1. yle.fi
  2. Uutiset

"Koulu murhasi kaiken mihin uskoin" – meikkitaiteilija, muusikko ja jääkiekkoilija paljastavat tarinansa unelmista

Tiina tutkii jatkuvasti ympäristöään ja haluaa muuttaa kauneusihanteita, Aleksi jätti koulun kesken ja meni keikalle, Janne ei muista elämää ilman jääkiekkoa.

unelmat
Kolmen kuvan yhdistelmä: vasemmalla meikkaaja, keskellä jääkiekkoilija, oikealla kitaristi
Tiina Lamberg, Janne Lahti ja Aleksi Aromaa.Tomi Hänninen, Ville Välimäki / Yle

Kymmenilletuhansille nuorille kevät on tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa aikaa: on päätettävä, mihin koulutukseen hakee ja toisaalta saako haluamansa opiskelupaikan. Monissa kodeissa jännitetään vielä muutamia viikkoja, sillä esimerkiksi toisen asteen opiskelijavalinnoista kerrotaan aikaisintaan kesäkuun puolivälissä. Joillakin polku kohti unelmaa voi alkaa pian, toisilla matka vaatii muutaman harha-askeleen. Pyysimme kolmea oman alansa ammattilaista kertomaan, kuinka heidän unelmistaan tuli totta.

Tiina Lamberg: Mikään ei lannista tahtoani

Ihmisten kasvot ovat kiehtovia. Tiesin suuntautuvani luovalle alalle, koska kauneus, muoti, taide, maalaaminen ja piirtäminen on aina kiinnostanut. Näin jälkikäteen ajatellen on maailman luonnollisin asia, että juuri tähän minun kuuluikin ajautua ja tässä minun kuuluu olla. Meikatessani koko muu maailma häviää ympäriltä ja elän hetkessä. Se tila on tavoittelemisen arvoinen, kaikki tuntuu silloin aidolta, rehelliseltä ja oikealta.

Olin pitkään unelmoinut meikkikoulusta, mutta se ei ollut taloudellisesti mahdollista. Kun lopulta kuitenkin pääsin aloittamaan opinnot, jätin koulun pian kesken. Koulu murhasi kaiken, mihin uskoin. Opetus oli rajoittunutta ja kaavoihin kangistunutta. Opettelimme esimerkiksi tunnistamaan erilaisia kasvojen muotoja, joista täydellinen ovaali oli ainoa oikea. Siihen piti pyrkiä kasvojen muotoja muokkaamalla. Minun oli ja on edelleen vaikea ymmärtää tuota "ainoaa oikeaa" kauneusihannetta, johon jokainen olisi pitänyt änkeä. Olin todella kiinnostunut meikkaamisesta ja kaikesta mitä meikillä voi tehdä, mutta tuo opetuksen ajatus persoonan hävittämisestä oli minulle todella vaikea ajatus. Mielestäni tuo ajattelutapa on syy, miksi käsitys kauneudesta on edelleen todella rajoittunutta, ja mikä puolestaan aiheuttaa niin monelle pahaa oloa.

Lähikuvassa nainen meikkaa toista naista
Kaikki katoaa ympäriltä, kun meikkitaiteilja Tiina Lamberg meikkaa asiakasta. Ville Välimäki / Yle

Viime vuonna opiskelin Lontoossa ja Yhdysvalloissa. Verkostoituminen globaalisti muiden muotialan ihmisten kanssa on erittäin tärkeää, jos aikoo pärjätä. Usein kansainvälisiin projekteihin työllistytään niin, että ensin ollaan avustajana jonkun toisen opissa ja jos homman hoitaa hyvin, saattaa häneltä saada suositukset eteenpäin. Tapaamisia pitää hommata paljon - valokuvaajien, stylistien, designereiden ja agenttien kanssa. Jokaiselle pitää tarjota itsestään jotain spesiaalia, mitä muut eivät vielä ole tarjonneet, jotta he kiinnostuisivat ja ehkäpä joskus tarjoaisivat töitä. Kaikkein arvokkain oppi omalla alallani tulee edelleen kisällitoiminnasta.

Vanhempani eivät ikinä yrittäneet ohjata tai työntää perinteisiin ammatteihin. He kannustivat itsensä työllistämiseen luovasti ajatuksella, että millä vain haluamallaan voi työllistää itsensä. Minulle on tärkeää, että olen tehdessäni onnellinen ja minulla on siihen intohimo.

Epäilijöitä on riittänyt matkan varrella roppakaupalla. Olen itsekin epäröinyt valitsemaani tietä ja unelmaani, mutta lopulta olen huomannut syvällä sisimmässäni uskovani itseeni ja käden jälkeeni. Lyttääjät taas eivät voi tietää, mitä olen suunnitellut ja tekemässä, joten heidän epäilynsä ei oikeastaan perustu yhtään millekään.

Meikkiala on erittäin kilpailtu. Tätä työtä ei voi ajatella vain työnä. Se tulisi liian raskaaksi, koska työtunteja ei voi laskea. Olen töissä aina ja opiskelen lisää koko ajan. Haen jatkuvasti inspiraatiota ja näkökulmia ympäristöstäni, elän ja hengitän työtäni. Joskus mietin, että helpommallakin voisi päästä. Rakastan jatkuvaa itseni haastamista. Jos yritän joskus tehdä vähän vähemmän, huomaan tylsistyväni. Unelmaan pääseminen vaatii niin kovaa tahtoa, että mikään tielle sattunut ei voi lannistaa. Pitää olla uskoa, tinkimättömyyttä ja maailman suurin intohimo, mistä ammentaa. Jos nuo ovat olemassa, ei ole mitään estettä unelmien täyttymiselle.

Aleksi Aromaa: Tärkeää on kuunnella sydäntään

Kämpälle ilmestyi basso - valkoinen Fender jazzbasso. Siinä se nojaili kiiltävänä, lähes käyttämättömänä rumpusetin vieressä. Neljä kieltä, joilla voi hallita aikaa, säveltä ja rytmiä. Olin myyty ajatukselle, että pystyisin yhdistämään laulun melodisen ajattelun ja tuottamaan rytmiä samanaikaisesti. Siitä alkoi lähes maaninen harjoittelu ja musiikin kuuntelu. Ostin kaikki The Policen ja Stingin yhtyeen levytykset hyllyyn. Levyjen päälle soitin bassot ja lauloin biisin kerrallaan 13-vuotiaan innolla, kunnes sain molemmat osa-alueet yhdistettyä.

17-vuotiaana olin tehnyt keikkoja jo parin vuoden ajan ja koin, että osaan laulaa ja esiintyä ja olisi hauska tutustua myös teatterin tekemiseen. Hämeenlinnan Teatteriin haettiin silloin avustajia Täällä Pohjantähden alla -musikaaliin. Sain avustajan paikan ja pienen roolin näytelmästä. Huomasin nauttivani suunnattomasti siitä, että saan uppoutua tarinaan, tehdä tekstistä elävää, pukea jonkun toisen saappaat jalkaani ja leikkiä mielikuvitusmaailmassa.

En käynyt lukiota loppuun. Menin keikalle. Töitä oli ilmaantunut niin paljon, että päädyin tilanteeseen, jossa pohdin riittääkö aikani kaikkeen. Piti tehdä valinta ja valitsin musiikin ja teatterin. Ajattelin, että kouluttaudun myöhemmin ja niin teinkin. Valmistuin Kööpenhaminasta laulajaksi 2012 ja samaan aikaan tein toisen asteen tutkinnon Pop & Jazz konservatoriolla Helsingissä.

Mies soittaa pianoa
Muusikko-näyttelijä Aleksi Aromaalle työstä on tullut osa minuutta. Ville Välimäki / Yle

En oikein osaa sanoa tarkkaa hetkeä, milloin harrastuksesta tuli ammatti, milloin unelmani tuli todeksi. Jossakin vaiheessa huomasin tekeväni enemmän sellaisia keikkoja ja töitä, joista maksettiin palkkaa. Silloin varmaankin pohdin, olisiko näistä töistä mahdollista saada oikeasti elanto. Musiikista ja teatterista tuli elämäntapa. Muu arki muotoutui näiden töiden ympärille, työni on osa elämääni, minuuttani.

Suurin tuki on tullut uran varrella perheeltäni, veljeltäni ja kollegoilta sekä tietysti yleisöltä. Epäilijöitä ja neuvojia on mahtunut matkan varrelle monia, ja heihin törmää edelleen. Tärkeää on ollut oman suunnan löytäminen ja päämäärään uskominen. Heikkoja hetkiä on ollut oman pään sisällä ja on varmasti jatkossakin. Aika ajoin kyseenalaistan omaa osaamistani ja harkitsen alan vaihtoa. Kaikki kuuluu prosessiin. On ylä- ja alamäkiä, yksinäisiä hetkiä, itsensä ja tavoitteidensa punnitsemista, suunnan vaihtamista, itsestä riippumattomia muutoksia. Tärkeää on kuunnella sydäntään, tarkkailla ja pohtia tilannetta säännöllisin väliajoin, onko tämänhetkinen suunta se, mihin haluan pyrkiä, ja kuinka se palvelee omia tavoitteitani? Onko jotain, mitä voisin tehdä toisin?

Intohimo musiikkiin ja esiintymiseen on säilynyt, enkä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta työkseni. Oma tekeminen kehittyy, kun itse kasvaa. Alani on sellainen, ettei siinä voi olla koskaan valmis. Tärkeää on uskoa omaan näkemykseensä ja pysähtyä välillä tarkastelemaan itseään ja tavoitteitaan hiukan etäämmältä. Kaikki ei tapahdu heti. Pienikin askel on askel eteenpäin, kun kulkee rohkeasti tavoitteitaan kohti.

Janne Lahti: Jos hommaa ei rakasta, tie on raskas

15-vuotiaana en mahtunut Hämeenlinnan Pallokerhon B-junioreiden ykkösjoukkueeseen. Takaportin kautta pääsin kuitenkin yhteen harjoitusotteluun pelaamaan, tein maalin ja sitä kautta pääsin kuin pääsinkin kesätreeneihin mukaan. Suurin osa joukkueesta harjoitteli kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Minun vanhempani puolestaan laittoivat minut kesätöihin naulalevytehtaalle. Työpäivän jälkeen isä ajoi minut Riihimäeltä Hämeenlinnaan iltatreeneihin. Kun muu joukkue lähti viettämään treenien jälkeen vapaa-aikaa, minä tein itsekseni aamulla väliin jääneet harjoitukset.

Tiesin koko ajan, että osaan kyllä pelata, mutta fysiikka oli iso ongelma. Yläkouluikäisenä olin meidän ikäluokan parhaita, mutta sitten jäin kasvussa jälkeen ja sitten taas kasvoin vähän liian nopeasti eikä kroppa totellut. Olin kuitenkin täysin valmis tekemään isosti töitä fysiikan eteen enkä varmaan koskaan epäillyt kykyjäni. Isä puhui joskus vähätellen, mutta en ole vieläkään varma, oliko se psyykkausta vai uskonpuutetta. Joka päivä isä kuitenkin kuskasi hallille ja kauden aikana sain keskittyä vain pelaamiseen ja kouluun. Muusta ei tarvinnut huolehtia.

En edes muista aikaa, jolloin jääkiekko tai luistelu ei olisi ollut elämässä mukana. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että juuri kilpaileminen, itsensä kehittäminen ja oppiminen saivat minut innostumaan jääkiekosta. Se olisi voinut olla joku muukin juttu, mutta sattuman kautta jääkiekko valikoitui omaksi lajiksi ja hyvä niin.

Niin kauan kuin muistan, olen suhtautunut jääkiekon pelaamiseen tosissani. Se ei ole ollut pelkkä harrastus, vaan alusta asti tähtäsin johonkin. Ensimmäisessä haastattelussani voitetun korttelikiekkomestaruuden jälkeen sanoin haluavani SM-liigaan.

Janne Lahti, HPK #47 tekee 2-0
Janne Lahden riemua maalin jälkeen HPK:ssa vuonna 2016.Tomi Hänninen

Valmentajani Timo Lehkonen B-junioreista aina liigaan asti on ollut perheen ulkopuolelta iso apu ja suurin syy, miksi minusta tuli ammattipelaaja. Timo näki ilmeisesti minussa potentiaalia ja hirveän halun tehdä töitä. Harjoittelin kesän Timon ohjeiden mukaan ja kehityin valtavasti. Älysin, että tätä valmentajaa kannattaa kuunnella, vaikka teini-ikäisille jätkille valmentajan ohjeiden noudattaminen ei kovin coolia ollutkaan. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut siinä vaiheessa elämää mikään muu kuin, että kehityn jääkiekkoilijana. Timo Lehkonen oli toisin sanoen minulle väline päästä tavoitteeseen ja olin päättänyt repiä siitä kaiken tiedon ja hyödyn irti.

Jos hommaa ei täysin rakasta, on tie todella raskas. Viime syksynä loukkaannuin enkä ole päässyt jäälle aikoihin. Lähes koko viime kausi työni oli polkea kuntopyörää. Sitäkin pitää rakastaa, vaikka loukkaantumiset ovat itsellä se asia, joka painaa intohimoa alaspäin. Tämä kausi jäi viimeisekseni, koska jalkani ei tule kuntoon. Oli kuitenkin upeaa päättää ura Suomen mestaruuteen. Joukkue, joka voitti mestaruuden toukokuussa oli ehkä sitoutunein ja urheilullisin ryhmä, jossa olen ollut mukana. Vaikka itselläni oli todella vaikeaa ja tiesin etten pysty enää pelaamaan, oli todella hienoa olla mukana. Tällaisia joukkueita syntyy harvoin.

Olen aina ajatellut, että ei ole mitään syytä olla uskomatta omaan unelmaansa. Mitään hirveää ei tapahdu, jos unelma ei toteudukaan, mutta todennäköisesti matkalta jää joka tapauksessa aika paljon mukaan. Unelmaansa pitää katsella ulkopuolelta - onko tämä minun unelmani, haluanko tätä itseni tähden? Pohtisin myös, haluanko olla jääkiekkoilija, taiteilija, muusikko tai lääkäri vai haluanko pelata jääkiekkoa, maalata ja piirtää, soittaa musiikkia tai hoitaa ihmisiä? Uskon, että vastauksella on iso rooli unelman saavuttamisessa. Nyt olen itse matkalla kohti seuraavaa unelmaani. Olen aina piirtänyt paljon ja seuraavaksi haluan oppia tatuoimaan taidetta iholle.

Lue seuraavaksi