Anton Vanha-Majamaan kolumni: Kolmetoistavuotiaana minua epäiltiin tytöksi, ja siitä asti olen halunnut olla miehinen mies

Kauneusihanteet eivät ole vain naisten vitsaus, vaan ne koskevat kaikkia sukupuolia, kirjoittaa toimittaja Anton Vanha-Majamaa.

Ulkonäköpaineet
Anton Vanha-Majamaa
Jouni Immonen / Yle

Kun olin kolmentoista, opin, etten ole riittävän mies.

Kävin äitini kanssa ruokakaupassa. Olin värjännyt hiukseni oransseiksi ja kammannut ne geelillä piikkilipaksi. Kaulassani oli punamustat puuhelmet, jotka olin suostutellut äitini ostamaan minulle Stockmannilta, vaikka hän sanoi, että ne ovat naisten. Salattujen elämien Saku Salin oli tehnyt ruskeista puuhelmistä trendikkäitä, ja minä ajattelin olevani astetta coolimpi.

Lastasin ruokaostoksia muovikassiin kun myyjä nyökkäsi minua kohti ja kysyi äidiltäni, onko tuo poika vai tyttö.

Tytöttely oli varhaisteinipojalle pahin solvaus. Samoihin aikoihin ilkeä luokkakaverini kutsui minua "kissaksi", koska olin niin hento.

Muistan yhä myyjän hiukset, silmät, silmälasit, vihreänvalkoisen ruutupaidan, nimen ja tavan, jolla hän kysymyksensä esitti. Kuiskaten, mutta niin kovaa, että äitini – ja kaikki muut – kuulisi sen kaupan hälyn ylitse.

Ensin häkellyin, enkä tiennyt, miten reagoida. Sitten tunsin häpeän halaavan joka puolelta. Tytöttely oli varhaisteinipojalle pahin solvaus. Samoihin aikoihin ilkeä luokkakaverini kutsui minua "kissaksi", koska olin niin hento. Luokkakaverillani oli lihakset, koska hän pelasi salibandya, jalkapalloa, jääkiekkoa ja muita.

Kissa tarkoitti tyttöä, heikkoa, nössöä, homoa. Sellainen ei saanut Vantaalla vuosituhannen vaihteessa olla.

Näihin aikoihin näin elokuvan Amerikan psyko (2000). Se alkaa päähenkilö Patrick Batemanin (Christian Bale) aamurutiineilla, joihin kuuluvat silmäpussit tasoittava jäämaski, solarium, tuhat vatsalihasliikettä ja kourallinen kuorintavoiteita.

Batemanista asti olen ajatellut, että pitäisi olla ulkoisesti tietynlainen. Lihaksikkaasta pörssimeklarista tuli minulle miehen ideaali. (Unohdetaan se, että Bret Easton Ellisin juppiajan irvikuvaksi kirjoittama Bateman tappoi ihmisiä ja fanitti Genesiksen myöhäistuotantoa.)

Amerikan psyko oli tietenkin satiiri, mutta sama adoniksen malli toistui kaikissa Hollywood-elokuvissa, joita nuorena ahmin.

Mietin yhä viikoittain Batemanin täydellistä kehoa. Lasken, voisinko koskaan tehdä tuhatta vatsalihasliikettä.

Aloitin yliopiston vuonna 2009, ja aloin käydä koulun kuntosalilla monta kertaa viikossa. Tein personal trainerin kanssa maltillisen harjoitteluohjelman, jonka hylkäsin, koska halusin tehdä enemmän ja isommilla painoilla.

Luin kirjastossa feministiteoreetikko Judith Butleria ja kotona blogipostauksia kehopositiivisuudesta, mutta silti ahdistuin, kun en ollut niin superlihaksikas ja jenkkakahvaton kuin miehet elokuvissa.

Salilla toljotin itseäni peilistä ja haaveilin, kuinka kohta täytyy ostaa isompia vaatteita.

Unohdin painonnostotekniikan ja venyttelyn, aloin rikkoa kehoani. Paikkoja kolotti, mutta rutistin kivun läpi. Jumppasin flunssaisena, vaikka varoiteltiin sydänlihastulehduksesta ja kuolemasta. Kerran lenkkeilin melkein vuoden naama irveessä, kun penikkatauti säteili hirveää kipua sääreeni. En välittänyt, koska hauikset kasvoivat ja rintalihakset alkoivat erottua. Salilla toljotin itseäni peilistä ja haaveilin, kuinka kohta täytyy ostaa isompia vaatteita.

Ei tarvinnut.

Aktiivinen bodaus jäi, kun keho alkoi harata vastaan ja elämä täyttyä muista asioista. Lapsesta asti reistannut polveni leikattiin, eikä se ole vieläkään täysin kuntoutunut. Mursin kylkiluuni urheillessa niin, että ne naksuvat nyt aina kun kierrän yläkroppaani.

Ulkonäköahdistus silti jäi.

Koska emme enää osaa rakentaa taloja, olemme tehneet kehoistamme työmaita, joiden parissa askaroimme päivät pitkät. Vertailemme mahojamme toisten mahoihin, absorboimme kosmetiikkaa myyvien lehtien kansista pakaroiden ideaalikaaria ja kalkuloimme kaloreita älyrannekkeillamme, joiden avulla työnantajamme monitoroivat jaksamistamme.

Vaikka emme tekisi töitä ulkonäkömme eteen, olemme väistämättä koko ajan tietoisia siitä, kuinka kaukana tai lähellä olemme ihanteita.

Kauneusihanteet eivät ole vain naisten vitsaus, vaan ne koskevat kaikkia sukupuolia.

Vaikka kuinka yritän, kaiken liikkumiseni päämäärä on yhä vain ja ainoastaan se, että näyttäisin paremmalta, miehekkäämmältä.

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru keskustelivat Mikä meitä vaivaa -podcastissaan (siirryt toiseen palveluun) siitä, kuinka ihmisen keho on instrumentalisoitu. Tehty välineeksi, josta olemme jatkuvasti tietoisia, ja jota peilaamme yhteiskunnan kehonormeihin.

Lahtinen sanoi miettivänsä oman kehonsa esitettävyyttä "intiimeinäkin hetkinä". Samastuin. Olen harrastanut seksiä ja katsonut itseäni peilistä kuin Patrick Bateman.

On kevät ja naistenlehdet kirjoittavat taas rantakuntoon pääsemisestä. Huomaan taas miettiväni, ehtisinkö vielä tehdä sellaisen yläkroppatreenin, että kehtaisin syödä paidatta jäätelöä Hietsussa.

Ostin vasta polkupyörän, ja ajattelen nyt, kuinka kesän poljettuani reiteni ovat terästä ja pääsiäispashasta turvonnut vatsani litteä kuin pyykkilauta. Kaikki muu, kuten hyvinvointi tai kiva kesä, on toissijaista.

Vaikka kuinka yritän, kaiken liikkumiseni päämäärä on yhä vain ja ainoastaan se, että näyttäisin paremmalta, miehekkäämmältä.

Tämä tuntuu typerältä, koska ideaalit ovat sekä mahdottomia että kulttuurisesti tuotettuja ja ajan myötä muuttuvia.

Kauneusihanteiden kirjosta lukeminen helpottaa vähän. On hyvä muistuttaa itseään siitä, että vaikka maailma tai omat päähänpinttymät viestisivät mitä, ei ole olemassa yhtä miehen muottia.

Vielä sata vuotta sitten löllö maha oli länsimaissa statuksen merkki, ja lihavien miesten kerhoja perustettiin ympäri maailmaa. Motto kuului: Olemme lihavia ja otamme siitä kaiken irti! (siirryt toiseen palveluun).

Etelä-Koreassa ihannoidaan nyt hennon feminiinejä k-poppareita (siirryt toiseen palveluun).

Jaden "Willin poika" Smith käyttää hameita (siirryt toiseen palveluun).

Ongelma on, että vaikka kauneusihanteet muuttuvat, niistä ei pääse eroon. Aina on joku laihempi, kurvikkaampi, pehmeämpi, kovempi, kauniimpi, johon verrata.

Näitä kauneusihanteita tavoittelemme ostamalla kuntosalijäsenyyksiä, jumppamattoja ja kalliita kuorintavoiteita. Ja sitten toisaalta neuvotaan "rakastamaan itseäsi" käyttämällä monikansallisen kosmetiikkajätin voiteita.

Näin kapitalismi toimii. Se luo haavekuvan, jota ei voi koskaan saavuttaa.

Sitä haavekuvaa me jahtaamme niin, että kylkiluut naksuvat.

Anton Vanha-Majamaa

Kirjoittaja on journalisti ja kirjailija, jonka edellisessä yksiössä seinän kokoinen peili näytti aina kaiken. Se ei tehnyt hyvää.

Ulkonäköpaineista ja kehosuhteesta voi keskustella 01.05. klo 18.00 asti.