä alusta.

Kysyimme veteraanikolmikolta, mitä he muistavat siitä, miten sota loppui ja mitä ajattelivat rauhasta tuolloin.

Väinö Roponen: "Sanoin että älä höpise, tuollahan ammutaan vielä"

Väinö Roponen
Väinö Roponen palveli jatkosodan lopussa tykistön tulenjohtueen radistina.Toni Pitkänen / Yle

– Ammuksia ei ole.

Se oli viimeinen viesti, jonka tykistön tulenjohtueen radistina ollut Väinö Roponen sai jatkosodan viimeisessä suuressa taistelussa Ilomantsissa.

Vasta 19-vuotiaalla kuopiolaisella Roposella oli takana raastava jakso pitkiä marsseja ja mottitaistelua. Sotaretki oli ollut jo kerran päättyä huonosti, kun vetäytyvä tulenjohtue oli kohdannut yllättäen vihollisia. Luodit olivat viuhuneet ilmassa, kun Roponen oli juossut pakoon raskas lähetin-vastaanotin selässään.

– Yritin huutaa, että älkää jättäkö, mutta ääntä ei tullut. Olin juossut itseni niin kuitiksi. Onneksi siinä oli kumpare, jonka takana saatiin huokaista.

Oli elokuu 1944, ja perääntymisvaihe oli vaihtumassa rohkeaan operaatioon, jossa suomalaiset lopulta motittivat kaksi puna-armeijan divisioonaa.

Tulenjohto ei tavallisesti osallistunut itse tulitaisteluun, mutta viholliselle se oli sitäkin mieluisampi kohde. Tämän Roponen sai huomata taistelun loppuvaiheessa. Piiskatykin ammus osui lähelle, sirpale lävisti ylähuulen ja pysähtyi hampaiden väliin.

Siinä vaiheessa kävi kylmä tunne.

Väinö Roponen

Luutnantti kehotti lähtemään joukkojensidontapaikalle, mutta Roponen ei halunnut. Hän lainasi peilin ja sai sen avulla nykäistyä sirpaleen pois suusta.

– Mietin vielä, laitanko sirpaleen taskuun. Mutta sitten ajattelin, että ei täältä palata elävinä kumminkaan ja viskasin sen. Se on harmittanut jälkeenpäin, sirpale olisi ollut hyvä muisto.

Pian sen jälkeen lähellä räjähti kranaatti, luutnantti haavoittui kaulaan ja kylkeen ja lähti paikattavaksi. Silloin Roponen kuuli viimeisen viestin saartorenkaasta: "Ammuksia ei ole". Neuvostoliittolaisten rynnäkkö ulos motista oli alkamassa.

– Siinä vaiheessa kävi kylmä tunne ja mietin, otanko kiväärin vai pidänkö kuulokkeet korvissa.

Väinö Roponen
Nuori Väinö Roponen.Toni Pitkänen / Yle

Yhtään laukausta ei tarvinnut ampua. Puna-armeija rynnäköi ulos motista muuta kautta, jättäen jälkeensä kalustoa, haavoittuneita ja kaatuneita. Jatkosodan viimeinen taistelu oli päättynyt suomalaisten voittoon.

– Siellä oli kymmenien aarien alueella vieri vieressä venäläisiä kaatuneita. Sitten oli vielä eläviä, antautuneita. He polttelivat suomalaisten kanssa mahorkkaa.

Mottien laukeamisen jälkeen radisti komennettiin saattomieheksi muonamiehelle ja myöhemmin takaisin entisiin tehtäviinsä. Lopulta, erään puolivalmiissa hirsimökissä vietetyn yön jälkeen Roponen sai uutisen, jota ei ollut uskoa.

– Sinne tuli Reini-niminen hevosmies, joka sanoi, että aselepo oli tullut. Sanoin, että älä höpise, tuollahan ammutaan vielä.

Tieto oli kuitenkin oikea. Vihollisuuksien loppuminen oli helpotus, vaikka varsinkin vanhemmat miehet olivat huolissaan siitä, kuinka raskaat rauhanehdoista tulisivatkaan.

Ja tulivathan niistä. Talvisodan jälkeen luovutettujen ja sittemmin vallattujen alueiden lisäksi oli luovutettava Neuvostoliitolle Petsamo ja vuokrattava Porkkala. Sotakorvauksia piti maksaa 300 miljoonan dollarin arvosta.

Tiesin, että tulee raskasta, mutta olivathan edellisetkin sukupolvet kestäneet vaikeuksia.

Väinö Roponen

Suomen oli myös ajettava saksalaiset maasta, mikä sytytti Lapin sodan. Se päättyi vasta 27.4.1945 – ja tuona päivämääränä kansallista veteraanipäivää nykyään vietetään. Roponen ei tykistön radistina joutunut Lapin sotaan, vaan hän oli tuolloin viiden kuukauden lomalla Tuusulan varuskunnasta. Sodan päättyminen oli kuitenkin hänelle suuri helpotus.

– Kun lopullinen rauha tuli, tuli mieliala, että nyt on kaikki hyvin. Tiesin, että tulee raskasta, mutta olivathan edellisetkin sukupolvet kestäneet vaikeuksia. Näin ajattelin silloin ja sellainen ajatus on ollut tähänkin päivään saakka.

Panu Muraja: "Kai me oltiin olevinamme sankareita"

Panu Muraja.
Panu Muraja kohosi jatkosodan ja Lapin sodan aikana alikersantiksi, mutta joutui silti uudelleen alokaskurssille sodan jälkeen.Toni Pitkänen / Yle

Vuonna 1943 siilinjärveläinen Panu Muraja oli aloittanut alokaskoulutuksen Rissalan varuskunnassa. Kursseja käytiin saksalaisten rakentamissa parakeissa ja saksalaiset puuhastelivat omiaan lentokentän toisella puolella.

Seuraavana vuotena Muraja ja muut 1924–1925-ikäluokkien nuoret miehet käskettiin sotaan saksalaisia vastaan. Rissalassa nuoret eivät yleensä olleet missään tekemisissä tulevien vihollistensa kanssa, mutta varsinkin upseerit olivat ehtineet saada saksalaisista ystäviä.

– Jälkeenpäin on vaikea muistaa, miltä se silloin tuntui. Kai me oltiin olevinamme sankareita, kun ei ollut vielä ehditty pelätä mitään varsinaista ankarampaa sotaa, Muraja muistelee.

Hänet oli lähetetty Petroskoihin vasta 18-vuotiaana, mutta joukko-osasto ei yleensä joutunut tulitaisteluihin. Lähinnä he varmistivat pääjoukkojen vetäytymistä, kun Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksensä.

Uusi kokemus oli edessä poltetussa Lapissa. Vastaan marssineet kotiutettavat sotilaat näyttivät kurkunleikkauselettä nuoremmilleen: kuolemaa kohti olette menossa.

– Järkyttävintä oli, kun tultiin Rovaniemelle ja talot olivat vielä tulessa. Kyllähän sen vieläkin näkee, miltä palava kaupunki näyttää, Muraja sanoo, viitaten uutiskuviin Notre Damen tulipalosta.

Miinat, nälkä ja pakkanen olivat suomalaisia vastassa. Saksalaiset olivat perääntyessään miinoittaneet maan ja tuhonneet pienetkin sillat, eikä suomalaisten huolto toiminut.

– Jo Ounasvaaran rinteillä käytimme ruuaksi saksalaisten jättämiä muulien raatoja, joista osan oli jo korpit ja ketut syöneet.

Panu Muraja.
Nuori Panu Muraja.Toni Pitkänen / Yle

Viimeiselle partioretkelle Muraja lähti Kaamasesta lumen tulon jälkeen. Miehille oli annettu kymmenen päivän kuivamuona, mutta tehtävä kesti toista kuukautta.

– Koluttiin poltettujen asuntojen kellareita ja syötiin, mitä saksalaiset olivat jättäneet. Syötiin pääasiassa hunajaa ja keksejä, nyt 93-vuotias veteraani nauraa.

Sitten saksalaiset jättivät Ylä-Lapin ja kaivautuivat Käsivarren Lapissa sijaitsevaan vahvasti linnoitettuun Sturmbock-asemaan. Sinne Muraja ei olisi enää halunnut lähteä, niin kuin ei moni muukaan.

– Aikamoinen huuto pääsi, kun ilmoitettiin, että meitä lähdetään viemään Hämeenlinnaan.

Hämeenlinnassa oli edessä jälkikäteen katsoen erikoinen näytelmä. Alikersantiksi kohonnut Muraja ja muu ikäluokka pantiin uudelleen koulutettavaksi, rauhansopimuksen mukaisesti. Kaksi sotaa nähneitä miehiä passitettiin käytännössä uudelleen alokaskurssille, mitä kaikki eivät sulattaneet.

Olisi pitänyt aloittaa uusi sota, niin oltaisiin saatu kunnon koulutusta.

Panu Muraja

Veteraani muistaa, miten komppanian vääpeli halusi miesten lähtevän aamulenkille suksilla heti, kun ensimmäiset lumet olivat tulleet. Vääpeli komensi miehet ullakolle suksia hakemaan. Lopputulos oli, että miehet menivät ylös, mutta eivät tulleet alas – kunnes komppanian päällikkö haettiin paikalle.

– Meitä oli turha kouluttaa alokkaina uudestaan. Olisi pitänyt aloittaa uusi sota, niin oltaisiin saatu kunnon koulutusta, mies virnistää.

Kevään 1945 aikana saksalaiset jättivät asemansa Käsivarren Lapissa ja sota päättyi, mutta siitä Muraja ei tiennyt paljoakaan. Hänet oli komennettu tekemään polttopuita Harvialan kartanon metsiin muiden koulutettavien kanssa. Tuntui, että siviilitkin tiesivät sotatoimista enemmän kuin Hämeenlinnan kasarmin sotilaat.

Jossain kaukana käytiin kansainvälisiä neuvotteluita, jotka määrittivät Suomenkin rauhanomaisen eloa – mutta niitä ei vielä siinä iässä osannut miettiä, Muraja sanoo.

– Vaikka oltiinhan me isoja poikia ja tiedettiin, että rauhan tultua oli aloitettava alusta ja etsittävä työmaa itse kunkin.

Väinö Rissanen: "Ajatelkaa, sota on loppunut!"

Väinö Rissanen.
Väinö Rissanen oli etulinjassa ottamassa vastaan Neuvostoliiton suurhyökkäystä 18-vuotiaana nuorukaisena.Veli-Pekka Hämäläinen / Yle

Ei ollut ihme, että Väinö Rissanen oli kyllästynyt sotaan. Hän oli selvinnyt hengissä läpi jatkosodan verisimpien taisteluiden, joissa puna-armeijan eteneminen pysäytettiin kalliilla hinnalla. Sitten hänelle oli kerrottu, että sota jatkuisi Lapissa saksalaisia vastaan.

– Purnattiin tietysti. Mutta ei siinä mikään auttanut, tokaisee Rissanen nyt, 93-vuotiaana sotaveteraanina.

Rissanen oli täyttänyt 19 vuotta keskellä pahimpia taisteluita kesällä 1944. Kesäsodan aikana oli kasvanut parisenttinen untuva pitkin leukaa, kuten monelle muullekin Lappiin lähtevälle nuorukaiselle. Tähän komppanianpäällikkö puuttui heti, kun miehet olivat saapuneet Enontekiölle.

– Hän katsoi porukkaa ja sanoi: "Luulin ottavani vastaan mallikelpoisen asemiesjoukon, mutta te olette kuin metsänpetoja".

Suomalaisten ja saksalaisten voimasuhteet olivat niin epätasaiset, että mitään todellista taistelua ei enää siinä vaiheessa voinut syntyä. Rissasen joukko-osastossa oli kaksi vajaata komppaniaa ilman tykistöä – vastassa oli vuoristojääkäridivisioona vahvoissa asemissa.

Alkuun tahtoi tulla itku siinä laulaessa.

Väinö Roponen

Sota oli silti sotaa. Partioretkellä Rissanen söi nälkäänsä korvikekahvin poroja, jotka hän oli sekoittanut sakkariiniin. 50 asteen pakkasessa varpaat paleltuivat niin pahoin, että lääkäri harkitsi jo niiden amputoimista.

Suurin vaara tuli miinoista, joita saksalaiset olivat virittäneet kaikkialle. Erityisen häijyjä olivat niin sanotut hyppymiinat, jotka pomppasivat lauetessaan ensin ylöspäin ja vasta sen jälkeen kylvivät ympärille tuhansia sirpaleita.

– Kerran ryhmän vetäjä astui suksiltaan, jolloin jalkojen alla paukahti ja hyppymiina kimposi häntä reiteen – mutta onneksi se putosi tantereelle eikä räjähtänyt. Meitä oli suunnilleen kymmenen miestä siinä miinan ympärillä. Olisihan siinä pahaa jälkeä tullut.

Kuoleman vaara, väsymys, vilu, nälkä ja turhautuminen entisten asetoverien kanssa käytyyn sotaan olivat kypsyttäneet miehet. Rissanen kuvaa joukko-osastoaan "nuorten miesten pinnariporukaksi", joka oli kerta kaikkiaan kyllästynyt sotaan.

– Niin kuin olin itsekin, en ollut esimerkillinen ryhmänjohtaja. Kun metsässä harjoiteltiin, huusin kovalla äänellä komentoja, kun kaverit istuivat suksien päällä.

Väinö Rissanen ja kirja.
Väinö Rissasen mukana kulki sodassa kaksi kirjaa: pieni kartasto sotapolun seuraamista varten ja muistio, johon hän kirjasi ylös asetoverinsa pitämän vaikuttavan puheen.Veli-Pekka Hämäläinen / Yle

Sitten talvi vaihtui kevääksi. Viimeisetkin saksalaiset joukot lähtivät Norjan puolelle 27. huhtikuuta. Ryhmänjohtajana Rissasen velvollisuuksiin kuului iltahartauden pitäminen, mutta juuri tuona iltana hän ei voinut sitä tehdä pahan angiinan vuoksi.

Sitten tapahtui jotakin, jonka Rissanen muistaa hyvin vielä tänäkin päivänä, 74 vuotta myöhemmin. Hän antoi iltahartauden pitämisen tehtäväksi Mattila-nimiselle korpraalille. Hiljaisena ja hintelänä miehenä tunnettu korpraali piti puheen, ja sittemmin Rissanen kirjoitti sen ylös ulkomuistista:

"Hyvät aseveikot. Olen ollut joukoissanne vasta vähän aikaa, mutta olen ihmetellyt, miksi te kiroilette noin paljon. Purnaatte ja pinnaatte joka asiassa. Tiedän kyllä, että teillä on takana erittäin raskas talvi Käsivarren tuntureilla pimeissä, savuisissa teltoissa vailla pesumahdollisuuksia, kylmä, nälkä ja sodan jännitys jokapäiväisenä kiusana.

Mutta eikö asiat ole nyt toisin? Ei se ole teidän päälliköidenne ja johtajienne ansiota, että olette nyt täällä. Kyllä se on ollut Jumalan käsi, joka on ohjannut latunne ja polkunne läpi miinakenttien ja tykistön tuli-iskujen.

Vajaa tunti sitten tuli komppanian toimistoon tieto, että viimeisetkin saksalaiset joukot ovat vetäytyneet Kilpisjärveltä rajan yli Norjan puolelle. Ajatelkaa, sota on loppunut! Ja pieni Suomi on täyttänyt rauhanehdot, häätänyt vieraat pois Suomen alueelta.

Katsokaa noita puhtaan valkeita tuntureiden huippuja, katsokaa tuota kevään kirkasta sinitaivasta. Valkoinen ja sininen, ne ovat Suomen värit, jotka saavat vapaasti liehua isänmaan kunniaksi. Eikö meillä ole aihetta suureen kiitokseen? Ja teemme sen nyt lukemalla yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen."

Rissanen muistaa seuranneensa, miten tavallisesti levoton ja hälisevä joukko oli puheen aikana hiirenhiljaa. Katseet kääntyivät alas, sormet menivät ristiin. Sota oli loppu.

Mukavaltahan se tuntui kuulla äidin ääntä.

Väinö Rissanen

Huonoon kuntoon joutunut Rissanen pääsi toipumaan ensin Kihlangin sairaalaan ja sitten muutamaksi viikoksi kotiin. Se tuntui hienolta – nuorukainen oli kirjoittanut vanhemmilleen melkein joka viikko, mutta kelirikon vuoksi kirjeet eivät olleet tulleet perille.

– Tulin ensin Tampereelle siskoni luo, missä minulla oli asuinpaikka. Viereisestä kaupasta kävin soittamassa kotiin, että tulen parin päivän päästä Kuopioon. Mukavaltahan se tuntui kuulla äidin ääntä.

"Itsepä menitte, pitäkää nahkoissanne"

Rissanen, Muraja ja Roponen muistavat sodanjälkeisen Suomen yhteiskuntana, jossa veteraaneista ei puhuttu mitään. Sitten kun alettiin puhua, sävy oli tyly.

– Itsepä menitte, pitäkää nahkoissanne, tiivistää Rissanen.

Vuosikymmenien vieriessä asenne alkoi muuttua. Ensimmäistä kansallista veteraanipäivää vietettiin vuonna 1987. Kun tästä kerrottiin radiossa Väinö Roposen työpaikalla Iisalmessa, työnjohtaja kommentoi: "Olipa aikakin".

Seuraavana vuotena kuorolaulua harrastanut Roponen sai ensimmäisen kerran esitettäväkseen uuden laulun, jonka oli kirjoittanut musiikinopettaja Kalervo Hämäläinen. Se oli Veteraanin iltahuuto, nykyään yksi tunnetuimmista ja koskettavimmista veteraanilauluista.

– Alkuun tahtoi tulla itku siinä laulaessa.

Tänä päivänä Roponen, Muraja ja Rissanen tuntevat olevansa veteraaneina arvostettuja kansalaisia. Siitä yhtenä osoituksena on kutsu kunniavieraina kansallisen veteraanipäivän pääjuhlaan, joka järjestetään Kuopiossa lauantaina 27.4.

Yhtenä kohokohtana juhlassa on juuri Veteraanin iltahuuto, jonka veteraanien kuoro esittää yhdessä Kalevalan koulun musiikkiluokkalaisten kanssa.

Yle lähettää kansallisen veteraanipäivän juhlatilaisuuden lauantaina kello 15 alkaen.