Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on

Nöyryytys murentaa ihmisen itsekunnioituksen. Entä jos voisimme elää vailla nöyryytyksen pelkoa, pohtii Jani Kaaro.

ihmiset
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

Kuka minä oikein olen? Tänään tuntuu kuin en tietäisi vastausta. Miksi en vain mennyt iltakävelylle ja kuuntelemaan kevään lintuja? Nyt olisi parempi mieli. Sen sijaan menin Facebookiin ja seurasin keskustelua. Keskustelua? Luoja miten sonta lensi leiristä toiseen. En osallistunut, mutta paakut olivat tarkoitettu minunkin kaltaiselleni ja syljin mutaa suustani.

Sitten muistin. Muistin millaista se oli, kun oli itse ollut sosiaalisessa mediassa loanheiton kohteena. Esitin coolia, tietenkin, mutta todellisuudessa tunsin sisälläni poltetta, kirvelyä ja väristyksiä, kuin myrkkykäärmeet olisivat luikerrelleet kylkiluideni häkissä. Yöllä uni ei tullut ja tunsin itseinhon pauhaavan etäisenä kumuna. Miten saatoinkaan tuntea itseni niin pieneksi? Olin vähentynyt, jotain oli miinustettu, enkä ymmärtänyt mitä.

Näin voi käydä ihmiselle, joka tuntee tulleensa nöyryytetyksi, ja nöyryytetyksi tulemisen tunne on miltei pahinta mitä on. Kun ajoittain eksyn seuraamaan keskusteluja, joissa ihmiset paljastavat itsestään pahimmat puolensa, en voi olla miettimättä, mahtaako kukaan poistua niistä tuntematta edes tiedostamatonta nöyryytystä. Näissä taisteluissa ihmiset kajoavat toisiinsa, astuvat säädyllisyyden rajojen ylitse ja kohdistavat iskunsa sinne, missä ne sattuvat eniten – vastustajiensa itsekunnioitukseen.

Joskus tuntuu siltä, että poliittisessa ja ideologisessa keskustelussa vastustajan nöyryytyksestä on tullut päämäärä sinänsä, ja media on tässä liian usein mukana heittämässä bensaa liekkeihin.

Emory-yliopiston tutkija, Frans de Waal, toteutti vuonna 2003 tutkimuksen (siirryt toiseen palveluun), joka kertoo mielestäni paljon ajastamme ja sen ongelmista. Siinä kaksi kapusiiniapinaa elää vierekkäisissä häkeissä. Tutkijat ovat opettaneet niitä käymään vaihtokauppaa siten, että kun apina antaa hoitajalle pelinappulan, apina saa kurkunpalan. Sitten toinenkin apina antaa pelinappulan ja saa oman kurkunpalan.

Mitä tapahtuu, jos ensimmäinen apina saa pelinappulaa vastaan himoitun herkun – rypäleen – mutta toinen vain kurkunpalan? Vastaus on: pelkän kurkunpalan saanut apina raivostuu. Se heittää kurkunpalan hoitajan päälle, yrittää tarttua toiseen apinaan satuttaakseen sitä eikä se enää halua olla missään tekemisissä apinakaverin tai hoitajan kanssa.

Jos olette etsineet analogiaa ajallemme, tässä se on. En koeta argumentoida minkään sellaisen puolesta, että meillä olisi reiluusvaisto tai jotain muuta vastaavaa, vaan argumentoin vain jonkin paljon alkukantaisemman, paljon raivokkaamman ja paljon synkemmän voiman puolesta.

Jos minä nimittäin olisin se apina, joka jäi ilman herkkupalaa, tuntisin itseni nöyryytetyksi. Potkisin häkin kalterit mutkalle. Siihen ei tarvita teoriaa, ei ideologiaa, vain nöyryytyksen silmitön raivo ja halu tasata tilit. Jos paikalle sattuisi kansankiihottaja, ah, miten helppoa hänen olisi kanavoida epämääräinen raivoni omien tavoitteidensa toteuttamiseen.

Nöyryytys murentaa ihmisen itsekunnioituksen. Siksi nöyryytys saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi, vähäpätoiseksi ja pahimmillaan mitättömäksi, ja tämä juuri on nöyryytyksen tarkoitus. Nöyryytetty on vähemmän kuin mitä hän oli ennen.

Nöyryytyksen tunne on niin sietämätön, että voimme taistella sitä vastaan tai sitten vain nielaista sen. Jos taistelemme nöyryytystä vastaan, meidän täytyy tehdä itsemme jälleen suuremmaksi. Strategiat ovat moninaiset ja ne harvoin ovat rakentavia. Jotkut menevät ja lyövät jotain turpaan, toiset hyökkäävät sopivan kohteen kimppuun sosiaalisessa mediassa – pahimmissa tapauksissa jotkut ovat menneet julkiselle paikalle, vetäneet tuliaseen esiin ja panneet räiskien.

Toinen vaihtoehto, nielaista nöyryytys ja sisäistää sen osaksi omakuvaa, on itseen suunnattua aggressiota ja johtaa masennukseen. Jotkut liukuvat strategiasta toiseen: osoittavat voimaa puimalla nyrkkiä porukassa, mutta yksityisesti nuolevat nöyryytyksen haavoja, joita eivät suostu näyttämään kenellekään.

Israelilaisen filosofin, Avishai Margalitin, mukaan sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkki on se, että sen jäsenet eivät nöyryytä toisiaan. Säädyllisen yhteiskunnan tunnusmerkki taas on se, että yhteiskunnan instituutiot eivät nöyryytä kansalaisiaan. Kun katson ympärilleni, herää kysymys: Onko meillä kumpaakaan?

Sivistynyt yhteiskunta? Ei todellakaan. Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, kirjailija Siri Hustved totesi, että nöyryyttämisen politiikka on tullut takaisin. Sen merkit näkyvät nyt kaikkialla länsimaisessa maailmassa – Valkoisesta talosta Brexitiin ja Italiasta Suomeen. Joskus tuntuu siltä, että poliittisessa ja ideologisessa keskustelussa vastustajan nöyryytyksestä on tullut päämäärä sinänsä, ja media on tässä liian usein mukana heittämässä bensaa liekkeihin.

Säädyllinen yhteiskunta? Tuskin. Ei tarvitse kauan keskustella työttömien ja sosiaalitukien varassa elävien kanssa kun sana ”nöyryytys” on mainittu. Aktiivimallia arvosteltiin valtavasti juuri siksi, että se koettiin nöyryyttäväksi?

Näin nöyryytetyksi tulemisen tunne kulkee pitkin maata kuin halla. Se on primitiivinen, sietämätön tunne. Se naamioituu mielellään teoriaksi tai ideologiaksi, mutta on usein pohjimmiltaan puhdasta kostonhimoa. Sen vahinko keskustelukulttuurillemme ja yhtenäisyyden kokemuksellemme on ollut valtava.

Psykoterapeuteilla on tapana sanoa, että jos emme käsittele psykologisia haavojamme tässä ja nyt, siirrämme ne eteenpäin lapsillemme.

Suurin vahinko kuitenkin syntyy, jos siirrämme sen eteenpäin lapsillemme – lapsille, jotka ovat viattomia tähän kaikkeen – oli heidän nimensä sitten Simo tai Omar. Psykoterapeuteilla on tapana sanoa, että jos emme käsittele psykologisia haavojamme tässä ja nyt, siirrämme ne eteenpäin lapsillemme. Nöyryytyksen haavat ovat syviä. Kuka meistä haluaa siirtää näin raskaan taakan lastemme kannettavaksi?

Filosofi Margalitillla on ratkaisuehdotus, joka löytyy hänen vuonna 1996 julkaistusta kirjastaan The Decent Society (siirryt toiseen palveluun). Margalit ehdottaa, että rakentaisimme yhteiskuntamme uuden perusprinsiipin varaan. Tuo prinsiippi olisi: Älä nöyryytä! Samalla tavalla kuin yhteiskuntamme on nyt rakennettu vapausperiaatteen ympärille – kaikille on taattava mahdollisimman laajat vapaudet kunhan ne eivät rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia – voimme rakentaa yhteiskunnan sille periaatteelle, että vältämme kaikissa tilanteissa toisten nöyryyttämistä.

Yhteiskunta ei tietenkään voi määrätä miten sen jäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, mutta se voi instituutioissaan toteuttaa tätä ei-nöyryyttämisen periaattetta. Margalitin kirja on tutkielma siitä, mikä on nöyryyttävää. Se ei ole yksinkertaista eikä sitä voi ratkaista millään yleissäännöillä. Siksi Margalit käy läpi nöyryytyksen toteutumista erilaisissa skenaarioissa.

Jos ihmiset voisivat elää vailla nöyryyttämisen pelkoa, alkaisivatko he kukkia toisella tavalla? Emmekö löytäisi paremman keskusteluyhteyden toistemme kanssa?

Mutta miltä tämä teidän korvissanne kuulostaa? Yhteiskunta, jossa ihmiset imisivät jo äidinmaidossa sen periaatteen, etteivät he nöyryytä ketään, ja jotka odottavat ettei kukaan nöyryytä heitä. Yhteiskunta, jossa nöyryytys olisi yhtä paheksuttavaa kuin se, että jättäisi lapsensa laittamatta turvavöihin. Jos ihmiset voisivat elää vailla nöyryyttämisen pelkoa, alkaisivatko he kukkia toisella tavalla? Emmekö löytäisi paremman keskusteluyhteyden toistemme kanssa?

Parasta tässä on, että jos haluamme sellaisen yhteiskunnan, voimme jokainen aloittaa itsestämme jo tänään, nyt. Älä nöyryytä! Ja jos haluamme, että instituutiomme ovat nöyryytyksestä vapaita, saamme rakennettua sellaisen varmasti yhdessä ihmisiässä.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Aiheesta voi keskustella 30.05. klo 16.00 asti.