Janne Saarikiven kolumni: Mummoni oli fasisti, mutta silti ennen kaikkea mummo

Oli aika jolloin tavallisista ihmisistä tuli fasisteja samaan tapaan kuin heistä nykyisin tulee s-etukortin omistajia, pohtii Janne Saarikivi. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

ideologiat
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Uskommeko yhä talismaaneihin, jotka antavat kantajalleen kaikki pahuuden voimat?

Muistan ajatelleeni tätä kysymystä itsenäisyyspäivänä. Silloin kolme vaivaista skinirukkaa kantoi hakaristilippua Hakaniemen torilla. Asia aiheutti mielipahamyrskyn, jonka joku voi vielä muistaa. Oli vastamielenosoitusta, närkästynyttä sometusta, Petteri Orpon twiitti (siirryt toiseen palveluun).

Ajatelkaahan: Kiinassa on valtio pannut miljoona uiguuria keskitysleireille ja vartioi heitä linnuiksi naamioiduilla drooneilla. Valtio pisteyttää ihmiset, ja jakaa sen mukaan etuja. Asiat ovat kuten Orwellin pahimmassa painajaisessa. Mutta jos nyt Kiinan johtaja saapuisi Suomeen – ja näin on tapahtunutkin – hänelle antaisivat lämmintä kättä presidentti, pääministeri ja suuryritysten johtajat.

Kiinan johtaja ei nimittäin käytä hakaristein verhoiltua takkia vaan länsimaisten räätälien tekemää tummaa pukua. Siksi hänelle sanotaan: tervetuloa rakas partneri, tärkeä kumppani.

Toisin on kun kolme voimatonta pikkumiestä sonnustautuu kauan sitten kadonneen väkivaltaisen valtakunnan symboleihin. Kaikki ovat varpaillaan tai raivoissaan. Voimattomat saavat kantaa pahuuden voimaa, kun ottavat pahuuden merkin lippuunsa.

Minulle tulee tästä kaikesta mieleen kauan sitten kuollut mummoni. Hän oli nimittäin eräänlainen fasisti. Mummon muiston haalistuessa ymmärrän, miten menneisyyden ideologia on muuttunut lihallisten ihmisten maailmankatsomuksesta möröksi, jolla pelotellaan lapsia ja aikuisia.

Tiedättekö, kokonaiset sukupolvet olivat natseja vielä hetki sitten. Fasismia kannattivat professorit ja ministerit. Erään kartanon tyttären matka suoriutui Berliiniin opiskelemaan lestintekijäksi, nykyisin kai sanottaisiin designeriksi. Siellä kenkätehtaalla mummoni oppi sanomaan Heil Hitler. Asiasta ei sodan jälkeen enää elämöity, mutta kuoleman läheisyyden suomassa vapaudessa mummollani oli tapana annostella välihuutoja uutislähetyksiin kiikkustuolistaan, tällaiseen tyyliin: “Jaajaa, tuolla on Erkki Tuomioja ja niin on kommunisteilla tulipunaiset kravatit. Minä ainakin olen fasisti”. Sukulaiset punastelivat.

Mutta mummoni oli tietenkin ennen kaikkea mummo. Hän laittoi lapsenlapsille kotletteja ja lettuja. Valokuvassa hän kuljettaa minua kottikärryllä hymyssä suin. En halua sanoa hänestä mitään pahaa.

Hyvään ja pahaan liittyy tilanteita ja olosuhteita, näkökulmia, konteksteja ja valintoja.

Oli aika jolloin tavallisista ihmisistä tuli fasisteja samaan tapaan kuin heistä nykyisin tulee s-etukortin omistajia. Silloin, aivan kuten nykyisinkin esimerkiksi Kiinassa ja myös Suomessa jokainen ihminen oli muuttamassa maailmaa paremmaksi eikä koskaan huonommaksi.

Sanotaan, että natsismista tulee oppia, ja että sitä ei saa unohtaa. Mutta juuri silloin kun näemme jossakin pahuuden talismaneja ja pahoja ihmisiä, olemme unohtaneet tärkeimmän opin, jonka siitä voisi saada, nimittäin sen, että pahuuden raja ei kulje ihmisten välillä vaan jokaisen ihmisen sisällä. Että kaikki ovat kykeneviä pahaan, yleensä huomaamattaan tai, mikä pahempi, tehokkuuttaan, itsekkyyttään, sosiaalisuuttaan. Siksi, että he tekevät sitä, mitä muut tekevät ympärillä.

Euroopan parlamenttivaaleissa etenivät jälleen kerran pari piirua ne, joiden mielestä pahat ihmiset nimeltä muslimit uhkaavat Eurooppaa, tai sitten homot ja lesbot, joiden pillin mukaan koko maailma joutuu tanssimaan. Oma kuplani, humanistien, journalistien ja yliopistonopettajien joukko taas on vakuuttunut siitä, miten nämä puolueet ja niiden äänestäjät ovat pahoja. “Fasismi uhkaa” huudetaan, ja kopioidaan sadattatuhannetta kertaa Jussi Halla-ahon kymmenen vuoden takaisia blogipätkiä meemeiksi. Peukutetaan, julistaudutaan hyviksi, pahan vastustajiksi.

Hankalin läksy on, että kukaan ei oikeastaan ole paha, vaikka pahaa on kaikkialla. Ei fasistikaan ole paha vaan hän on vain elänyt sellaisen elämän, että siitä tulee fasisti. Tiedän tämän omasta perheestäni.

Hyvään ja pahaan liittyy tilanteita ja olosuhteita, näkökulmia, konteksteja ja valintoja. Siksi ei ole mahdollista olla yksiselitteisesti hyvän puolella pahaa vastaan. Jos se olisi mahdollista, kaikki olisivat. Siksi pahaa ei voi vangita hakaristiin ja päästä siitä eroon hakaristit kieltämällä. Siksi pahaa ei voi osoittaa ihmisessä ilman, että sormi osoittaa peiliin.

Ihmiset, aivan kaikki heistä, uskovat tekevänsä hyvää, mutta saavat silti aikaan pahaa. Tämä ihmisen riittämättömyys ja vajavaisuus voisi yhdistää meidät ja ratkaista useimmat ongelmamme. Jos vain ensin tunnistaisimme sen omassa itsessämme.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Aiheesta voi keskustella 28.05. klo 16.00 asti.