Tuija Siltamäki: Parjattujen millenniaalien työmarkkinoilla kytee turhautuminen, josta työnantajien kannattaisi pikkuhiljaa kiinnostua

Enää hyvin tehty työkään ei takaa töiden jatkumista, kirjoittaa Tuija Siltamäki blogissaan. Tämän blogin voit kuunnella.

työelämä
Tuija Siltamäki, Helsinki, 01.02.2019
Antti Haanpää / Yle

Hiljattain sain työtehtäviä, jotka vastasivat täydellisesti osaamistani ja mielenkiinnonkohteitani. Tässä sisällöntuotannon näköalapaikassa pääsin työskentelemään innostavassa ympäristössä motivoituneen tiimin kanssa ja todella haastamaan itseni.

Asiakkaan briiffi oli seuraavanlainen: Tässä on lapio, tuossa on kasa. Lapioi kasa kottikärryihin, tyrkkää kottikärryt pihan poikki rampille ja kippaa peräkärryyn. Toistetaan, kunnes kasa on kadonnut.

Päätin "klousata" "diilin", koska olen viime vuosina alkanut suhtautua intohimoisesti haravointiin, lapiointiin, oksien karsimiseen, risujen keräämiseen ja polttamiseen ja ylipäätään kaikkeen ulkona tapahtuvaan tekemiseen, jossa siirrellään asioita paikasta toiseen tai tuhotaan niitä.

En ole himojeni kanssa yksin. Muutkin millenniaalit hyysäävät viherkasveja, kuopsuttelevat kaupunkiviljelmiä ja askartelevat ruukkuja.

Kyse on uskoakseni paitsi piilevästä maalaisuudesta, myös nykyisestä työelämästä. Työpaikat ovat täynnä co-creationin ja lean-ajattelun osaajia, jotka työskentelevät monipuolisissa tehtävissä vaikuttajaviestinnän parissa ja pyrkivät luomaan asiakkaille entistä parempia sisältökokemuksia.

Työstä on yhä useammalle tullut sanalla sanoen niin bisarrii settii, ettei mikään ihmekään, jos välillä tekee mieli kuopsutella.

Laskujeni mukaan tällä hetkellä on menossa kahdestoista työsuhde kuuden vuoden aikana.

Viime vuodet olen viettänyt valtaosan hereilläoloajastani tuijottamalla näyttöjä ja luomalla "killeriä contenttia" eri medioihin. Laskujeni mukaan tällä hetkellä on menossa kahdestoista työsuhde kuuden vuoden aikana. Yksi on ollut vakituinen, muut enintään puolen vuoden mittaisia pätkiä.

Samat lainalaisuudet pätevät moneen muuhunkin alaan.

Demos Helsingin Työ 2040 -skenaarioiden mukaan (siirryt toiseen palveluun) työelämän tulevaisuudenkuvissa korostuvat epävarmuus, palkkatyön raju väheneminen ja jyrkkä jako eliitin hyväpalkkaisiin tehtäviin ja toisaalta matalapalkkaisiin palvelutehtäviin. Valtaosa työsuhteista on edelleen kokoaikaisia ja pysyviä, mutta silppu yleistyy. Ammatit monipuolistuvat, ja työsuhteet muuttuvat pätkittäisemmiksi.

Silppu ei ole välttämättä huono asia. Kaikki eivät edes halua perinteistä päivätyötä, ja pätkätöissä voi saada monipuolisempaa kokemusta kuin koko elämänsä samassa konttorissa istuessa.

Silpputyöhön liittyy kuitenkin monia piirteitä, jotka voivat rapauttaa työntekijöiden luottamusta työnantajiin. Siitä sietäisi olla huolissaan.

Koko ajan on annettava parhaansa, koska jokainen paikka on näytön paikka.

Millenniaalit ovat jo tajunneet, ettei koulutus ole tae työpaikasta. Työelämään päästyään moni on saanut kokea senkin, ettei hyvin tehty työ ole tae työn jatkumisesta.

On älyttömän ammattitaitoisia ihmisiä, jotka tekevät asiantuntijan työtä harjoittelijan statuksella ja palkalla. On määräaikaisia työntekijöitä, joita ylistetään sopimuksen loppuessa, mutta joille "ei nyt oikein ole" tarjota mitään, paitsi ehkä nollatuntisopimus. Kivat sanat lämmittävät tietysti hetken, mutta eivät ne kenenkään vuokraa maksa.

Ai miksette vaadi parempaa? No koska vaatiminen ei välttämättä johda mihinkään – paitsi siihen, että työt loppuvat kokonaan.

Sosiologi Mikko Piispan mukaan työurasta onkin tullut työprojektien tilkkutäkki. Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta -teoksessaan Piispa luonnehtii nykyisiä työmarkkinoita "portfoliomaisiksi".

Portfoliomaisuus rasittaa, koska uusia hommia jahdatessa jokainen on vain yhtä hyvä kuin viimeisin proggiksensa. Koko ajan on annettava parhaansa, koska jokainen paikka on näytön paikka. Kaikki kyllä tietävät, ettei kukaan jaksa vetää täysiä ikuisesti, mutta ei kukaan halua olla se tyyppi, joka sai burniksen.

Epäreilulta tuntuu sekin, että samaan aikaan työpaikoilla on paremmista ehdoista ja palkasta nauttivaa vakituista väkeä, joita työn tekemisen sijaan kiinnostaa siitä urputtaminen.

Miksi millenniaalit sitoutuisivat työnantajaan, kun työnantajakaan ei sitoudu meihin?

Työelämän oikkuja on pakko sietää, jos haluaa tulla toimeen. Mutta mitä tapahtuu, kun turhautuminen, epävarmuus ja epäreiluus saavuttavat keikahduspisteen?

Ehkä yhä useampi sinnittelee töissä siihen asti, että joutuu uupumuksen takia sairauslomalle. Tai ehkä entistä useampi päättää sietämisen sijaan toimia ja vaihtaa työpaikkaa, alaa tai elämäntyyliä.

Työnantajan näkökulmasta huolestuttava kysymys on seuraava:

Miksi millenniaalit sitoutuisivat työnantajaan, kun työnantajakaan ei sitoudu meihin?

Tai niin kuin Beyoncé sanoo: If you like a thing, you should put a ring on it.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on uutis-, yhteiskunta-, verkko-, pääkirjoitus-, kulttuuri-, pää-, feature- ja politiikantoimittaja, joka on ollut viimeksi kesälomalla vuonna 2012.

Blogista voi keskustella 17.5. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Kun Sara Vanninen otti suttuisia peilikuvia työpaikan vessassa, kukaan ei osannut vielä kuvitella, miten iso juttu blogeista tulisi

Mona Mannevuon kolumni: Kun työuupumus on normaali olotila – maaninen työkulttuuri kasvattaa tahattomasti työnarkomaaneja

Laura Hallamaan kolumni: Mummojen ja pappojen leipä oli pieninä palasina, ja niin näyttää käyvän myös y-sukupolvelle

Lilli Wuoltee, 28, lähti itkien töistä, kun pomo kertoi, etteivät työt jatkukaan – nuoret joutuvat tekemään pätkätöitä, vaikka eivät haluaisi