Aleksis Salusjärven kolumni: Kärpästen herran uutta lukua kirjoitetaan Vantaan lähiöissä

Keväästä tulee Vantaalla rankka, päihdeongelmista kärsivät lapset ovat heitteillä. Koska ongelmaan ei puututa tarpeeksi vakavasti, se syvenee jatkuvasti, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

nuoret
Aleksis Salusjärvi
Aleksis SalusjärviJuha Kivioja / Yle

Vantaan lähiöiden päihdeongelma on kevään aikana ylittänyt uutiskynnyksen useissa medioissa. Etenkin Tikkurilan päihteitä käyttävä lapsijoukko on kerännyt huomiota (siirryt toiseen palveluun). Taustalla on sukupolven ajan jatkunut huumausainerikosten määrän tasainen kasvu.

Uusi ilmiö on se, että pikkulapsetkaan eivät säästy päihteiltä. Aineita myydään lapsille, joiden elämästä ei löydy koulun ulkopuolelta yhtään turvallista aikuista. William Goldingin romaani Kärpästen herra kertoo koulupojista, jotka muuttuvat vähitellen barbaareiksi asuessaan autiolla saarella. Vantaan kaduilla on käynnissä vastaava tilanne.

Opetan säännöllisesti Uudenmaan vankiloissa ja erityiskouluissa. Vantaan lähiöiden ongelmat korostuvat (siirryt toiseen palveluun) työssäni selvästi. Vankiloissa on ylipäätään häkellyttävä määrä vantaalaisnuoria. Vankien keskuudessa kiertää sanonta ”Korso on Kontula kertaa kymmenen”, mikä kuvastaa ongelmien mittaluokkaa (siirryt toiseen palveluun). Katukaupassa liikkuu eniten lääkkeitä. Telaketjun Xanoria saa vitosella, ja lähiöissä tätä tavaraa myydään reppukaupalla.

Elämän kiertokulku on yksinkertaista: kädestä suuhun ja kadulta putkaan.

Rikoksia tehneet päihdekierteessä rimpuilevat nuoret ovat ihan tavallisia suomalaisia poikia. Tapaan heitä jatkuvasti niin koulussa kuin vankilassa. He eivät ole paatuneita eivätkä lahjattomia. Ongelma on turvallisten aikuisten puute. Aikuisten virkaa täyttää esimerkiksi Korson aseman lipan alla hortoileva joukko, joka pitää tukkutoriksi kutsuttua vähittäiskauppaa varastamillaan elintarvikkeilla. Elämän kiertokulku on yksinkertaista: kädestä suuhun ja kadulta putkaan.

Päihdeongelmat eivät ole uusi ilmiö, mutta hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään silloin, kun ongelmiin ajautuu esiteini-ikäiset lapset. Tuntemistani Vantaan rikollisista melkein kaikilla huumeidenkäyttö on alkanut yläkouluikäisenä.

Vantaan kouluissa ongelma ei onneksi juuri korostu. Oppilaitoksia hoidetaan ammattitaidolla siitä huolimatta, että resursseja leikataan jatkuvasti. On kiinnostavaa, että näiltä seuduilta löytyy lahjakkaimmat oppilaani. Selvästi nuoret kypsyvät täällä muita nopeammin.

Usein kirjallisuus on terävintä siellä, missä sen tarve näkyy inhimillisenä hätänä. Siksi nuorten kulttuuripalveluja tulisi suunnata erityisesti näille kulmille. Voitto olisi vähintään kaksinkertainen: Nuoret ymmärtäisivät osaamisensa, saisivat onnistumisen kokemuksia ja järkevän väylän voimiensa suuntaamiseen. Samalla se väestönosa joka ei juuri ole saanut ääntään kuuluviin, saisi siihen työkalut. Isoin ongelma monien nuorten elämässä on se, että kukaan ei ole kannustanut heitä.

Vantaan poliisi on rikosten selvittämisessä roppakaupalla naapureitaan jäljessä (siirryt toiseen palveluun), ja kaupunki kompastelee myös sosiaalisten ongelmien hoidossa. Koko pääkaupunkiseudun tulisikin järjestää yhteisiä toimenpiteitä tippuvien nuorten koppaamiseksi.

Eriarvoisuuden kasvu Suomessa on käytännössä sitä, että näitä ihmisiä ei osata auttaa riittävästi ja osattomuus siirtyy vanhemmista lapsiin.

Vantaan nuorten kriisistä tekee riipaisevan se, että edes pahimmat rikolliset eivät ole paatuneita. Olen keskustellut kymmenien nuorten vankilaan joutuneiden miesten kanssa, eikä heistä kukaan identifioidu rikolliseksi – edes vakavia rikoksia tehneet. Monella heistä on lapsia, jotka ovat syntyneet rikkinäiseen perheeseen ongelmien keskelle, aivan kuten vanhempansakin. Eriarvoisuuden kasvu Suomessa on käytännössä sitä, että näitä ihmisiä ei osata auttaa riittävästi ja osattomuus siirtyy vanhemmista lapsiin.

Kun katsoo tätä todellisuutta sekä peruskoulusta että vankilasta käsin, on maisema melkoisen silmiä avaava. Peruskoululaitos toimii. Erityisopetus toimii niin hyvin, että siitä tulisi kaikkien muidenkin oppia. Samalla kuitenkin valtio ja kunnat ovat vähentämässä tuettua oppimista ja siirtämässä apua tarvitsevia lapsia tavallisiin koululuokkiin. Erkkaluokan turvallisesta ympäristöstä he joutuvat isoon luokkahuoneeseen, jossa he leimautuvat häiriötekijöiksi. Kaikki kärsivät ja valtio kuvittelee säästävänsä. Erityisopetuksen muotisana “inkluusio” on todellisuudessa apua tarvitsevien lasten hylkäämistä (siirryt toiseen palveluun).

Pahin ongelma on kuitenkin se, että moni perhe on rikki, eikä siihen osata puuttua oikeilla työkaluilla. Huostaanotot ovat yleistyneet räjähdysmäisesti (siirryt toiseen palveluun). Suomi on siitä ihmeellinen maa, että hankalimmissakin olosuhteissa elävät lapset eivät ole toivottomia tapauksia. He ovat tavallisia lapsia, jotka ovat oppineet pärjäämään väärillä taidoilla eikä heitä ole kannustettu korvaamaan niitä järkevämmillä. Heidän sosiaaliset suhteensa aikuisiin eivät usein ole vilpittömiä, ja etenkin maahanmuuttajatytöt saavat käsittämättömän määrän lähentelyä aikuisilta miehiltä.

Koska tästä todellisuudesta ei kerrota tarpeeksi julkisuuteen, elämme polarisoituvassa yhteiskunnassa. Osattomuus näkyy päihtyneinä lapsina kadulla, joiden ympäriltä puuttuvat turvalliset aikuiset. Eletään Kärpästen herran maailmassa.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on kriitikko ja päätoimittaja, joka opettaa lukutaitoa Uudenmaan vankiloissa, erityiskouluissa, sairaalakouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa.