Asta Lepän kolumni: ”Hankalat tyypit” ovat kuolemassa sukupuuttoon

Kun liki jokainen pelkää työpaikkansa ja maineensa menetystä, ihmisen pitää riisua osa inhimillisyydestään ja olla edustava kaiken aikaa, kirjoittaa tietokirjailija Asta Leppä.

Työ & elämä
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

"Olavi Hildén löysi jatkuvasti uutta tietoa ja halusi tehdä lisäyksiä jo lopulliseksi sovittuun tekstiin. Kerran sellaisessa tilanteessa Linkolalta paloi pinna ja hän heitti Facit-merkkisen kirjoituskoneensa seinään sellaisella voimalla, että jopa hänen teettämänsä lintujen sukupuolta kuvaavat koiras- ja naarasmerkit tuhoutuivat.”

Mitä tapahtuisi nyt, jos merkkihenkilö paiskaisi kesken työprojektin tietokoneensa päin seinää?

Tuskinpa kovin hyvin.

Anteeksipyytäminen ei auta, sillä netin muisti on ikuisuudessaan armoton.

Vaikka eletään individualismin ja suvaitsevaisuuden aikaa, ihmiskuva tuntuu omituisella tavalla kapenevan. Kun työpaikat ovat yhä tiukemmassa ja yt-ruletti pyörii, hankalat tyypit saavat lähteä ovesta ensimmäisinä. Edes taiteilijat eivät saisi ilmaista enää temperamenttiaan, vaan heidän pitäisi esittää pr-toimiston luomaa brändiä ja käydä hammashymyilemässä (verkostoitumassa!) masentuneiden marsujen hyväntekeväisyysgaalassa.

Jopa rock-tähtien viinanhuuruinen elämä nähdään jo ”epäprofessionaalina”, ja siksi lehtiartikkeleissa rokkarit kuntoilevat ohimosuonet pullottaen ja tarjoilevat reseptejä spirulinasmoothieiden valmistukseen. Musaa pitää syntyä kvartaalitahdissa, ja myyvä lavashow vaatii ilmaspagaatteja.

Yhtä lailla ihmiset tarvitsevat nyt diagnooseja saadakseen yhteisöltä luvan olla hieman erilaisia. Aistiyliherkkyyteen voi vedota, jos joku alkaa naureksia tai solvata siitä, ettei siedä kovia ääniä tai chilin kapsaisiinia. On oltava virallisesti masentunut saadakseen myötätuntoa ja vapaata työstä senkin jälkeen, kun rakas puoliso on kuollut. Kohta kai ujouskin ja monomaanisuuskin saavat omat diagnostiset koodinsa – onhan työssä oltava sosiaalisesti taitava moniosaaja. Tai entäpä läheisriippuvuus? Minultakin kysyttiin kerran, olinko kenties läheisriippuvainen lapsistani, koska vietin heidän kanssaan niin paljon aikaa.

Vaikka Pride-kulkue porhaltaa kaupungin läpi värikkäänä ja riemukkaana, kuvasta uupuvat hyvin usein esimerkiksi kehitysvammaiset. Poikani osallistui viime talvena hiihtokisoihin, joiden yhteydessä järjestettiin kehitysvammaisten kilpailu. Mikä riemu palkintojenjaossa! Poikani kysyi, missä nämä ihmiset yleensä piileksivät. ”Kun tosi hyvä mieli jäi.”

Mutta mitäpä vammaisista (siirryt toiseen palveluun), eduskunta kaatoi jopa ”Ei myytävänä” -aloitteen (siirryt toiseen palveluun).

Olennaista kuvatussa ihmiskuvan kapenemisessa onkin juuri heikkouden häpeä. Mikä tahansa muu kirjavuus ja persoonallisuus hyväksytään, vaan ei voimattomuus ja epävarmuus – niitä suvaitaan korkeintaan ”mikä ei tapa, se vahvistaa” -hengessä, selätettyinä elämänvaiheina, joista on opittu jotakin tärkeää ja tultu ulos entistä viisaampina. Narratiivin pitää päättyä imelään viulunvingutukseen ja onnelliseen loppuun. (siirryt toiseen palveluun)

Jos jotakin vaivaa onkin, on se hallinnassa – ihminen pystyy yhä ”edustamaan”. Sitä hän tekeekin nyt 24/7, eikä herpaantua saa. Pentti Linkolan tavoin ei pidä enää antaa hetken hurmalle tai kiukustumiselle myöden, koska seurauksena on maineenmenetys, joka on nykyisessä työelämässä händicäpeistä pelätyin. Siksi pitää varoa kännimokailuja ja kupruja, jotka seuraavat nyt ihmispoloa hänen elämänsä loppuun asti, etenkin, jos hän on sattunut sekoilemaan sosiaalisessa mediassa. Anteeksipyytäminen ei auta, sillä netin muisti on ikuisuudessaan armoton.

Jos on varaa valita, miksi valitsisi avoimeen työpaikkaansa tyypin, jossa piilee pieninkin riskin mahdollisuus.

Eikö saa töpätä ja epäonnistua ja tehdä virheitä?

Onko sopivaisuuden ihanne siis mennyt jo joiltakin osin liian pitkälle?

Eikö jumalauta saa välillä edes kiroilla? Eikö saa töpätä ja epäonnistua ja tehdä virheitä? Eikö ole luvallista kimpaantua, vaikka ”toiset ihmiset” siitä nyt hiukan kärsisivätkin?

Mitä on tämä särkyväisyyden ja säikkyyden ilmapiiri? Onko se keskiluokan vastareaktio netin kokopäiväöyhöttäjille – heillekö nyt on suotu yksinoikeus hölmöilyyn?

Sillä vailla tunteiden koko palettia, mustaa ja valkoista, elämästä katoavat ulottuvuudet. Persoonat muuttuvat pikkuhiljaa tuotepakkauksiksi, jotka myyvät itseään mahdollisimman vaarattomalla, laimean konsumeristisella tavalla. Oma heikkous koetaan häpeälliseksi ja vääräksi.

Ja ilman että anelisin nyt anteeksiantoa huonolle käytökselle, on pakko kysyä: mihin on kadonnut luottamus siihen, että useimmat asiat ovat sovittavissa? Miksi sen tunnustamisesta, että jokaisessa ihmisessä on sekä hyvää että pahaa, sekä heikkoutta että vahvuutta on tullut niin vaikeaa? ”Kyllä me riideltiinkin, kovasti. Sehän on ystävyyden tunnusmerkki.”

Niin sanoi Pentti Linkola, ”hankala tyyppi”, jota kukaan ei varmaan sietäisi enää omalla työpaikallaan.

Ja kenties osin siksi maailma ei tahdo oikein mennä eteenpäin.

Sitä kun vievät usein eteenpäin juuri ne hankalat tyypit.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on ennen sosiaalisen median aikakautta töpeksinyt ja tumpuloinut aika tavalla. Nykyisin viettää tietenkin sisäsiistiä kestävyysurheilevaa elämää.

Lähde: Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda (siirryt toiseen palveluun). Siltala, 2017

Aiheesta voi keskustella 26.6. klo 16.00 asti.