Roope Lipastin kolumni: Joskus kannattaisi kokeilla olla väärässä

Mustavalkoisuus sopii paremmin vaatteisiin kuin aatteisiin, kirjoittaa kirjailija Roope Lipasti. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Kiihkouskonnollisuus
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Pitkin vuotta on ollut puhetta näistä sannoista (ne on aina sannoja), jotka ovat lähteneet Isisin mukaan ja kun kaikki kusi, olisivat tulossa takaisin Eurooppaan, josta lähtivät. No, ymmärtäähän sen.

Mutta sitä en voi ymmärtää, miksi kukaan lähtee moiseen vapaaehtoisesti. Kun tietää, että siellä odottaa parhaassa tapauksessa elämä täysin sorrettuna, vailla ihmisoikeuksia ja jäätelöä. Keskellä murhaamista ja kidutusta ja kaikkea kamalaa.

Ja jos sitten asiat menevät tosissaan päin helvettiä, toisin sanoen se ihana kalifaatti on tehty parhaiden suomalaisten rakentamiskäytänteiden mukaan eli ei pysy pystyssä, niin sitten palkkana on kuolema tai tsägällä elämä jollain hirveällä pakolaisleirillä.

Ja tuollaiseen lähtee vapaaehtoisesti jostain Suomesta tai Englannista tai Saksasta, jossa suurin ongelma on jos marmeladi loppuu ja kaupat ovat kiinni. Eikä ne ees oo ikinä kiinni!

Mielenkiintoista on myös, että kun miehet tekevät vastaavaa, ei kukaan kauheasti ihmettele: Miehet nyt vain ovat niin pällejä että semmoista se on. Mutta että naisetkin! Pitäisikö tästä minnacanth -päissään vetää johtopäätös että ihmiset, naisetkin, ovat ihan tasa-arvoisesti pönttöjä?

Tiedän tarkkaan, mitä vierastan eniten tässä Sanna-casessa. Fanaattisuutta. Sataprosenttista uskoa siihen, että minä olen oikeassa ja että nyt tässä ollaan tekemässä jotain hienoa. Fanaattisuus on päivän sana, siihen törmää vähän joka käänteessä, joskin täytyy myöntää, että Isisiin liittyminen on kyllä jo kohtuullisen haperopäinen suoritus.

Fanaattisesta uskonnollisuudesta kumpuaa kaikenlaista pöllöyttä, kuten vaikka Isisin maailmankuva.

Fanaattisuus on peljättävä vastustaja, koska kaikki fanaattisuus ei ole vaarallista. Jos on esimerkiksi fanaattinen pesäpallofani, niin se on tietenkin surullista läheisten kannalta, mutta ei se vaarallista ole. Kuitenkin se, mikä alkaa olla liiaksi hulluuden puolella, on häilyvää: Onko vaikka syvä uskonnollisuus sellaista? Fanaattisesta uskonnollisuudesta kumpuaa kaikenlaista pöllöyttä, kuten vaikka Isisin maailmankuva. Toisaalta suuri osa syvästi uskovista on kelpo kansalaisia ja vieläpä kunnon veronmaksajia.

Ja onhan niitä muitakin: Miten pitäisi suhtautua radikaaleihin ympäristöaktivisteihin? Natsihihhuleihin? Vasemmistohihhuleihin? Konmarittajiin? Paleodieetillä oleviin? Ihmisiin jotka uskovat että rokotukset ovat pahasta? Verenpaine nousee kun ajatteleekin.

Pohdimme kaverin kanssa, mikä siinä on, kun emme oikein tunne oloamme kotoisaksi nykyään, kun kaupan maitohyllylläkin saa olla varovainen, ettei loukkaa vähemmistöjä. Tai jos pitäisi lomaa, ei voisi kertoa siitä kenellekään koska lentäminen on kauheaa.

Syyksi keksimme sen, että kuulumme ironiasukupolveen. Olen syntynyt 70-luvun alussa eikä minun sukupolveni ole ikinä ollut poliittisesti aktiivinen. Meille kaikki on ollut enemmän tai vähemmän montypythonia. Asioita ei ole otettu erityisen vakavasti ja jos joku minun nuoruudessani alkoi suu vaahdossa höpöttää politiikkajuttuja, vaihdoimme pöytää.

Ei se pelkästään hyvä asia ole, myönnän, mutta on se parempi kuin tämä somen meille lahjoittama maailma, jossa saarnataan milloin mistäkin maailmanlopusta tai pahoitetaan mieli jokaisesta pienestä hiekanmurusesta, joka elämässä tulee vastaan ikään kuin juuri minun loukattu mimosakokemukseni olisi jotenkin erityisen tärkeä.

Ei ole.

Fanaattisuus on aina mustavalkoista. Uskoa siihen, että itse on varmasti oikeassa ja muut varmasti väärässä. Ja koska elämme minäminä -maailmassa, ei liene ihme, että nykyään melkein kaikki ovat varmasti oikeassa.

Siinä sopassa ääliöindividualismi kohtaa yhteisöllisyyden ja lopputuloksena on fanaattisia aikuisia vauvoja jotka huutavat, että maailman täytyy muuttua, koska se ei ole sellainen kuin minä haluan.

Kun tähän itsekeskeisyyteen ynnätään lisääntynyt yhteiskunnallinen aktiivisuus – liittyy se sitten ilmastonmuutokseen, tasa-arvoon, ruokaan, polkupyöräilyyn tai vaikka maahanmuuttoon – tästä syntyy perin sekava soppa. Siinä sopassa ääliöindividualismi kohtaa yhteisöllisyyden ja lopputuloksena on fanaattisia aikuisia vauvoja jotka huutavat, että maailman täytyy muuttua, koska se ei ole sellainen kuin minä haluan ja että kaikki jotka eivät tajua tätä ovat väärässä.

Ei se niinkään ole.

Ydinvoimaesimerkki valaiskoon ajatustani: Siitä ei ole kauan kun ydinvoima oli suurin piirtein saatanasta seuraava. Nyt Olkiluoto III olisi kutakuinkin ekoteko jos se vain joskus saataisiin valmiiksi. Siinä on pähkinänkuoressa se, miten kannattaa suhtautua mustavalkoisuuteen: sitä ei ole, paitsi seeproissa (okei, pingviinit).

Jos tekee mieli oksentaa, kannattaa mennä vessaan eikä someen.

Ehdottaisin, että meidän kaikkien pitäisi rauhoittua, hengittää syvään ja koettaa olla vähemmän oikeassa. Tässä muistilista, jota seuraamalla voi välttää joitain karikoita:

1. Ei kannata liittyä Isisiin, vaikka se tuntuisi kuinka hyvältä idealta.

2. Jos joku on esimerkiksi vegaani, niin älä hermostu, se on hänen asiansa. Sama pätee seksuaalisiin vähemmistöihin sekä enemmistöihin.

3. Jos joku haluaa mielipidettä saamelaisiin liittyvissä asioissa, juokse karkuun.

4. Jos joku haluaa elää kuluttamatta kovin paljon luontoa, sirottelee tuhkaa päälleen ja ottaa suihkunsa kylminä, niin fine; siitä ei seuraa että sinun tarvitsee.

5. Jos tekee mieli huutaa, kannattaa mennä jääkiekko-otteluun. Vastaavasti jos tekee mieli oksentaa, kannattaa mennä vessaan eikä someen.

6. Ja ennen kaikkea: jos uskoo että juuri minä olen täydellisen oikeassa, kannattaa tarkastaa ceeveestä onko erehtymätön matemaatikko. Matematiikka on nimittäin sellaista, jossa asiat ovat yleensä mustavalkoisia eli pelkästään oikein tai väärin. Eivätkä ne siinäkään aina ole.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Aiheesta voi keskustella 03.06. ko 16.00 asti.