Isoisoisän hautaa etsiessä löytyi suvun vaikenema tarina – Outi Sané kävi läpi sisällissodan aikaisen trauman

Osa sisällissodassa kuolleiden haudoista on edelleen kadoksissa. Niiden löytyminen on perimätiedon varassa.

hautapaikat
Nainen istuu hautausmaalla
Outi Sané on joutunut prosessin aikana miettimään uudelleen suhtautumistaan isoisovanhempiinsa.Niko Mannonen / Yle

Hautausmaa on hiljainen, mutta valoisa. Hennot auringonsäteet sivelevät jäkälöityneen kiven pintaa. Tuuli käy vanhojen kuusien riippuviin oksiin. Ne huojuvat raskaina.

Outi Sanén käsi koskettaa satavuotiaan hautakiven nurkkaa. Hän on etsinyt tätä paikkaa vuosia. Kiven alla lepää Sanén isoisoisä, jonka Sané lupasi löytää isälleen ennen tämän kuolemaa.

Matka sisällissodassa punaisten puolella taistelleen Kalle Niemisen haudalle on ollut pitkä, sillä etenkin punaisten hautapaikkoja ei ole kirjattu mihinkään viralliseen dokumenttiin.

Sisällissota jäi kiinni liimatuille sivuille

Nyt 48-vuotias Outi Sané ei muista, että sisällissotaa olisi käsitelty koulun historian tunneilla kovinkaan laajasti. Hänen kotipaikkaseutunsa Jämsänjokilaakso tunnetaan verisestä Länkipohjan taistelusta sekä poikkeuksellisista yöllisistä teloituksista, joita tehtiin myös Jämsän kirkon kellotapulin juurella.

– En tiedä, olenko ollut leväperäinen historian tuntien suhteen, vai onko se asia jätetty Jämsän järkyttävän historian vuoksi koulussa vähemmälle. Huhujen mukaan 1980-luvulla Länkipohjan historian opettaja on liimannut oppikirjasta sisällissotaa käsittelevät sivut yhteen.

2000-luvun alussa sisällissodan tapahtumat alkoivat kuitenkin kiinnostaa. Suvun historia tuli ensimmäistä kertaa puheeksi isän kanssa. Hän kertoi, että Sanén isoisoisä oli toiminut Länkipohjan taistelussa punaisten hevosmiehenä kuljettaen ruokaa sotatantereelle ja haavoittuneita kotiin.

Tuossa taistelussa Kalle Nieminen oli myös kuollut. Muuta tietoa ei ollut, ja Sané huomasi aukkojen suvun historiassa vaivaavan ikääntyvän isänsä mieltä. Hän etsi Suomen sotasurmat 1914-1922 -arkistosta isoisoisänsä sivun.

– Isopappani, Valkaman Kallena tunnettu Kalle Nieminen oli kuollut Länkipohjan taistelussa 16.3.1918. Kuolintapa-otsikon alla luki mestattu. Teloitetun hevosmiehen kohtalo tuntui surulliselta, mutta en selvittänyt asiaa silloin enempää.

Vuonna 2017 keskustelu heräsi jälleen, kun Sané katsoi isänsä kanssa Noora Kytöharjun ohjaaman dokumenttielokuvan Kahtia jaettu kansa. Dokumentti kertoo vuoden 1918 tapahtumista Jämsänjokilaaksossa.

– Isä sanoi, ettei tiedä ollenkaan, mihin hänen pappansa on haudattu. Se oli minulle hälyttävä tieto. Sinä päivänä, 17.4.2017, lupasin, että etsin isälle Kallen haudan. Siitä matka lähti oikeastaan kunnolla liikkeelle.

Mies ja nainen vierekkäin vanhassa valokuvassa
Outi Sanélla on yksi kuva isoisovanhemmistaan Elina ja Kalle Niemisestä.Outi Sanén kotiarkisto

Tiedonmurusia alkoi ilmestyä

Alkuun mielessä oli vain valtava määrä kysymyksiä. Sané tiesi, että sodassa oli kolme osapuolta: punaiset, valkoiset ja puolueettomat. Hän tiesi, että hänen suvussaan oli ollut jokaisen osapuolen edustajia. Isän isän suku oli ollut punaista, äidin suku valkoista, ja isän äidin suku neutraalia.

Sané alkoi selvittää sukulaisiltaan ja muilta vanhoilta jämsäläisiltä, mitä he tiesivät Jämsän ja Länkipohjan tapahtumista. Perimätietoa alkoi löytyä.

Osa vihjeistä oli kuitenkin ristiriitaisia. Toisten lähteiden mukaan Kalle Niemisen nimi oli kirjoitettuna Länkipohjan joukkohautaan. Sisällissodan tapahtumista kirjoittaneen tietokirjailija Jukka Rislakin teosten mukaan Nieminen oli kuitenkin tuotu taisteluiden jälkeen Jämsään.

Pienten tiedonmurusten putoillessa ja niitä kootessa kului vuosi. Helmikuussa 2018 murusten keskelle putosi pommi.

– Olin etsinyt jälleen tietoa Jukka Rislakin kirjoista. Siellä luki, että Kalle ei ollutkaan hevosmies. Hän oli toiminut kuularuiskumiehenä, joka sen ajan kielellä tarkoitti konekiväärimiestä. Eikä siinä kaikki. Isopappani oli kirjan mukaan ampunut Lapuan suojeluskunnan johtohahmot, komppanianpäällikön Matti Laurilan ja ehkä myös hänen poikansa, siis kuuluisan Lapuan lumiauran.

Samana iltana Kalle Nieminen ja muut konekiväärimiehet, joita Sanén mukaan oli yhteensä yhdeksän, oli viety Länkipohjassa sijaitsevan Mäkelän kestikievarin taakse riviin ja ammuttu.

– Se oli iso shokki. Soitin isälleni, ja sanoin, että teille on syötetty pajunköyttä. Isäni isä ei ollut kertonut koskaan lapsilleen, mitä hänen isänsä oli Länkipohjassa tehnyt.

Uutinen sai Sanén isän hämilleen.

– Mitä siinä kohdassa voi ajatella, kun tapahtumista, jotka yhtäkkiä järkyttävät, on kulunut sata vuotta? Siinä menee pakostakin hiljaiseksi, Sané toteaa.

Nainen seisoo hautausmaalla
Outi Sané kertoo ihmetelleensä paljon sitä, miksi 39-vuotias neljän lapsen isä lähti sotaan.Niko Mannonen / Yle

Suru täytyi käsitellä

Yhtäkkiä Sané löysi itsensä tilanteesta, jossa hän teki sata vuotta sitten tapahtuneiden asioiden johdosta surutyötä. Hän pohti, mitä omasta isopapasta pitäisi ajatella.

– Häntä ei ollutkaan teloitettu hevosmiehenä, vaan verta vuodattaneena konekiväärimiehenä. Pitäisikö minun ajatella, että hän oli petturi vai sankari, vai mikä?

Lopulta Sané päätti suhtautua isoisoisäänsä yhtenä tuhansista muista sisällissodassa taistelleista. Miehenä, joka monen muun tavoin oli tarttunut aseeseen, koska yritti viedä maansa asioita parempaan suuntaan.

Maaliskuun 17. päivänä vuonna 2018 pienimuotoisessa, molempia sodan osapuolia kunnioittaneessa Länkipohja 1918 -tilaisuudessa Sané kertoi, kuinka matka Kallen haudan etsimiseen oli alkanut ja edennyt. Tilaisuuteen osallistujat kävivät Länkipohjan joukkohaudalla, jonka Sané luuli vielä tuolloin olevan myös isoisoisänsä hauta.

Illalla Sanésta tuntui, että Länkipohjaan jäi jotakin suurta. Olo oli kevyempi. Suru oli surtu.

Ja kuitenkin jotakin odottamatonta oli vielä edessä.

Kallen vaimo piti päänsä

Muistotilaisuuden jälkeen Sané kirjoitti Facebookiin käyneensä isopappansa haudalla Länkipohjassa. Messengeriin kilahti viesti, että eihän Kalle Nieminen ole Länkipohjan joukkohaudassa.

– Ihmettelin, että niin mutta kun hänen nimensä lukee siellä.

Kävi ilmi, että Sanén isoisoäiti Elina oli ollut Kallen kuoltua hyvin itsepäinen, ja Länkipohjassa oli ollut muitakin sukulaisia, jotka vaativat Kallen ruumiin tuomista Jämsään.

– Minulle sanottiin, että Elina oli saanut tahtonsa läpi, ja Kalle on Jämsän mullissa.

Todisteita Kallen ruumiin siirtämisestä Jämsään löytyi yhä enemmän. Selvisi, että Kallen takki, jossa oli luodin reikä rinnuksissa, oli myyty huutokaupassa Jämsässä. Sané soitti Jämsän seurakuntaan ja kysyi, mihin osaan hautausmaata etsiytyä. Yllätyksekseen hän kuuli, ettei Jämsästä löydy Kalle Niemisen hautaa.

– Sieltä sanottiin, että kyllä sen täytyy olla Länkipohjassa, kun sitä ei heidän kirjanpidostaan löydy.

Vanhat jämsäläiset olivat kuitenkin varmoja, että Kalle on haudattu Jämsään. Sané luotti heihin ja kertoi uutisen isälleen. 80-vuotiaan miehen kasvoilta näkyi helpotus.

– Isä tuntui ilmiselvästi rauhoittuneelta. Hän oli pohtinut isoisänsä kohtaloa elämänsä aikana kovasti.

Seuraavana kesänä Sanén isä kuoli.

– Isäni oli syntynyt vuonna 1938 ja oli sitä sukupolvea, jolle ei puhuttu sisällissodan tapahtumista mitään. Olen onnellinen siitä, että isä sai tietää, että hänen pappansa hauta on Jämsässä. Hän oli elänyt koko ikänsä sellaisen ison möykyn kanssa.

Vastaus löytyi valokuvien kautta

Viime vuoden lopulla jämsäläisten Facebook-ryhmään ilmestyi Sanén isoisoäidin Elinan 85-vuotissyntymäpäiviltä kuva, jossa oli paljon väkeä. Sané kertoi kuvan alla etsivänsä Elinan miehen Kallen hautaa. Vuodenvaihteen jälkeen vastauskommentteja alkoi tulla toisensa perään.

Ryhmässä alettiin pohtia yhteistuumin haudan sijaintia.

Huhtikuun alussa joukkovoima tuotti tulosta. Syntymäpäiväkuvan alle tuli viesti, että eräästä sukututkimustietokannasta oli löytynyt valokuva hautakivestä. Kivessä luki Kalle Niemisen, Elina Niemisen sekä heidän tyttärensä, vuonna 1919 kuolleen Aune Niemisen nimet.

Mies kävelee hautausmaalla
Jämsäläisen Esa Kivelän lapsuusmuistot olivat ratkaiseva apu etsinnässä.Niko Mannonen / Yle

Sanén silmien edessä oli kuva haudasta, mutta sen sijainti oli edelleen mysteeri. Sitten eräs vanha jämsäläinen, Esa Kivelä, muisti kulkeneensa lapsena Jämsän vanhalla hautausmaalla Niemisten haudan ohi.

Samasta paikasta, Jämsän vanhan hautausmaan keskivaiheilta, pieni, kallistunut ja jäkälän peittämä kivi löytyi lumen sulettua. Kivelä otti kivestä kuvan ja kuvasi videon Outi Sanélle, joka soitti saman tien seurakuntaan.

– Ne seurakunnan ihmiset, joiden kanssa olin aiemminkin ollut tekemisissä, olivat aivan innoissaan. Sitä on ihmetelty yhdessä, miksi Kalle Niemisen nimeä ei löydy hautakirjanpidosta. Emme ehkä saa koskaan tietää sitä, Sane pohtii.

Jämsän seurakunnan kiinteistö- ja hautaustoimen päällikkö Päivi Kiven mukaan Jämsän hautakirjanpito on vuodelta 1918 niin ajantasainen kuin mahdollista.

– Syy Kalle Niemisen nimen puuttumiseen kirjanpidosta on yksinkertaisesti se, ettei seurakuntia velvoitettu tuolloin pitämään minkäänlaista hautakirjanpitoa, Kivi toteaa.

Ensimmäiset ohjeistukset hautakirjanpidon ylläpitämisestä seurakunnille tulivat vasta vuonna 1929.

– Kallen puolison, Elinan hauta kyllä löytyy kirjanpidostamme, mutta kirjanpitomme mukaan tähän hautapaikkaan ei ole haudattu muita kuin Elina, Kivi kertoo.

Täyttä varmuutta Kallen ja Aunen hautaamisesta Elinan kanssa samaan hautaan ei Kiven mukaan ole.

– On mahdollista, että omaiset ovat kaiverruttaneet nimet jälkeenpäin. Kalle Niemisen nimi lukee myös Jämsän vanhan hautausmaan perällä olevassa punaisten muistomerkissä.

"Ihmiset ovat välittäneet"

Nyt Outi Sané seisoo ensimmäistä kertaa haudalla, jossa lukee hänen molempien isoisovanhempiensa nimet. Jämsän seurakunta on myöntänyt vuosikymmeniksi unohtuneen haudan huoltajuuden sen mullassa nukkuvien pojanpojan tyttärelle. Sanélla on mukanaan ämpäri, pesuaine ja harja.

– Se taitaa olla mustaa graniittia? hän kysyy ja pyyhkii silmäkulmiaan.

– Kyllä se siltä näyttää, vieressä seisova Esa Kivelä vastaa. Hän on tullut mukaan näyttämään, mistä hautakivi löytyy.

Nainen ja mies pesevät vanhaa hautakiveä
Musta kivi alkaa kiiltää.Niko Mannonen / Yle

Kun likavesi huuhtoutuu pois, jäkälän peittämät mustat kirjaimet vaihtavat hiljalleen väriä kultaiseen. Sané pysähtyy katselemaan kultausta.

– Se kertoo, että ihmiset ovat kuitenkin välittäneet. Vanhat sukulaiset kertoivat torpparina työskennelleen Kallen olleen hiljainen mies, joka lähti sotaan parantaakseen lastensa tulevaisuutta.

Osa jäkälästä jää tarkoituksella reunoille muistuttamaan ajan kulumisesta. Viereen Sané asettelee kukkakimpun. Siinä on punaisia ja valkoisia kukkia.

– Onhan tämä hieno huipennus, Sané huokaa.

– Olen joutunut käymään läpi sukupolvia kestäneen trauman. Olen käsitellyt surua, jota Kallen leski Elina ei ole todennäköisesti koskaan saanut surra.

Hautakivi ja kukkakimppu
Outi Sané aikoo uusia rapistuneen kultauksen, mutta haluaa pitää haudan ikääntyneen näköisenä.Niko Mannonen / Yle

Kun muutaman vuoden kestänyt tunteiden myllerrys on alkanut helpottaa, mieleen on tullut uusia ajatuksia.

– Olen miettinyt, että haluaisin tavata lapualaisen Matti Laurilan jälkipolvea. Vaikka tilanne oli silloin niin surullinen ja traaginen molemmin puolin, olisi hienoa, jos voisimme katsoa yhdessä tätä maata jossa elämme, ja ehkä paiskata kättä ja halata.

Hautapaikkoja ei ole kartoitettu

Varmaa tietoa sisällissodassa kaatuneiden tai kuolleiden hautapaikoista on vaikea löytää. Erityisesti punaisten hautapaikkoja jäi kirjaamatta mihinkään viralliseen dokumenttiin, ja tieto sodan uhrien viimeisestä leposijasta on kulkenut vain perimätiedon välityksellä.

Kirkko ei ole tilastoinut sotien uhrien hautapaikkoja, eikä niiden kartoittaminen ole myöskään meneillään olevan sotasurmatietokannan päivityshankkeen prioriteetti.

Suomen sotasurmat 1914–1922 -arkiston suunnittelija Ilkka Jokipiin mukaan vankileireillä kuolleille osataan tyypillisesti sanoa oletettu hauta vankileirin joukkohaudasta. Hän ei kuitenkaan osaa arvioida, kuinka suuri osa sisällissodan uhreista lepää tällä hetkellä kadoksissa.

– Kirkon kirjoista voisi selvitä, onko vainaja siirretty mahdollisesti kotipaikkakunnalle. Jos meille tulee tieto hautapaikasta, kirjaamme sen ylös, mutta punaisilla on aika vähän hautaustietoja, Jokipii kertoo.

Työväenmuseo Werstas on koonnut kartan tiedossa olevista punaisten muistomerkeistä (siirryt toiseen palveluun). Valkoisten muistomerkit ja haudat ovat Jokipiin mukaan paremmin tiedossa. Niistä on koottu lista Wikipediaan (siirryt toiseen palveluun).

Punaisten muistomerkki hautausmaalla
Kalle Niemisen nimi on listattuna myös Jämsän vanhalla hautausmaalla olevassa punaisten muistomerkissä.Niko Mannonen / Yle

Jos sisällissodassa kuolleen sukulaisen haudan haluaa löytää, neuvoo Jokipii selvittämään ensin, miten sukulainen on kuollut ja missä.

– Jos on kuollut taisteluissa, saattaa olla joukkohaudassa metsässä. Jos on kuollut vankileirillä, vankileirin aineistosta voi löytyä hautauspaikka. Jos sitä ei löydy, sitä voi vielä yrittää vainajan kotiseurakunnasta. Jos sielläkään ei ole tietoa, on mahdollista, että asia jää selviämättä.

Suurimmalla osalla sisällissodassa kuolleista on tiedossa jokin kuolinsyy. Jokipii kuitenkin muistuttaa, että arkistossa oleva tieto pohjautuu alkuperäislähteisiin, joiden paikkansapitävyys ei aina ole täsmällistä.

– Siellä saattaa lukea, että on kaatunut, mutta todellisuudessa onkin jäänyt taistelun tiimellyksessä vangiksi ja tullut ammutuksi vankina. Suurimmalla osalla pitää paikkaansa se, mitä tietokannassa lukee, mutta tietokantaa täytyy lähestyä lähdekriittisesti.

Lue myös:

Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918? Uppoudu Ylen laajaan verkkojuttukokoelmaan sisällisodasta

Timo Pekkonen sai vasta aikuisena tietää, että häneltä salattiin oikea ukki – häpeä kasvoi teloituksesta, jossa ukin olisi pitänyt kuolla

Kun 300 vainajaa siirretään työkoneiden hälystä kirkkomaan rauhaan, tarvitaan arkeologeja, oikeuslääkäreitä ja rikospaikkatutkijoita – näin harvinainen haudansiirto toteutetaan

Perheet eivät unohda - 9 tarinaa sisällissodasta

Korjattu 18.5.2019 klo 16.01: Matti Laurila ei ollut Lapuan liikkeen johtohahmo, vaan Lapuan suojeluskunnan.