"Minä maalaan kuin jumala" – Ellen Thesleff käyttäytyi miesten maailmassa kuin mies, rikkoi normeja ja teki mitä huvitti

HAMissa eli Helsingin taidemuseossa on avautunut laaja Ellen Thesleff -näyttely.

Ellen Thesleff
Ellen Thesleff, Tyttö
Ellen Thesleff: Tyttö (1893), yksityiskohta. Teos edustaa Thesleffin symbolistista kautta. Huomaa voimaa huokuva, dynaaminen sivellintyöskentely. Jussi Mankkinen / Yle

Nuori nainen, tai oikeastaan teini-ikäinen tyttö, on ummistanut silmänsä. Hän tuntuu uneksivan kaukaisista, ihanista maailmoista. Tai ehkä hän on uskonnollisessa, ekstaattisessa tilassa, jonkinlaisessa transsissa.

Pään ympärille on raaputettu hentoinen, vaivoin erottuva sädekehä, joka korostaa hahmon jumalallisuutta ja ylimaallisuutta. Naisen ylävartalo on kuin ylöspäin kohoava kosminen energiavirta. Vasemmassa kädessä on valkea kukkanen, joka näyttää putoavan kapeiden sormien välistä hetkellä millä hyvänsä.

Mystisen ja monitulkintaisen taulun nimi on Thyra Elisabeth, ja Ellen Thesleff maalasi muotokuvan kaksitoistavuotiaasta Thyra-sisarestaan vuonna 1892, luultavasti keskikesällä. Thesleff oli viettänyt yhden talven Pariisissa opiskelemassa maalaustaidetta ja imenyt vaikutteita uudesta ja mullistavasta taidesuuntauksesta symbolismista, joka halusi kurkistaa ihmisen sieluun ja hämärtää unen ja todellisuuden rajapintoja.

Ellen Thesleff, Thyra Elisabeth
Ellen Thesleff: Thyra Elisabeth (1892)HAM

Thyra Elisabeth jos mikä on symbolistista maalaustaidetta puhtaimmillaan ja kiehtovimmillaan.

Thyra Elisabeth kuvaa vuoropuhelua ihanteellisen viattomuuden ja aistillisen, syntisen naisen välillä. Siinä kietoutuvat toisiinsa ajatus puhtaasta ja kauniista Neitsyt Mariasta, sekä toisaalta taas kohtalokkaasta femme fatalesta. Avoimena ja valtoimenaan roikkuvat hiukset symboloivat kontrollin menetystä ja vapautta, kun taas vaalea kukka viittaa viattomuuteen. Teos rinnastuu kiinnostavasti myös Edvard Munchin Madonna-aiheisiin, joissa seksuaalisuus on vielä näkyvämpää, Thesleffistä Minä maalaan kuin jumala -kirjan kirjoittanut taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kertoo.

Thyra Elisabethiin ja teoksen maalanneeseen taiteilijaan voi liittää muitakin kiinnostavia teemoja.

– 1800-luvun lopulla naiskuvaan liittyvä siveyskeskustelu kävi kuumana, ei pelkästään Suomessa vaan koko silloisessa Euroopassa. Pohdittiin muun muassa sitä, onko naisella oikeutta omaan kehoonsa, millaista naisen seksuaalisuus voi olla ja mikä on naisen paikka yhteiskunnassa: millainen naisen julkinen ja yksityinen rooli voisi olla, ja millaista työtä nainen voi tehdä.

Tähän kaikkeen Ellen Thesleff otti tai joutui ottamaan kantaa elämänsä aikana, omalla rohkealla tyylillään – naisena.

Hanna-Reetta Schreck analysoimassa Ellen Thesleffin Thyra Elisabeth -taulua.

Poikamainen olemus herättää huomiota

Ellen Thesleff (1869-1954) syntyi varakkaaseen ja kulttuurimyönteiseen perheeseen, jossa arvostettiin koulutusta ja taideharrastusta. Thesleffin onneksi hänen virkamiehenä työskennellyt liberaali isänsä oli aikoinaan haaveillut taiteilijan urasta, ja halusi tarjota saman mahdollisuuden tyttärelleen.

– Isä Aleksander August Thesleff ei tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välille: hän huomasi kaiken sen lahjakkuuden, potentiaalin sekä palon ja kannusti tytärtään eteenpäin. Isän hyväksyntä oli todella merkittävä alkusysäys siihen, että Thesleff ryhtyi maalaamaan, Hanna-Reetta Schreck toteaa.

Kotimaiset taidepiirit huomasivat Thesleffin kyvyt jo uran ensi hetkistä lähtien. Vuoden 1891 Kaiku-maalausta pidettiin yleiseti erinomaisena taidonnäytteenä, ja Thesleffiä arvostivat myös kotimaiset miestaitelijat. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt totesivat, että Thesleff on niin taitava, että hän olisi voinut olla heidän oppilaansa.

– Kaikki taiteen portinvartijat olivat tuolloin miehiä, ja kyllähän Thesleff oli heistä riippuvainen. 1900-luvun alussa esimerkiksi Sigurd Frosterus ja Gustav Strengell, jotka molemmat vaikuttivat Suomen ruotsinkielisellä taidekentällä, kirjoittivat myönteiseen ja kannustavaan sävyyn Thesleffin taiteesta, Hanna-Reetta Schreck kertoo.

Ellen Thesleff
Ellen Thesleff 1890-luvun alussa. Svenska Litteratursällskapet

Ellen Thesleff jätti nopeasti koti-Suomen taakseen ja suuntasi Pariisiin, monen muun skandinaavisen taiteilijan tavoin.

– Suomessa taiteilijat kuuluivat tuolloin ylempään ja varakkaampaan luokkaan, ja matkustaminen oli elämäntapa – olisi vaikeaa kuvitella sen aikaista taidetta ilman, että olisi liikuttu tai verkostoiduttu. Esimerkiksi Pariisista sanottiin, että kaupungin tärkeimpiä opinahjoja olivat kadut ja kahvilat, joissa myös Thesleff vieraili, Hanna-Reetta Schreck painottaa.

Noihin aikoihin Thesleff pukeutui ulkoillessaan miesten vaatteisiin ja hänellä oli lyhyet, poikamaiset hiukset. Nuoren taiteilijan sen ajan mittapuun mukaan radikaali, sukupuoleton ulkonäkö herätti huomiota sekä kotimaassa että ulkomailla.

– Thesleffin äiti oli huolissaan ja kirjoitti tyttärelleen Pariisiin 1890-luvun alussa, että älä herätä liikaa huomiota emansipoituneella olemuksellasi ja lyhyillä hiuksillasi. Perhepiirissä tällainen hyväksyttiin, mutta samalla oltiin huolissaan Ellenin hyvästä maineesta, joka oli tuolloin naiselle tärkeä sosiaalinen pääoma.

Ellen Theslef,  Tyttöjä
Ellen Thesleff: Tyttöjä (1906)HAM

Firenze, uuden taiteen kuuma keskus

Pariisin jälkeen Ellen Thesleff löysi toisen kotinsa Firenzestä, josta oli tullut 1900-luvun alkupuolella Euroopan kuumimpien ja tuoreimpien taidevirtausten mekka. Firenzen kahviloissa ja kapakoissa keskusteltiin kiihkeästi Wassily Kandinskysta, Henri Matissesta sekä Paul Cezannesta ja laadittiin pamfletteja ja taiteeseen liittyviä uhkarohkeita manifesteja. Konventiot saivat väistyä uuden tieltä ja androgynia oli normi.

Kaupungissa viihtyivät etenkin angloamerikkalaiset taiteilijat, älyköt ja boheemit, joiden vapaamielisessä joukossa Thesleff uiskenteli kuin kala vedessä.

Ranskalainen symbolistirunoilija Charles Baudelaire totesi joskus, että taiteilijan pitää pystyä kiinnittymään kaikkeen ohikiitävään mutta ankkuroida se samalla menneeseen ja traditioon ja tekemään siitä jotakin aivan uutta. Tätä kaikkea Firenze Thesleffille tarjosi.

– Ellen Thesleff tutustui Firenzessä kaikkiin uusimpiin taidevirtauksiin, mutta siellä olivat läsnä myös taiteen historian suuret mestarit, joiden kanssa keskusteltiiin – ja samalla esimerkiksi futuristit aloittivat kaupungissa toimintansa, Hanna-Reetta Schreck kertoo.

Hanna-Reetta Schreck
Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck. Taustalla digitaalinen versio Ellen Thesleffin omakuvasta vuosilta 1894-95. Jussi Mankkinen / Yle

Thesleffin pitkään taiteilijauraan mahtuu useita tyylinmuutoksia ja kokeiluja, joista osa on nimenomaan Firenzessä oleskelun ansiota. Symbolismin jälkeen hän kiinnostui ensimmäisten suomalaistaiteilijoiden joukossa muun muassa ekspressionismista, värimaalauksesta, surrealismista ja abstraktista taiteesta.

Firenzestä löytyi myös Thesleffin elämän suuri rakkaus, englantilainen teatteritaiteilija ja -guru Edward Gordon Craig. Nimenomaan Graig tutustutti Thesleffin uuden taiteen sisäpiiriläisiin, ja Thesleff ryhtyi myös tekemään puugrafiikkaa Craigin innoittamana.

Craig ei ilmeisesti ollut yhtä rakastunut Thesleffiin kuin mitä tämä oli Craigiin, mutta näiden kahden ystävyys ja molemminpuolinen arvostus säilyi koko eliniän ja sitä rytmitti myöhemmin ahkera kirjeenvaihto.

Ellen Thesleff, Lukuhetki, HAM
Ellen Thesleff: Lukuhetki (1906)HAM

Aristokraattinen hyperesteetikko

Suomessa Ellen Thesleffin lahjakkuutta ei koskaan kyseenalaistettu, mutta toisaalta häneen saatettiin suhtautua pilkallisesti lähinnä siksi, että hän oli taiteilija ja nainen. Thesleffin maalauksista esimerkiksi kirjoitettiin, että "tuntuupa kuin ne läheltä hiipaisisivat luvallisen äärimmäistä rajaa".

Thesleff niputettiin myös yleensä yhteen toisen aikalaisnaistaitelijan ja edelläkävijän Helene Schjerfbeckin kanssa.

– Heistä puhuttiin ruotsinkielisinä aristokraattisina taiteilijoita ja hyperesteetikkoina. Toisaalta tästä oli etua molemmille: he eivät joutuneet ottamaan vastaan yksin varsinkin suomenkieliseltä puolelta tulevaa varsin penseää kritiikkiä, Hanna-Reetta Schreck toteaa.

Schreck on pohtinut usein, miksi Thesleff on lopulta jäänyt taiteilijana Schjerfbeckin varjoon: kummatkin olivat kuitenkin lahjakkaita uudistajia ja vaikuttivat samana aikakautena. Kumpikin oli aloittanut taiteilijanuransa jo 1800-luvulla, mutta he pystyivät säilyttämään asemansa vielä 1940-luvulle saakka.

– Thesleffin ja Schjerfbeckin urat kulkivat samaa tahtia ja rinta rinnan, mutta esimerkiksi Schjerfbeckistä kirjoitettiin ja puhuttiin paljon heti alusta saakka. Thesleffin kohdalla näin ei ollut. Varsinkin 1920-30 -luvuilla media muuttui ja alkoi kiinnostua etenkin itse henkilöistä, ja Schjerfbeck oli tätä kautta enemmän esillä.

Ellen Thesleff, Ihmisiä luonnossa, HAM
Ellen Thesleff: Ihmisiä luonnossa (1911). Impressionistisessa teoksessa väripaletti on rajattu sateenkaaren väreihin, ja tummat sävyt puuttuvat kokonaan. Jussi Mankkinen / Yle

Myös Thesleffin ja Schjerfbeckin tuotannoissa on eroja.

– Helene Schjerfbeckin taiteellinen tuotanto on suoraviivaisempaa ja yhdenmukaisempaa – hänen tyylinsä tunnistaa helposti. Thesleffin kohdalla taas moni saattaa kysyä, että onko tämäkin taulu hänen maalaamansa, eli hän on luonut nahkansa monta kertaa, vaikka se punainen lanka siellä onkin nähtävillä, Hanna-Reetta Schreck sanoo.

Ehkä Schjerfbeckin kansainvälistä "mainosarvoa" on lisännyt myös se, että hän on erottautunut eurooppalaisen modernismin maalaamisen traditioista nimenomaan pohjoismaalaisena taiteilijana, kun taas Thesleff on seikkaillut eurooppalaisen taiteen ytimessä.

– Thesleffin kohdalla näkökulma kannattaisi pitää hänen persoonassaan, eli että meillä on tässä nainen, joka maalasi rohkeasti modernismin korkeatasoisten mittapuiden mukaisesti.

Ellen Thesleff, Ikaros
Ellen Thesleff: Ikaros, 1940-luvun loppu HAM

Pohjolan Leonardo

Ellen Thesleff ei koskaan mennyt naimisiin, vaan omisti koko elämänsä taiteelleen. Viimeiset vuosikymmenet hän asui yhdessä sisarensa Gerda Thesleffin kanssa, joka tunnetaan myös keramiikkataiteilijana. Yhteisasuminen helpotti myös taiteilijan roolia julkisen katseen alla.

– Yksinäiset naimattomat naiset nähtiin tuolloin isona yhteiskunnallisena ongelmana, ja esimerkiksi opettaminen, jonka kohdalla kodin ja julkisen rajapinta ei ollut kovin jyrkkä, nähtiin tällaisille naisille sopivaksi ammatiksi. Taiteilijuuden kohdalla asia oli toisin, ja Ellenin ja Gerdan elämä oli varmasti yhdessä paljon helpompaa, mukavampaa ja käytännöllisempää. He välittivät toisistaan ja heillä oli syvä ja lämmin suhde.

Ellen Thesleff kuoli 84-vuotiaana vuonna 1954. Hän oli joutunut pari vuotta aiemmin raitiovaunun töytäisemäksi, mikä oli johtanut reisiluun murtumiseen.

Vastoinkäymisestä ja ajoittaisesta varattomuudestakin huolimatta Thesleffin luovuus ja kokeilunhalu säilyivät loppuun saakka. Hän tunsi myös oman arvonsa. Vuonna 1945 hän kirjoitti olevansa Pohjolan Leonardo. Kuplivasta ja huumorintajuisesta luonteesta kertoo paljon myös seuraava episodi:

– On ollut herkullista nähdä, kuinka hän keskusteli taiteen traditioiden kanssa ja kuinka hän samalla janosi kaikkea uutta. Maalaamisessa oli taas kerran hyvä vaihe, ja hän kirjoitti sisarelleen, että otinpa seinältäni alas erään Michelangelon, koska se oli niin huono, Hanna- Reetta Schreck hymyilee.

Ellen Thesleff, HAM
Ellen Thesleffin muistilehtiöJussi Mankkinen / Yle

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka.