Laura Hallamaan kolumni: Mummojen ja pappojen leipä oli pieninä palasina, ja niin näyttää käyvän myös y-sukupolvelle

Sukupolveni on keksinyt keinoja selviytyä repaleisessa työelämässä, mutta vakitöihin tottunut yhteiskunta ei ihan pysy mukana, kirjoittaa toimittaja Laura Hallamaa.

Työ & elämä
Laura Haallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019
Jouni Immonen / Yle

Iloista suomalaisen työn päivän aattoa! Ja tervehdys täältä itsensätyöllistäjien kuplasta, vakituisen duunin ulkopuolelta.

Kun ajattelen nykyistä työelämää, ajattelen paljon myös pappaani. Hänen elantonsa virtasi pieninä puroina. Pappa viljeli maata, hoiti metsää, ajoi rekkaa, rakensi ja ruoppasi. Noin muutamia töitä mainitakseni.

Lisäksi pappa harrasti oravien metsästystä. Nahoista sai 60-luvulla hyvää sivutuloa.

Papan moninaiset työt kuulostavat muinaisuudelta. Vai onko joku käynyt oravametsällä viime aikoina?

Mutta kun karsin historian siipien havinan pois, tajuan, että nykymittaristolla pappa olisi itsensätyöllistäjä. Hänen ammateistaan olisi vaivatta saanut LinkedIn-profiiliin tittelien litanian.

Samanlaisia tarinoita löytyy myös ystävieni isovanhemmilta. Tehdastöitä pätkissä, savottahommia, piikomista, siivoamista ja lastenhoitoa.

Monet mummot ja papat kävivät uransa alussa kysymässä töitä ja hyvin tehty työ poiki lisää. Näin markkinointi ja henkilöbrändi elivät kyläyhteisöissä.

Huomattavin ero nykymenoon verrattuna on, että monilla nykyajan itsensätyöllistäjillä on korkeakoulutus. (siirryt toiseen palveluun)

Minunkin laatikostossani makaa maisterin paperit.

Näiden pappojen ja mummojen lapsille katettiin erilainen pöytä. Heidän nuoruudessaan koulutus oli avain työputkeen. Heille luvattiin luokkaloikka, tasainen työelämä ja kuu taivaalta.

Tietysti välissä lama osoitti, ettei vakituinenkaan ole iankaikkinen.

Tällä hetkellä työn luonne on pätkää, keikkaa, silppua ja projektia.

Sitten tulimme me ysärilapset, y-sukupolvi ja millenniaalit, millä nimellä vuosina 1980–1995 syntyneitä nyt kukin haluaa kutsua.

Meistä vanhimmat muistavat jotain lamasta. Nuorimmat ehtivät juuri ja juuri maailmaan, kun Globenissa huudettiin ”Den glider in” ja Nokia ampaisi nousuun.

Yhteiskunta kiertyi tiukasti vakituisen työsuhteen ja kuukausipalkan ympärille. Siksi voi olla hankala käsittää, millaiseen myllyyn y-sukupolvi asteli.

Meille kun ei enää pitkiin aikoihin ole luvattu mitään. Ei kai kehdattu.

Tällä hetkellä työn luonne on pätkää, keikkaa, silppua ja projektia. Esimerkiksi itsensätyöllistäjien työnkuvat ovat monenkirjavia.

Nykyinen työkulttuuri on kuitenkin ristiriitainen. Vaikka töitä riittäisi, työstä nauttisi ja sillä tulisi jopa toimeen, yhteiskunta tuntee huonosti valtavirrasta poikkeavat työskentelytavat.

Vakinaisuus ja varmuus koetaan edelleen arvokkaimpana. Se palkitaan hyväksynnällä, työterveyshuollolla ja bonuksilla.

Noin kolmannes työvoimasta työskentelee muunlaisissa työsuhteissa kuin vakituisessa kokopäiväisessä työssä. (siirryt toiseen palveluun) Tätä sekalaista seurakuntaa kutsutaan epätyypillisiksi työsuhteiksi.

Ironista, että epätyypillinen on aika tyypillistä. Yli puolet viime vuonna solmituista uusista työsuhteista oli määräaikaisia (siirryt toiseen palveluun), ja itsensätyöllistäjien määrä on pienoisessa nousussa.

Sovitaan siis, että epätyypillistä työtä ei ole. On vain työtä.

Sukupolveni tuntuu sisäistäneen tilanteen. Onhan tässä kymmenen vuoden aikana jo saanut nähdä kaikenlaisia yt-kierroksia ja uudelleenjärjestelyjä.

Totta kai epävarmuus ahdistaa. Mutta varmasti moni on myös miettinyt, onko tavoiteltavaa mennä vakituiseen työsuhteeseen, kun meno raaistuu ja työuupumuksen uhka on todellinen (siirryt toiseen palveluun).

En suostu nielemään sitä, että työtä tekevät niputetaan sen mukaan, millaisella sopimuksella kukin tekee.

Y-sukupolvi onkin löytänyt erilaisia selviytymiskeinoja työelämässä, joka eteenpäin menemisen sijasta näyttääkin palaavan menneisyyden malliin: rikkonaisiin työuriin.

Pystymme kääntämään sen mahdollisuudeksi. Sillä toisin kuin papalla, meillä on tukena vakaa hyvinvointivaltio.

On inspiroivaa nähdä, miten monin tavoin sukupolveni edustajat rohkenevat työskennellä.

Yksi pyytää osa-aikaista, että saa olla perheensä kanssa.

Toinen ottaa määräaikaisuuksista irti minkä saa ja metsästää niitä ulkomaita myöten.

Kolmas ryhtyy yrittäjäksi ja pitää toimistoaan siellä missä itse haluaa.

Vielä pitäisi muuttaa asenteet ja purkaa työelämän eriarvoisuus. Arvostaa näitä kaikkia samalla mitalla kuin vakituista puurtajaa. Silloin olisi helpompi nähdä mahdollisuuksia ja uskaltaa tehdä töitä eri tavoin.

Täällä vakituisen päivätyön ulkopuolella loistaa valtava määrä ammattitaitoa ja osaamista. En suostu nielemään sitä, että työtä tekevät niputetaan sen mukaan, millaisella sopimuksella kukin tekee.

Työ on arvokasta, oli se sitten pitkää, pätkää, osa-aikaista, keikkaa, silppua tai haketta.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tuo nyyttikesteille lähes aina etikkasipsejä.

Aiheesta voi keskustella 30.04. klo 16.00 asti.