Pekka Juntin kolumni: Vaihtoehtoisia teorioita suomalaisten synnystä

Mutta eihän niille juukelin matuille loputtomiin pärjätty, niillä paremmat nuijat, kirjoittaa Pekka Juntti.

suomalaisuus
Pekka Juntti
Nina Susi

En varmasti ole ainoa, joka on miettinyt, mistä suomalaiset ovat tulleet ja miksi. Olen moniaita kertoja pötkötellyt koneellisen ilmanvaihdon tuulettamalla makuuksellani ja kuvitellut varhaisfinskejä, tätä kummallista ugrilaista, jästipäistä kiilaa suurten kansojen puristuksessa.

Aiemmin tiirailin suomalaisuutta sinivalkoisten rodunjalostajakakkuloiden läpi. Se oli minulle luontevaa, tulinhan hyvästä suvusta. Minulla oli siniset silmät ja vaalea tukka, ja harrastelin koiranjalostusta. Ajattelin, että tälle pohjoiselle, sohjoiselle niemelle kahlasi hangessa perin etevä ja valikoitunut porukka, joka tuimissa oloissa jalostui puhtaaksi pohjoiseksi neroudeksi eli oivalsi, miten kutvotella talven yli jäätymättä.

Tuli sivistys, hyvinvointi, vapaus, edistys ja mitä näitä nyt on, sanakekkuleita.

Kuvittelin, että myöhemmin, kun viikingit ynnä vierasrotuiset kauppakansat nousivat maihin ja köyrivät tullessaan Suomi-Neitoon uutta kulttuuria, suomilaiset alkoivat nähdä maansa toisin. He seisoivat päättymättömän suon reunassa ja pohtivat tarkkaan, miten turpeen saisi tuottamaan. Kohta syötiin jo uutispuuroa, oman maan rieskaa ja pottua. Pian pistettiin kättä raamatulle ja kersoja kouluun ja vedeltiin punaista viivaa. Tuli sivistys, hyvinvointi, vapaus, edistys ja mitä näitä nyt on, sanakekkuleita. Erityinen luontosuhde ja metsäkansan alkuvoima säilyivät. Alettiin pärjäillä.

Sittemmin olen ymmärtänyt, etten ehkä ollut ymmärtänyt. Että voihan se yhtä hyvin olla toisinkin, jos on näinkin. Siltä se ainakin tuntuu, kun katsoo tämän päivän Suomalaisia, jotka kirjoitetaan isolla ässällä, koska asia ja ego ovat suuria ja ääni kova.

Mitä jos kaikkein etevimmät eivät tulleetkaan tänne? Entä jos hölmöimmät ja hankalimmat pistettiin lähtemään? Voihan olla, että vaalea tukka, sinisilmät, järjetön hamstrausvimma ja mielen leveä vee-asento olivat muiden mielestä niin sietämättömiä ominaisuuksia, että tyypeistä haluttiin eroon. Mitä jos viheliäisille valkopäille sanottiin alkukylässä, että käykääpäs Jouko ja Aino vilkaisemassa, olisiko tuolla jäätikön reunalla makiammat hedelmät. Ja tyypit sanoivat ottiatuota ja pyyhkivät kuolan karvaiseen käteensä, kirota pärskäyttivät ja juoksivat pyllyt vilkkuen pohjoiseen. Lopulta he pääsivät perille paikkaan, jossa ei ollut hedelmiä eikä hyvin paljon muutakaan.

Alku-Jouko ja -Aino ja heidän nälkiintyneet lapsensa olivat ehkä pikkuisen hitaita, mutta yksi etu heillä oli muihin verrattuna. He eivät sietäneet ketään, hädin tuskin edes toisiaan. Vaikka uusi maailma oli kova ja kylmä ja elämäntarpeita vähänlaisesti, heimossa riitti eväs melko mukavasti, sillä Alku-Jouko sipaisi tasaisin väliajoin ajoin sienestä kännit ja kolkkasi sattumanvaraisesti kyläläisiä nippuun.

Jos uusi heimo lipui venhollaan jokiuomaa, alkusuomalaisten heimo ajoi tulijat pois, koska täällä vieraanvara tarkoitti sitä, että vieraat on varuiksi häädettävä. He huusivat tulijoille, että mannerjäätikön reuna mannerjäätikönreunalaisille ja hylkeet kans ja meitin puolesta voitte painua takaisin emätinkanavaan, mistä ootte kaiketi tulleetkin.

Mutta eihän niille juukelin matuille loputtomiin pärjätty, niillä paremmat nuijat, ottiatuota.

Maahantunkeutujia tuli lisää ja se oli kauhea paikka. Kohta osalla alkusuomalaisten lapsista oli musta tukka ja lientyneen sukusiitoksen ansiosta hieman terveempi mieli.

Viimein tulivat kristityt, jotka pakkosyöttivät lukutaidottomille pyhiä tekstejä papyrus kerrallaan, antoivat kuokan käteen ja osoittivat suolle. Alkusuomalaisia suututti. He purkivat kiukkunsa suohon, järviin ja metsiin. He käänsivät, kuivattivat, kaatoivat ja kirosivat.

Syntyi kulttuuri, jota pidettiin korkeakulttuurina, koska tavoitteet olivat huipulla: kaikki vastaantuleva oli tuhottava ja alistettava. Kun suomilainen kuuli ensi kertaa polttomoottorin väkivaltaisen murinan, hän lirautti ilosta. Viimeinen näytös oli alkanut.

Paljoa ei ollut jäljellä, mutta yksi pysyi: suomalainen vieraanvaraisuus.

Ja niin tuli ristuksen vuosi 2019. Joukon ja Ainon jälkeläiset olivat melkein saaneet työnsä valmiiksi. Metsät, suot, vedet ja ilma oli koko lailla hoideltu. Metsäkansaa kiukutti edelleen suunnattomasti kaikki, myös se, että vuosilukukin oli periaatteessa valloittajamatujen keksimä, siis niiden, joita ei ajoissa saatu hengiltä ja joiden nuhruista perimää tässä itse kukainenkin joutui ristinänsä kantamaan.

Paljoa ei ollut jäljellä, mutta yksi pysyi: suomalainen vieraanvaraisuus. Ja niin päätettiin oikein joukolla, että matut voivat mennä sinne, mistä ovat tulleetkin. Merten ja vuorten taa, sinne alkukotiin, josta porukan pöljimmät ja hankalimmat aikoinaan pantiin jäätikön laidalle hedelmiä hakemaan.

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Kolumnista voi keskustella 15.07. klo 16.00 asti.