Heli Vaarasen kolumni: Mitä opetat lapsillesi vuorovaikutuksesta

Huutoa vaikeampaa on puhua hiljaisella äänellä, kun on tärkeää sanottavaa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

Parisuhdeneuvot
Heli Vaaranen.
Leila Oksa / Yle

Pariterapeutin sohvalla on tuttua kuulla, että elämässä ne kaikkein tärkeimmät ovat lapset . Ne kalleimmat, arvokkaimmat ja ne, joiden edestä haluaisi kaikki maailman vaikeudet silottaa. Heille haluaisi aivan kaiken antaa. Harrastukset ja laitteet ja kamppeet on tietenkin hyvä olla tarpeen mukaan, mutta niitäkin tärkeämmät ovat hyvät vuorovaikutustaidot.

Informaatio-yhteiskunnassa lasten ja nuorten vuoropuhelu tiivistyy whatsupp-viesteihin ja chatteihin. Kommunikoidaan kyllä- ja ei-vastauksilla. Netistä ei ainakaan opi hyviä vuorovaikutustaitoja, eikä koulun rajattomiin mahdollisuuksiin kannata liikaa uskoa. Niinpä kodin vaikutus vuorovaikutustaitojen oppimisessa korostuu nettiaikana enemmän kuin koskaan ennen.

Kannattaa pysähtyä miettimään mitä ovat ne suuret linjat joiden mukaan perheessä kohtelette toinen toisianne.

Perheissä ja työpaikoilla tarvitaan kipeästi vuorovaikutustaitoja, joita ovat kohteliaisuus, avuliaisuus, huomioonottaminen, anteeksipyyntö, sopuisuus ja toisten arvostaminen.

Aika harva vanhempi käsittää olevansa lapsilleen kävelevä esikuva käyttäytymisestä muita kohtaan. Sekä hyvinä että pahoina päivinä, mutta ehkä erityisesti niinä pahoina päivinä.

Kotiraivarit ovat aivan ymmärrettävä ilmiö, enkä ole kieltämässä tunteiden osoittamista kodeissa, mutta kannattaa pysähtyä miettimään mitä ovat ne suuret linjat joiden mukaan perheessä kohtelette toinen toisianne.

Onko linjana arvostuksen puute vai arvostus; onko se kyynisyys vain toiveikkuus; onko se osallistuminen vaiko vetäytyminen. Onko se kiltteyden hyväksikäyttö vaiko reilu työnjako, vaikka helpommallakin pääsisi. Toistuvatko odotukset ja suuret pettymykset, kun toinen ei olekaan ajatustenlukija. Vaihtoehtoja on monia.

Hyökkäystä vaikeampaa on laskea omat aseet ja myöntää: rakastan.

Monet nuoret parit kipuilevat sen kanssa, että heillä ei ole yhtään hyvää esimerkkiä ongelmanratkaisusta. Ei yhtään hyvää esimerkkiä siitä, miten konflikti tuodaan sopuisaan päätökseen. Ei yhtään hyvää esimerkkiä kompromissin tekemisestä tai epätäydellisyyden kanssa elämisestä hukuttamatta puolisoa rajuihin moitteisiin.

Erityisen kurjaa on, jos nuori pari kokee tuhoisat vuorovaikutustavat ainoiksi oikeiksi: ”Näin meillä aina!” Muutamassa pariterapiaistunnossa on vaikea muuttaa kokonaista ajatusmallia. On vaikea osoittaa, että valtataistelu ei ole parisuhteen päämäärä, vaan hoitoa vaativa tila. Se on vaikeaa, mutta mahdollista.

Tuntuu niin kiitolliselta kun idea alkaa itää. Kun me kaikki terapiahuoneessa toteamme, että sitä mikä ei toimi, sitä ei kannata jatkaa. Kun me yhdessä käsitämme, että muutos on aina kömpelöä. Että uusi toimintatapa tuntuu esitykseltä, ja se on vaikea pala niin viestin antajalle kuin viestin vastaanottajallekin.

Huutoa vaikeampaa on puhua hiljaisella äänellä, kun on tärkeää sanottavaa. Hyökkäystä vaikeampaa on laskea omat aseet ja myöntää: rakastan. Kaikesta huolimatta. Ja hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet.

Kun vuorovaikutuksessa nuoren parin välillä päästään uuteen aikaan, uuteen todelliseen kohtaamiseen, tuntuu kuin kumppanin toimissa ja sanoissa olisi aivan uusi sävy. Siinä on kohteliaisuutta, avuliaisuutta, huomioonottamista ja arvostusta. Miten onnistuminen sitten palkitaan? Jalokivin. Kirkkain kyynelin.

Heli Vaaranen

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti. Hän työskentelee Väestöliitossa johtavana asiantuntijana. Vaarasen intohimona on saada eronneet parit rauhanneuvotteluun ja rakentaa uusia alkuja pareille parisuhdekriisien jälkeen.

Aiheesta voi keskustella 19.05. klo 19.00 asti.