Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Poikien vuoro

Intia on naisille yksi vaarallisimmista maista. Moni mies uskoo yhä, että se on naisten oma vika. Siksi muutoksen pitää lähteä pojista. Tämä on Ylen Intia-sarjan kolmas osa.

KOLKATA. Makuusalissa haisee teinihiki. Kevätilta tuo muistoja Suomen hellekesästä 2018. Kuumuudesta huolimatta ryhmä poikia ravaa väsymättä huonetta ympäri pallon perässä. Muutama lukee läksyjä kivilattian reunoille levitetyillä patjoilla. Osa punnertaa, lankuttaa ja tekee voltteja. Sitkeä teinipojan ruumis venyy mihin vaan.

Yksi pojista on 15-vuotias Babusona Mondol. Hän asuu poikakodissa kymmenien muiden 6–18-vuotiaiden kanssa. Mondolin äiti on kotiapulaisena eikä voi pitää kahta lastaan luonaan.

Babusona Mondol käy Kolkatassa koulua, jossa on vain poikia. Hänen äitinsä on yrittänyt kieltää häntä viettämästä aikaa tyttöjen kanssa.

Joka aamu kello kuusi Mondol herää patjaltaan muiden poikien kanssa. Hän syö aamiaisen ja tekee hetken läksyjä poikien kanssa. Yhdentoista aikoihin hän kävelee kouluun muiden poikien kanssa. Koulussa hän opiskelee ja pelaa välitunnilla krikettiä, tietysti poikien kanssa.

Aiemmin Babusona Mondol ajatteli, että tyttöjen kanssa ei edes voisi leikkiä. Niin äiti oli häntä opettanut.

Tytöt ovat erilaisia, tytöt ovat pahoja, äidillä on tapana sanoa.

Mutta eräänä päivänä Mondolin kouluun tuli vieraileva opettaja, joka sai hänet ajattelemaan asiaa toisin.

Kirjailija Swati Senguptan tunnilla puhuttiin tytöistä aivan uudella tavalla.

Pari vuotta sitten Swati Sengupta sai Kolkatan poliisin mukaan tasa-arvokampanjaan. Sen päätyttyä hän on jatkanut työtä itsenäisesti.

Jos Senguptalla olisi rahaa, hän haluaisi kiertää kaikki Intian koulut ja kertoa, että tytöt eivät ole pahoja eivätkä he kuulu keittiöön. Sengupta tekee töitä toimittajana, mutta sen ohella hän on useiden vuosien ajan vieraillut Kolkatan kouluissa pitämässä tunteja tasa-arvosta.

Työtä riittää, sillä Intiassa sukupuolella on aina väliä. Lapset erotellaan pienestä pitäen kouluissa, harrastuksissa ja kotona. Pojat pelaavat jalkapalloa, tytöt eivät. Tytöt auttavat äitiä tarjoilemaan ruokaa isille ja pojille. Pojat syövät.

Swati Senguptan mielestä tämä on vaihe, jossa asiat alkavat mennä pieleen.

Itse asiassa poikia suositaan jo kohdussa. Laittomat tyttösikiöiden abortit näkyvät vääristyneessä sukupuolijakaumassa: Intiassa sataa tyttölasta kohden syntyy 107 poikaa. Luonnollinen suhde olisi noin 105 poikaa sataa tyttöä kohden.

Lisäksi miljoonat tytöt, jotka syntyvät, ovat vanhemmilleen ei-toivottuja lapsia. Jos perheessä on myös poikia, he saavat vanhemmiltaan paremman kohtelun. Usein tyttöjä ja naisia kohdellaan kuin omaisuutta, jonka voi siirtää eteenpäin. Kun pari menee naimisiin, nainen liittyy miehen perheeseen.

Mies on aina se, joka määrää. Pahimmillaan arjen eriarvoisuus kärjistyy väkivallaksi.

Usein pojat pelaavat krikettiä keskenään. Monet intialaisvanhemmat ajattelevat, että tyttöjen ja poikien ei ole hyvä viettää aikaa yhdessä.

– Se miten pojat näkevät naiset, aiheuttaa väkivaltaa. Mielestäni siinä on suora yhteys, Sengupta sanoo.

Asiantuntijoiden mukaan Intia on naisille maailman vaarallisin maa. Reuters-säätiön viime vuonna julkaisemassa tutkimuksessa Intiaa turvallisemmiksi arvioitiin jopa sodan repimät Afganistan ja Syyria. Intian hallitus kiisti tutkimustuloksen, jota se piti asiantuntijoiden mielipiteisiin, ei mitattaviin faktoihin perustuvana.

Tutkimuksessa esiin nousseita syitä Intian kärkisijaan ovat naisten huomattava riski joutua seksuaalisen väkivallan uhriksi, arjessa tapahtuva rakenteellinen syrjintä ja suuri mahdollisuus päätyä ihmiskaupan uhriksi tai pakkotyöhön.

Viimeisimmät tilastot Intiassa tehdyistä raiskauksista ovat vuodelta 2016. Niiden mukaan viranomaisille raportoitiin 38 947 raiskaustapausta. Suomessa poliisin tietoon tuli viime vuonna 3 331 raiskausta. Tämä tarkoittaisi, että vuoden aikana Suomessa sadasta tuhannesta naisesta 60 joutuisi raiskatuksi, Intiassa vain kolme.

Luvut eivät yksin kuitenkaan kerro juuri mitään. Suurin osa – joidenkin arvioiden mukaan jopa 99 prosenttia – Intian naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta jää raportoimatta. Tuorein tähän viittaava arvio perustuu kyselytutkimukseen, johon vastasi lähes 80 000 intialaista naista.

Raiskaus avioliitossa ei edes ole rikos, ellei uhri ole alaikäinen. Vaikka lapsiavioliitot ovat laittomia ja vähentyneet nopeasti, silti joka vuosi 1,5 miljoonaa intialaistyttöä päätyy naimisiin alaikäisenä.

Naisiin kohdistuvan väkivallan koko kuvasta saa käsityksen lehtien sivuilta. Intiassa paljastuu jatkuvasti toinen toistaan raaempia väkivaltarikoksia naisia kohtaan. Uhreja löytyy katuojista ja peltojen laidoilta.

Naisia, joilta on kaivettu silmät päästä.

Silvottuja tai hirtettyjä tyttöjen ruumiita.

Joukkoraiskattuja lapsia.

Tilastojen mukaan 40 prosenttia raiskausten uhreista on alaikäisiä.

Tunneillaan Swati Sengupta haluaa saada pojat hoksaamaan itse, mikä arjessa on tasa-arvon näkökulmasta pielessä.

Kiviseinäisessä luokkahuoneessa on pulpetit, liitutaulu ja parikymmentä poikaa. Babusona Mondol istuu eturivissä ja pyyhkii kasvojaan huiviin. Se on reunoilta punainen ja siihen on painettu Titanic-laivan kuva.

Swati Sengupta ei koskaan kerro pojille, että on tullut opettamaan heille jotain. Se pilaisi hyvän keskustelun. Hän asettaa opettajan pöydälle kannettavan tietokoneen ja avaa näytölle valokuvan.

Kohtaus on tunnetusta elokuvasta. Perhe on kokoontunut ruokapöydän ääreen. Miehet istuvat ja naiset seisovat takana.

– Tässä kuvassa näette, että miehet syövät ja naiset joutuvat odottamaan. Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miksi?

– Mietittekö koskaan, onko se oikein? hän aloittaa.

Luokassa on hiljaista.

– Miehet on tarkoitettu töihin, naiset keittiöön, sanoo joku takarivistä.

Mutta miksi, Sengupta kysyy. Onko se oikein?

Takarivin poika pudistaa päätään.

Mondol on ryhmän innokkain keskustelija. Se ei ole ihme, sillä hän on koulunsa huippuoppilas. Hän kertoo ymmärtäneensä Senguptan aiemmin järjestämän tunnin jälkeen jotain olennaista ja haastaneensa äitinsäkin asiasta.

– Yritin saada äitini selittämään, miksi saan viettää aikaa siskoni mutta en muiden tyttöjen kanssa, Mondol sanoo.

Äiti oli käskenyt pojan olla hiljaa. Poika oli väittänyt vastaan.

Jos et selitä, mitä pahaa tytöissä on, en suostu välttelemään heitä, Mondol kertoo sanoneensa.

– Tytöillä on samat oikeudet kuin pojilla. Meillä ei ole oikeutta viedä niitä heiltä, hän toteaa.

Senguptaa hymyilyttää. Jotain on mennyt taas perille.

Hän on huomannut, että mitä nuorempia pojat ovat, sitä avoimempia he ovat muuttamaan käsityksiään. Vanhempien poikien kanssa joutuu väittelemään enemmän.

Sengupta tähtää siihen, että pojat huomaisivat, että se mikä on arjessa tavallista, ei ole luonnonlaki. Ja että jokainen heistä voi osallistua muutokseen.

Välillä ryhmissä on myös tyttöjä, mutta Sengupta korostaa, että on erityisen tärkeää kouluttaa poikia. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saada loppumaan sanomalla tytöille, mitä he eivät saa tehdä. Päinvastoin tytöille pitäisi kertoa, ettei vika ole heissä.

Soni Verma joutui 16-vuotiaana naimisiin. Uusi perhe kohteli häntä väkivaltaisesti alusta saakka.

Soni Verma uskoi, että asia oli juuri niin. Se mitä tapahtui, oli hänen vikansa. Hän oli siitä vuorenvarma.

Verman vanhemmat olivat kuolleet, ja isoisä käski hänet naimisiin, kun Verma oli 16-vuotias. Aviomiehen perhe oli alusta asti väkivaltainen. Mieleltään rikollinen ja sotkeutunut hämäriin bisneksiin, Verma kuvailee.

Hän muutti välillä Delhiin, mutta perhe käski hänet takaisin Kolkataan.

Mies hakkasi ja kidutti häntä henkisesti. Väitti, että Verma oli syypää äitinsä kuolemaan. Pakotti hänet abortoimaan toisen lapsensa.

Jos hän puhui asiasta, ihmiset epäilivät, että hän ei tukenut miestään tarpeeksi. Heidän mielestään Verman oli opittava sietämään hakkaamista.

Mitä sitten, jos hän hakkaa? Hänhän on miehesi, he sanoivat.

Aviomies myös suunnitteli myyvänsä vaimonsa veljelleen. Verma sai tietää ja vaati miestään tilille.

Vitsi vain, mies sanoi.

Lopulta Soni Verma jätti miehensä. Hän haluaa auttaa muitakin naisia puhumaan väkivallasta ääneen ja hakemaan apua.

Yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen apuun saapui lopulta serkku, joka osasi ohjata itsemurhaa hautoneen Verman naisia auttavan säätiön puheille. Alkoi pitkä tie kohti päivää, jona Verma istuu Kolkatassa säätiön puutarhassa ja kertoo tarinaansa.

Se on Intiassa hyvin tavallinen.

Suurin osa naisiin kohdistuvasta väkivallasta tapahtuu perheen sisällä. Sen määrästä on vaikea saada luotettavaa kuvaa, koska valtaosaa tapauksista ei koskaan raportoida.

Se mitä raportoidaan, on tämä: Joka kolmastoista minuutti nainen raiskataan jossain päin Intiaa. Kuusi kertaa päivässä kyseessä on joukkoraiskaus.

Viime vuosina raportoitujen seksuaalirikosten määrä on noussut. Vuosina 2012–2016 poliisin tietoon tulleiden raiskausten määrä kasvoi 60 prosenttia. Yhä useampi nainen uskaltaa kertoa kokemastaan väkivallasta.

Muutos vaati kuitenkin uhrin. Hän oli 23-vuotias delhiläinen opiskelija, Jyoti Singh.

Vuonna 2012 joulukuun 16. päivä oli sunnuntai. Elokuva oli loppunut, ja Singhin piti päästä ystävänsä kanssa kotiin. He olivat olleet katsomassa Pin elämää ostoskeskuksen elokuvateatterissa.

Talvi-ilta Intian pääkaupungissa Delhissä oli kylmä. Bussi pysähtyi tien laitaan puoli kymmenen aikoihin. Kyydissä ollut mies kertoi, että auto menisi oikeaan suuntaan. Singh nousi ystävänsä kanssa bussiin.

Kyydissä oli kuskin lisäksi viisi miestä. Miksi te olette näin myöhään ulkona, miehet alkoivat tiedustella. He sammuttivat bussista kaikki valot.

Sen jälkeiset yksityiskohdat ovat niin vastenmielisiä, ettei niitä tee mieli toistaa. Jos et halua lukea niitä, paina .

Vuonna 2012 nuoren opiskelijan raiskaus järkytti koko Intiaa. Mielenosoitukset eri puolilla maata jatkuivat päiviä. Kuva: Harish Tyagi / EPA
Kaduille lähti niin naisia kuin miehiä. He vaativat tiukempia lakeja ja ankarampia tuomioita seksuaalisesta väkivallasta. STR/EPA
Poliisi käytti mielenosoittajia vastaan vesitykkejä ja kyynelkaasua. Monet kritisoivat viranomaisten reaktioita. Anindito Mukherjee / EPA

Singhin miespuolinen ystävä pahoinpideltiin ja lyötiin tajuttomaksi. Singh raahattiin bussin perälle, missä miehet raiskasivat hänet vuorotellen. He purivat ja löivät. Tutkintaraporttien mukaan he tunkivat Singhin sisään rautatangon ja vetivät hänen sisäelimiään ulos.

– Joku työnsi kätensä hänen sisäänsä ja veti ulos jotain pitkää, sanoi Mukesh Singh BBC:n myöhemmin tekemässä dokumentissa Intian tytär.

Hän oli yksi kuudesta miehestä, jotka tuomittiin Jyoti Singhin murhasta ja raiskauksesta. Tuomittujen joukossa oli muun muassa autokuski, hedelmäkauppias, kuntosaliohjaaja. Yksi heistä oli perheenisä. Nuorin tekijöistä oli vasta 16-vuotias.

Mukesh Singhin mukaan kaveriporukka oli lähtenyt ajelemaan Delhin iltaan bussilla. Lopulta miehet heittivät Jyoti Singhin ja hänen ystävänsä tienvarteen.

– He kai tarvitsivat opetuksen, Mukesh Singh sanoo haastattelussa pohtiessaan tapahtuneen syitä.

Yksityiskohdat tiedetään tarkasti, koska Jyoti Singh tuli vielä tajuihinsa. Hänet vietiin singaporelaiseen sairaalaan. Perhe valvoi hänen vierellään.

”Haluan selvitä”, Jyoti Singh kirjoitti paperilapulle. Se oli monille viesti siitä, että hän ei suostunut tuntemaan häpeää.

Tapaus oli niin raaka, että se sai monet Intiassa raivon valtaan. Ensimmäisenä kadulle lähtivät opiskelijat. Heitä seurasivat tuhannet naiset ja miehet, jotka vaativat muutosta. Koskaan aiemmin naisten oikeudet eivät olleet nostattaneet tällaista tunnekuohua.

Keskustelu naisten asemasta oli Intiassa käymättä, syyksi arvioitiin jälkikäteen. Keskiluokka oli saanut tarpeekseen vanhoista asenteista.

Kansan kiukkua lisäsi, että Intian poliittinen johto yritti vaieta asian pois päiväjärjestyksestä. Mielenosoittajat kokivat, että heitä ei kuunneltu ja että maan johto yritti suojella enemmän itseään kuin naisia. Teitä suljettiin ja poliisin toimivaltaa laajennettiin. Viranomaiset reagoivat mielenosoituksiin väkivallalla, mutta se ei estänyt ihmisiä jatkamasta.

Nuoret kokoontuivat Bhopalissa muistamaan Jyoti Singhia. Singh kuoli saamiinsa sisäisiin vammoihin. Sanjeev Gupta / EPA

Jyoti Singh kuoli sairaalassa 29. joulukuuta 2012.

Intian johto ei ollut halunnut Singhistä marttyyria. Se muun muassa kielsi hänen nimensä käyttämisen vedoten lakiin, jonka mukaan raiskauksen uhrin nimeä ei saisi julkistaa.

Siksi Singhiä kutsuttiin aluksi nimellä Nirbhaya.

Hindiksi se tarkoittaa pelotonta.

Ennen kevään parlamenttivaaleja Kolkatassa järjestettiin marssi naisten oikeuksien puolesta. Vaaleissa alle kymmenen prosenttia ehdokkaista oli naisia.

Seitsemän vuotta myöhemmin Soni Verma jakaa kolkatalaisessa puistossa paperisia lippalakkeja. Niihin on painettu teksti hindiksi ja englanniksi: naiset tasa-arvon puolesta. Paikalla on satoja naisia, monia miehiä ja muutama julkkis.

Mielenosoituksen syynä on Intian parlamenttivaalit.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole ollut tänä keväänäkään näkyvästi esillä vaalipuheissa. Ylipäätään naisia näkyi Intian vaalikentillä huomattavasti miehiä vähemmän: ehdokkaista harvempi kuin joka kymmenes oli nainen.

Pieniä edistysaskelia kuitenkin otettiin. Parlamenttiin tuli valituksi ennätysmäärä naisia. Alahuoneen 542 edustajan joukossa on 77 naista. Osuus kipusi 14 prosenttiin viiden vuoden takaisesta 12 prosentista.

Intiassa on ollut myös useita voimakkaita ja näkyviä naispoliitikkoja kuten maan pitkäaikainen pääministeri Indira Gandhi. Usein heidän ajatuksensa ovat kuin suoraan miesten suusta tai konkreettisesti asioita, joita miespoliitikot ovat kehottaneet heitä ajamaan.

Pääministeri Narendra Modin vaalit voittaneen BJP-puolueen tunnettu edustaja Shaina Nana Chudasama kritisoi vaalien alla paikallisessa mediassa oman puolueensa tapaa kohdella naisia.

– Puolueissa on vallalla sovinistinen ajattelutapa. Kun naisen nimi tulee esiin ehdokasasettelussa, nousee kysymyksiä voiton mahdollisuuksista ja rahoituksesta, ellei kyseessä ole jonkun tytär tai miniä, hän sanoi.

Anuradha Kapoor on tehnyt tasa-arvotyötä jo 20 vuotta. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta toimintamalleja voisi muuttaa nopeammin, hän sanoo.

Tämän Anuradha Kapoor haluaisi muuttaa. Hän johtaa Kolkatassa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista säätiötä, jolta Soni Verma haki apua. Ending Violence Against Women on toiminut jo parikymmentä vuotta.

Kapoorin mukaan Delhin raiskaus muutti jotain, mutta ei tarpeeksi.

Yksi merkittävimmistä edistysaskelista on se, että yhä useammat naiset uskaltavat hakea apua. Se, mitä ennen hävettiin, halutaan nyt tuoda esiin.

Myös lakeja on muutettu. Raiskaussyytteille luotiin nopeutettu oikeuskäsittely, ja rangaistusasteikkoa on tiukennettu. Ankarin rangaistus on kuolemantuomio. Se langetettiin neljälle Jyoti Singhin murhasta ja raiskauksesta tuomitulle miehelle. Yksi tekijöistä teki vankilassa itsemurhan. Alaikäinen selvisi lyhyellä rangaistuksella.

Tilastoja tutkineen uutistoimisto Reutersin mukaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta langetetut rangaistukset ovat silti yhä höllempiä kuin tuomiot muista rikoksista. Vain neljännes tapauksista ylipäätään päätyy lopulta tuomioon.

Hyvätkään lait eivät toimi, jos niitä ei ole aikaa panna toimeen, Kapoor sanoo. Hänen mukaansa naisiin kohdistuvien rikosten tutkinta on kelvotonta. Oikeudessa tapaukset seisovat vuosia.

– Kaikki kestää ikuisesti. Järjestelmä pettää sinut, Kapoor sanoo.

Miksi aikaa ei sitten ole? Sekin johtuu Kapoorin mukaan miesten valta-asemasta.

Poliisissa ja tuomareina työskentelee enimmäkseen miehiä, jotka ovat oppineet ajattelemaan, että naisilla on vähemmän väliä. Naisiin ja tyttöihin kohdistuvia rikoksia ei vain pidetä kovin tärkeinä.

Soni Verma osallistui marssille poikansa kanssa. Debangsh Vermaa eivät sukupuoliroolit rajoita: hän tuo äidilleen aamuteen ja auttaa kotitöissä.

Iskulauseita pauhaava letka tunkee hitaasti mutta sitkeästi kuin aura Kolkatan ruuhkaisille kaduille. Mielenosoitukseen ei ollut helppo saada lupaa vaalien alla, mutta lopulta se onnistui.

Massan lomassa marssivat Soni ja 9-vuotias Debangsh Verma. He nostavat julisteensa korkeammalle ilmaan. He huutavat, jotta Intia muuttuisi.

Soni Verma oli jo vähällä luovuttaa. Avun hakemisen jälkeen hän oli lipsunut takaisin epätoivoon, harkinnut jopa tappavansa sekä itsensä että poikansa, jotta tämä ei jäisi yksin.

– Mutta tajusin, etten voisi ikinä tehdä sitä. Hänen pitää elää.

Verma päätti, että myös hänen itsensä pitää elää. Hän halusi taistella.

Nyt Debangsh Verma ei ainoastaan marssi vaatimassa naisille oikeuksia. Hän tuo äidilleen aamuteen, tekee kotitöitä ja opettaa tälle englantia.

En olisi tässä ilman poikaani, Soni Verma sanoo.

Hän auttaa nykyisin muita väkivallan uhreja Ending Violence Against Women -järjestön kautta. Kapoorin johtaman järjestön ajatus on sekä auttaa että vaikuttaa. Se vie naisia kädestä pitäen poliisilaitokselle ja saattaa heitä oikeuteen.

Tie on raskas, sillä moni raiskauksen uhri joutuu kokemaan nöyryytyksen uudelleen oikeuden edessä. Poliisi ja asianajajat kohtelevat naisia usein huonosti. He saavat kysyä mitä vain, Kapoor sanoo.

Miksi olit ulkona silloin? Mitä olit tekemässä? Mitä sinulla oli päällä?

Jos tuomari on oikeudenmukainen, hän keskeyttää tivaamisen. Usein niin ei käy.

Poikakodissa asuva Babusona Mondol on päättänyt unohtaa äitinsä ohjeet ja jutella tytöille aina kun se on mahdollista.

Kolkatan mutkaisten kujien päässä koulu on tältä päivältä ohi. Poikajoukko kävelee Babusona Mondolin johdolla kohti koulukotia. He hajaantuvat leikkimään ja pelaamaan puistoon. Poikien kesken, tietenkin.

Juuri pojissa voi kyteä Intian muutos. Moni on valmis toimimaan toisin, jos heille antaa tilaisuuden miettiä asiaa.

Ainakin Babusona Mondol on päättänyt olla kuuntelematta äitiään.

Parin kadunkulman päässä poikakodista sijaitsee saman Saujatya-järjestön tyttökoti. Sinne saapuu usein tyttöjä ja nuoria naisia, jotka ovat joutuneet väkivallan uhriksi.

Tällä hetkellä yhdellä heistä on mukanaan vauva. Lapsen äiti on menettänyt muistinsa, työntekijät kertovat. Hän istuu hiljaa sängyllä ja tuijottaa muita poissaoleva hymy kasvoillaan.

Mutta toivoakin on. Eräs toinen väkivaltaa kohdannut asukas on noussut huippuoppilaaksi päästyään pois hyväksikäyttäjänsä luota ja saatuaan tukea ja apua.

Intiassa on tuhansia väkivallan uhreja, mutta myös paljon heitä, jotka haluavat auttaa. Swati Sengupta, Anuradha Kapoor, Soni Verma ja Saujatya-kotien johto uskovat, että Intia voi muuttua. Se vain tapahtuu tuskallisen hitaasti.

– Tytöillä on enemmän itseluottamusta ja he ovat itsenäisempiä. Mutta siitä on tulossa uusi ongelma, järjestöjohtaja Kapoor sanoo.

– Heidän on vaikea löytää miehiä, jotka ajattelevat samalla tavalla.

Kirjailija Sengupta toivoisi, että hän voisi kouluttaa poikia kokoaikaisesti, mutta työlle on ollut vaikea saada rahoitusta. Pari vuotta sitten hän sai houkuteltua mukaan Kolkatan poliisin, mutta tuolloin käynnistetty Rakkaat pojat -kampanja on nyt päättynyt.

Poikia ja miehiä on herätelty muuallakin Intiassa. Mumbaissa eräs järjestö opettaa slummien poikia. Delhissä riksakuskeja koulutetaan kohtaamaan naisasiakkaita.

Kolkataan on perustettu naispoliisien moottoripyöräpartio. Se kulkee puistoissa ja ottaa ahdistelijoita kiinni verekseltään. Harva se päivä joku viedään asemalle.

Babusona Mondol muuttaa Intiaa omalla tavallaan. Hän juttelee nykyisin myös naapurin tyttökodin asukkaiden kanssa, kun heillä on yhteisiä oppitunteja.

Babusona Mondol kavereineen pelaa jalkapalloa poikakodin makuusalissa. Hänen mielestään tytöille kuuluisi samat oikeudet kuin pojille.

– On naurettavaa ajatella, että tytöt eivät voisi tehdä samoja asioita kuin pojat. Jos tytöt olisivat vahvoja, Intia menestyisi, hän pohtii.

Kerran pojat ja tytöt osallistuivat yhdessä tietokonekilpailuun. Tytöt voittivat, Mondol kertoo, mutta oikeastaan juuri ja juuri.

90 pistettä vastaan 88.

Se viimeistään todisti, että tytöistä on mihin tahansa. Tai ainakin sen, että tytöt ja pojat ovat yhtä hyviä.

Laskuri seksuaalisesta väkivallasta perustuu The Lancetissa, arvostetussa lääketieteen julkaisussa, vuonna 2014 ilmestyneeseen artikkeliin. Siinä arvioitiin yli 27,5 miljoonan 15–49-vuotiaan intialaisnaisen kokeneen seksuaalista väkivaltaa vuonna 2013.

Sarjan muut jutut