Äiti kuoli, kun Henna Rantala oli 14-vuotias – nyt 22-vuotiaana hänellä itsellään on poika ja tytär: "Ajattelen usein, että voi, kun äiti olisi vielä elossa"

Se tunne, kun et voi jakaa lapsesi syntymää oman äitisi kanssa. Se on suru, joka tulee iholle katkeruuden saattelemana.

äitiys
Henna Rantala lastensa Laurin ja Liljan kanssa.
Äiti varmaan yllättyisi, kuinka kypsä olen äidiksi, vaikka olinkin aikoinaan melkoinen hulivili, Henna Rantala nauraa. Lilja ja Lauri ovat olleet odotettuja ja toivottuja.Kati Latva-Teikari / Yle

Lilja 3v halaa syöttötuolissa istuvaa pikkuveljään. Kesäkuussa vuoden täyttävä Lauri haroo innoissaan isosiskon helmikoristeista hiuspantaa. Kokkolalainen Henna Rantala seuraa hymyillen jälkikasvunsa touhuja.

– Ajattelen usein, että voi, kun äiti olisi vielä elossa. Hän olisi niin onnellinen näistä pienistä.

Heinäkuun lopussa 23 vuotta täyttävä Rantala oli 14-vuotias, kun äiti kuoli rintasyöpään.

Äidin kaipuu näkyy aikuisten naisten elämässä erityisesti silloin, kun he itse tulevat äideiksi. Odotus- ja vauva-aika herättävät omat mielikuvat hoivatuksi tulemisesta tai hoivatta jäämisestä.

Väestöliiton psykologi Lotta Heiskanen pukee tarpeen sanoiksi:

– Omat lapsuuden kokemukset avautuvat uudella tavalla, kun tulee vanhemmaksi. Se voi olla yllättävää ja kipeää, mutta parhaimmillaan mahdollistuvat myös korjaavat kokemukset. Kaipaus ja ikävä eivät kuitenkaan välttämättä koskaan katoa. Ne kertovat menetyksen lisäksi siitä hyvästä, mitä joskus on ollut.

Henna Rantala pienenä äitinsä Riitan kanssa.
Yksi rakkaimmista kuvista, sanoo Henna Rantala. Riitta-äidistä ei ole paljon kuvia, koska hän yleensä oli se, joka otti kuvat.Henna Rantalan kotialbumi

Vuonna 2010 yläkoulun 8-luokkalainen kapinoi murrosiän kovissa kuohuissa. Teini-Henna oli uhmakas ja teki monia tyhmyyksiä.

– Minun annettiin äidin sairaudesta huolimatta elää nuoren elämää ja sain väitellä vastaan. Välillä toki sanottiin, että nyt Henna rauhoitut, äitisi ei jaksa taistella kanssasi.

Teinityttö uskoi viimeiseen asti hoitojen tehoamiseen. Kesällä tilanne näytti hyvältä. Jouluna äitiä ei enää ollut.

Pari päivää ennen kuolemaa äiti ei enää puhunut, eikä ollut läsnä. Sairaalassa hoitajat alkoivat valmistella tytärtä tulevaan.

– Sanottiin, että tilanne on niin huono, että on aika jättää jäähyväiset. Istuin tuntikausia sängyn vieressä. Pidin kädestä kiinni ja kerroin äitille, kuinka paljon välitän ja rakastan.

Kuoleman konkretisoituminen iski karusti. Äidittömyys pakotti itsenäistymään, mutta vaati veronsa.

– Kipuilin ja tein kaikenlaisia typeryyksiä. Vaikea tietysti sanoa mikä johtui mistäkin, kun ajattelee koko yhtälöä: äiti kuolee ja kotiin jää pahimmassa murrosiässä oleva teinityttö isän ja neljä vuotta vanhemman veljen kanssa.

Lauri ja Lilja ihastelevat kukkia.
Lauri ja Lilja viihtyvät toistensa seurassa. Lapset ovat myös samassa päiväkodissa.Henna Rantala

Äidittömyys voi heijastua aikuisena omiin tulevaisuudensuunnitelmiin. Perhe voi jäädä kokonaan perustamatta tai toisaalta saada haluamaan itselle mahdollisimman pian omat lapset.

– Omat menetykset ja vaikeat kokemukset voivat herättää pelkoa samojen asioiden toistumisesta, sanoo psykologi Lotta Heiskanen.

Hän myös muistuttaa, että on monenlaisia äidittömyyden kokemuksia. Kyse voi olla kuolemasta tai siitä, että äidistä ei ole ollut sellaiseksi äidiksi, mitä olisi tarvinnut.

Henna Rantala sai esikoisensa Liljan 20-vuotiaana. Positiivinen raskaustesti oli iloinen asia neljän vuoden seurustelun jälkeen.

– Olen aina halunnut lapsia, äidin kuolema ei omalla kohdallani vaikuttanut siihen mitenkään, Rantala kertoo.

Raskauden aikana suru äidin kuolemasta nousi taas iholle. Äidille olisi ollut joka päivä asiaa. Olisi pitänyt saada soittaa ja kysyä jokaisesta kehon muutoksesta ja tuntemuksesta.

– Kyllähän puolisoni Juuso tuki. Ja iskä yritti auttaa parhaansa mukaan, mutta mitä perinteinen suomalainen mies raskauden aikaisista liitoskivuista tietäisi. Kun kysyin, miten äidin odotusajat menivät, isä vastasi, että hyvin. Siinä se.

3-vuotias Lilja äitinsä Henna Rantalan sylissä.
Äidin kanssa juostaan ja leikitään, kertoo Lilja.Kati Latva-Teikari / Yle

Rantala on palannut hiljattain äitiyslomalta kaksivuorotyöhönsä henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avopuoliso Juuso painaa pahimmillaan 12-tuntisia työpäiviä. Lapset ovat päiväkodissa.

Yövalvomiset ja arjen hektisyys nostavat pintaan myös vähemmän kauniita tunteita.

Rantala kertoo olevansa kateellinen, kun samassa elämäntilanteessa olevien kavereiden äidit ovat vahvasti arjessa tukena.

Hän sanoo tuntevansa myös katkeruutta, kun ei voi jakaa elämäänsä äitinsä kanssa.

– Sen kanssa on vaan elettävä, koska en saa äitiäni takaisin, ja hyväksyttävä, että katkeruuden tunne on ihan ok.

Rantala iloitsee, että heillä on kuitenkin hänen isänsä, puolison äidin ja isäpuolen sekä hyvien ystävien muodostama turvaverkko arjessaan.

– Onneksi on, mutta ei heistä kukaan kuitenkaan ole sama kuin oma äiti. Häneltä olisi matalin kynnys pyytää apua ja kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset, joita ei neuvolassa edes viitsi, Rantala miettii.

"Äiti olisi varmaan yllättynyt, että olen näin kypsä äidiksi"

Moni suomalainen lapsiperhe kokee arjessaan yksinäisyttä ja tuen tarvetta. Psykologi Lotta Heiskanen neuvoo rohkeasti hakemaan apua.

– Kunnilla ja järjestöillä on erilaista toimintaa ja myös ammattiapua kannattaa hakea, jos tuntuu, ettei jaksa.

Hän korostaa, että vanhemmat tarvitsevat itsekin turvaa ja huolenpitoa, että jaksavat olla lasta varten ja lapsen turvana.

Omaa vanhemmuutta tukee se, jos on mielikuva äidistä tai muusta tärkeästä läheisestä turvallisena ja ymmärtäväisenä. Mielikuvien tuen merkitys riippuu siitä, millainen suhde vanhempiin on tai on joskus ollut.

– On myös perheitä, joissa lapsuusperheen ihmissuhteet ovat enemmänkin taakka kuin turva, Heiskanen sanoo.

Psykologi rohkaisee kohtaamaan myös kielteiset tunteet. Ne kertovat usein jostakin tärkeästä, mitä kaipaamme. Menetyksiä on lupa surra.

– Ei tarvitse yrittää lobotomialeikkausta, jolla yrittäisi päästä kokonaan eroon jostakin tunteesta. Antaa tunteiden tulla, olla ja mennä. Voi miettiä, mikä olisi myötätuntoinen ja hyväksyttävä tapa olla suhteessa vaikeaan tilanteeseen, Lotta Heiskanen neuvoo.

Lilja ja Lauri
Liljalle ja Laurille Riitta on mummo valokuvissa ja äidin jutusteluissa. Henna Rantala

Henna Rantala sanoo elävänsä hyvää aikaa ja katsovansa hyvillä mielin tulevaisuuteen.

– Vaikka äidin kaipaus kulkee pohjavireenä mukana, elämässäni on valtavasti iloa. Saan olla tosi onnellinen, että olen saanut kaksi tervettä lasta. Ja että ympärilläni on perhe ja mahtavia läheisiä.

Äitiyttä hän sanoo opetelleensa kantapään kautta. Ottanut vinkkejä kavereilta, ja muistellut omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

– Äiti ja isä tekivät pitkää päivää, joten menimme tarhaan veljen kanssa tosi nuorina. On jotenkin luonnollista toimia samalla tavalla. Tein myös pienestä pitäen äitin kanssa yhteisiä juttuja. Huomaan itse ottavani Liljaa samalla tavalla mukaan kaikenlaiseen tekemiseen.

Oma äiti näkyy Laurin kasvonpiirteissä ja Liljan luonteessa. Rantalan mukaan esikoinen on avoin ja sosiaalinen, aivan kuten äiti aikoinaan.

Millainen äiti Henna Rantala on omille lapsilleen?

– Riittävän hyvä näille kahdelle. Yritän tehdä parhaani ja vieläkin enemmän, mutta olen sinut senkin kanssa, että välillä mennään siitä, mistä aita on matalin.

Mitä mahtaisi Riitta-äiti ajatella tyttärestään äitinä?

– Toivon, että äiti ajattelisi vain hyvää. Hänelle riittäisi varmasti se, että teen parhaani äitinä. Olisi varmaan myös yllättynyt, että olen näin kypsä äidiksi, vaikka olin melkoinen hulivili.

Olohuoneessa touhuillut Lilja tupsahtaa viereen, kiertää kädet kaulalle, painaa posken poskelle ja sanoo silmät tuikkien: mun äiti.