Kaupunkilaisista tuli vahingossa maaseutuyrittäjiä: "Ostimme talon maalta, piti käydä kaupungissa töissä kuten normaalit ihmiset – ei käyty"

Maija ja Samppa Suutarinen muuttivat maalle, jotta voisivat kasvattaa itse oman ruokansa. Kesälampaista kasvoikin yritys.

maaseutuyrittäjät
Valkoinen karitsa lepäilee pehkuilla.
Riikka Pennanen / Yle

Hakamaan lammastilan pihalla vierailijat ottaa vastaan jämäkkä Risto Katti Höö. Ensin tarkastetaan auton renkaat, sen jälkeen vieraat yksi kerrallaan.

Harmaaraidallinen herra Höö löytyi pienenä miukujana lampaiden keskeltä pehkujen seasta. Siitä ei ole tietoa, miten se sinne oli päätynyt ja mistä. Joka tapauksessa Risto Katti jäi taloon ja toimii nykyään tilan turvallisuuspäällikkönä.

Maija Suutarinen pitää sylissään Mamma-kissaa
Riikka Pennanen / Yle

Turvallisuuspäällikölle onkin käyttöä, sillä ovet pyritään pitämään auki vierailijoille aina kun se on mahdollista, kertoo Hakamaan tilan yrittäjä Maija Suutarinen.

– Näin karitsointiaikaan toivomme, ettei ihan hirveästi porukkaa käy. Haluamme, että emot saavat rauhassa tutustua karitsoihinsa. Mutta sosiaalisessa mediassa julkaisemme kuvia ja videoita.

Avoimuus on yksi tilan perusarvoista: kuka tahansa pääsee näkemään, miten lammaspaistit kasvavat.

Ensimmäinen oppi: miten rakennetaan aita

Maija ja Samppa Suutarinen ostivat vanhan pientilan Petäjävedeltä vuonna 2010.

Kaupunkilaispariskunnalla ei ollut siteitä maaseudulle, eikä myöskään kokemusta viljelystä, mutta polte oman ruoan kasvattamiseen oli kova. Pariskunta halusi tietää, miten lautaselle päätyvä ruoka on kasvanut.

Ruohonleikkuria sijaan hankittiin kolme pikku pässiä sillä ajatuksella, että syksyllä ne pannaan pataan.

– Muistan ikuisesti sen hetken, kun pässipoikia päästettiin autosta ensimmäiseen aitaukseen. Ne tuli välittömästi portin vierestä aidan läpi ja lähtivät painelemaan pitkin pihaa. Siinä ymmärsimme, että ei ainakaan näin, nauraa Maija Suutarinen.

Lampolassa kuivikepedillä seisova lammas määkii.
Hakamaan lampaat saavat ulkoilla niin paljon kuin haluavat, jos vain ymmärtävät mennä ovesta ulos. Riikka Pennanen / Yle

Ensimmäinen kesä meni aitaustekniikkaa opetellessa. Nykyään eläimet pysyvät pääasiassa siellä, missä niiden pitääkin olla.

Yksi pässeistä, Leo nimeltään, oli niin pieni ja söpö, että ruokapöytään päätyikin lopulta vain kaksi eläintä. Niistä teetettiin taljat, jotka ovat käytössä edelleen.

– Kun eläimiä pidetään ihmisten vuoksi, niin sitten niistä pitää hyödyntää kaikki. Mitään ei saa heittää hukkaan, sanoo Maija Suutarinen.

Sama ajatus jalostui myös yritystoiminnan pohjaksi ja pienestä, söpöstä Leosta tuli tilan ensimmäinen isäpässi.

Ensimmäisenä vuonna karitsoita syntyi enemmän, mitä omaan pakastimeen mahtui.

Yllättäen piti pohtia, miten kaikesta ylimääräisestä lihasta päästään eroon ja näin lähti liikkeelle nykyinen yritystoiminta, vähän kuin vahingossa.

Toinen oppi: ei ole pakko, jos ei halua

Maija Suutarinen nauraa, että maalle muuton myötä joutui luopumaan normaalista elämästä.

Vapaa-aika, sohvalla makaaminen, television katsominen, lehtien lukeminen. Siinä asioita, joista eläintilallinen voi vain haaveilla. Vaikka tila on pieni, töitä riittäisi vuorokauden jokaiselle tunnille.

– Kaupungissa työpäivä loppui viimeistään kuudelta ja sen jälkeen oli olo, että on kaikkensa antanut. Kyllä se olo tulee joskus täälläkin. Silloin on aika istua alas ja käydä keskustelu, että onko tämä sitä, mitä me haluamme tehdä?

Kissa makoilee auringossa.
Tilan turvallisuusvastavaa Risto Katti Höö on myös suurriistanmetsästäjä, joka jahtaa tilan maille uskaltauvia kettuja. Riikka Pennanen / Yle

Kaupunkilaisen ryhtymistä maatilayrittäjäksi helpottaa ainakin sukuvelvoitteen puuttuminen, toteaa Maija Suutarinen.

Jos yritystoiminnalle ei ole edellytyksiä, tehdään lopettamispäätös, sillä kyseessä ei ole satoja vuosia suvussa ollut tila, jota täytyy väkisin pitää pystyssä.

– Meillä on tiedossa, paljonko tilasta on jäljellä velkaa ja meillä on realistinen näkemys siitä, millä hinnalla tämän voi myydä. Teemme tätä hommaa ihan itsellemme ja jos tuntuu, että se ei ole hyvä, niin sitten me ei tehdä, sanoo Maija Suutarinen.

Suutariset kannustavatkin ihmisiä kokeilemaan maalla asumista ja yrittämistä, jos sellainen haave mielessä kytee.

Se pitää kuitenkin muistaa, että vaikka ottaisi "vain" kotitarve-eläimiä, pitää niistäkin huolehtia seitsemänä päivänä viikossa, ympäri vuoden.

Kun aamu viideltä marraskuisessa räntäsateessa tallustaa lampolaan tarkastamaan tilannetta ja edelleen tuntuu hyvältä, tietää tehneensä oikean ratkaisun.

Jos ei tunnu hyvältä, niin aina voi muuttaa takaisin kaupunkiin.

Kolmas oppi: asioilla on tapana järjestyä

Suutarisia siis kantaa ajatus, että elämässä on vaihtoehtoja.

Vielä ei ole tarvinnut miettiä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Ei edes silloin, kun vastaantulija kaahasi Maijan auton keulasta sisään kuusi vuotta sitten.

Vuonna 2013 yritystoiminta oli käynnistymässä ja pariskunnan esikoinen juuri ollut isossa leikkauksessa. Sitten rysähti.

Toista lastaan odottava Suutarinen makasi teho-osastolla pari päivää. Muutaman viikon kuluttua sisuuntunut lammastilan emäntä kotiutui pyörätuoliin sidottuna.

Karitsa yrittää kiivetä pehkuilla makaavan uuhen selkään.
Tuoreiden emojen annetaan rauhassa tutustua uusiin lapsukaisiinsa. Riikka Pennanen / Yle

Ensimmäisten siitosemojen tuloa tilalle hän seurasi ikkunasta pyörätuolissa istuen.

– Siinä kohtaa totesin, että pakkohan tästä on itsensä kammeta ylös, että saadaan tämä homma rullaamaan, sanoo Maija Suutarinen.

Kymmenien leikkausten avulla kaikki raajat on käytännössä rakennettu uudelleen. Toipuminen on kestänyt tähän päivään saakka.

Tilalle on palkattu kaksi työntekijää, sillä Suutarisen käsien pysyvät hermovauriot estävät raskaan työn tekemisen. Yrittäjät itse eivät toiminnasta saa vielä palkkaa.

– Nyt meillä on lampola pystyssä, tuotanto käynnissä ja tehdään monenlaisia juttuja. Asioilla on tapana järjestyä, hymyilee Maija Suutarinen.

Stressittömät rutiinien rakastajat

Lampolan iso, koko seinän kokoinen ovi on auki suoraan lumiselle laitumelle ja aurinko paistaa lämpimästi sisään. Samppa Suutarinen lisää kuivaheinää ruokintahäkkiin.

Tilan eläimillä ei ole varsinaista ruoka-aikaa, vaan hyvää heinää on jatkuvasti tarjolla. Kun katraan ei tarvitse kilpailla eväästä, vältytään turhalta stressiltä ja meteliltä. Yleensä lampolassa on aivan hiljaista ja kuuluu vain vaimea rouskutus, kertoo Maija Suutarinen.

Nyt lampaat ovat kuitenkin levottomia ja määkivät kovaa. Kotvan pohdittuaan omistajat ymmärtävät eläinten hämmennyksen syyksi sen, että laitumelle johtava pieni ovi on kiinni.

Koko talvi on kuljettu ulos pienestä ovesta, eivätkä rutiineja rakastavat eläimet ymmärrä käyttää isoa ovea.

Pikkuoven aukaisu aiheuttaa ryntäyksen ja ulos mielivät eläimet tönivät toisiaan päästäkseen pihalle. Sitten on taas rauha maassa.

Lampaita ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa suuriksi ajattelijoiksi.

Mies antaa kuivaheinää lampaille.
Hakamaan lampaiden ei tarvitse kilpailla ruoasta, koska sitä on koko ajan saatavilla. Riikka Pennanen / Yle

Kun toimittaja saa luvan mennä karitsoiden ja emojen aitaukseen, eläimet tulevat uteliaina haistelemaan ja maistelemaan tulokasta. Nämä selvästi luottavat ihmiseen.

– Meillä tärkeintä lampaan hoidossa on se, että eläimet eivät koe stressiä. Niillä on aina turvallinen ja hyvä olla ja asiat on tuttuja. Hoitotoimenpiteitä harjoitellaan eikä niitä tehdä väkisin. Myös autoon menemistä harjoitellaan, kertoo Suutarinen.

Yksi tärkeimmistä asioista on ollut löytää oikeanlainen teurastamo.

– Elämää pitää kunnioittaa, jolloin sen pitää myös päättyä arvokkaasti. Minun mielestäni meillä ei ole oikeutta siihen, että eläimet vain jotenkin lopetetaan. Koko tuotantoketjun pitää olla arvokas alusta loppuun asti, toteaa Maija Suutarinen.

Neljäs oppi: yksin ei pärjää

Hakamaan tilan lampaiden määrä lähentelee karitsoinnin aikaan noin 120 eläintä. Tilalla on 7 siitospässiä ja noin 60 aikuista uuhta sekä aina jonkin verran nuorisoa kasvamassa. Tämän suuremmaksi ei toimintaa ole tarkoitus kasvattaa.

Jokaisella eläimellä on nimi, myös puolitoista viikkoisella tanakalla pässipojalla, jolla on turkissaan kaunis harmaa väritys.

– Se on Hakamaan Jesus, tämän vuoden vahinkolapsi. Joka vuosi jostain syystä poikii ainakin yksi uuhi, jonka ei pitäisi, nauraa Maija Suutarinen.

Hakamaan Jesus tulee todennäköisesti jäämään tilalle periyttämään kaunista väritystään ja lihaisaa olemustaan seuraaville lampaanviulusukupolville.

Maija Suutarinen sanoo olevansa "ihan paska lampuri", sillä myös lihantuotantoon sopimattomat eläimet saavat jäädä henkiin. Niistä tulee asiakaspalvelijoita, joita vieraat saavat rapsutella mielin määrin.

Musta karitsa juo tuttipullosta maitoa.
Osa tilan eläimistä toimii asiakaspalvelutehtävissä. Yksi suosituimmista töistä on karitsojen juottaminen.

Suutarinen kertoo löytäneensä muitakin lammastiloja, jotka ovat sitoutuneet kasvattamaan eläimensä samoilla periaatteilla kuin hän itse. Näiltä tiloilta ostetaan Hakamaan lammastilalle lihaa, maksetaan siitä hyvä hinta ja tehdään omia jalosteita.

– Olen huomannut, että on todella paljon tiloja, jotka eivät itse ehdi markkinoimaan omia tuotteitaan ja ovat sen vuoksi käytännössä ruokaketjun orjia, joille lihasta maksetaan kohtuuttoman pieni hinta.

Yhteistyöllä pientilat voivat vastata suurempaan kysyntään ja saada tuotteitaan markkinoille.

Suutarinen muistuttaa, että pientuottajan pitää itse sekä tuottaa, että myös myydä ja markkinoida.

– Se on kaikista surullisinta katsoa, miten upeita tuotteita tehdään, joista kukaan ei tiedä. Mekin vasta tehdään sitä työtä. Eihän meistäkään kukaan tiedä. Vielä.

Suutarinen myöntää, että näitä asioita ei tullut itse mietittyä etukäteen yhtään.

– Koska sehän lähti siitä, että tässä vähän kasvatellaan itsellemme ruokaa. Ostimme siis vain talon maalta ja meidän piti käydä kaupungissa töissä niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Ei sitten käyty, virnistää lammastilan emäntä selvästi elämäänsä tyytyväisenä.

Voit keskustella aiheesta 27.4.2019 klo 22 saakka.