"Tämä on painajainen, joka tulee todeksi" – huumenuorten vanhemmat jäävät usein yksin tunteidensa kanssa, ja siksi tarvitaan vertaistukea

Vertaistukiryhmässä toista ymmärtää puolestakin sanasta. Muualla sanat voivat jäädä vähiin.

huumeet
Nainen istuu kädet sylissään.
Sari Vähäsarja / Yle

Huumenuorten vanhemmat kokevat usein jäävänsä yksin syyllisyyden, pelon ja neuvottomuuden kanssa. Jo vertaistuki auttaa, sillä tilanne pidetään usein salassa tuttavilta.

– Se pelko. Olin yksin sen kanssa, kuvaa Alina, jonka poika on nyt 17-vuotias huumeiden käyttäjä.

Alina sekä omat tarinansa kertovat Mia ja Irma eivät esiinny jutussa omilla nimillään, koska eivät halua, että heidän lapsensa tunnistetaan.

Irti Huumeista ry:llä on 23 vertaistukiryhmää eri puolilla maata. Läheistoiminta on kuulunut yhdistyksen repertuaariin alusta asti, mutta ryhmien määrä on kasvanut viime vuosina.

– Tarve on isompi kuin mihin pystymme vastaamaan. Laissa sanotaan, että päihdepalvelut pitäisi järjestää sekä käyttäjien että läheisten tarpeisiin. Saamme läheisiltä paljon palautetta, ettei näin ole, sanoo toiminnanjohtaja Mirka Vainikka.

Nuorten huumeiden käyttö on lisääntynyt viime aikoina reippaasti monessa pienessäkin kaupungissa. Kokkolassa tähän on tartuttu aloittamalla alueen ensimmäinen vertaistukiryhmä huumeita käyttävien nuorten vanhemmille. Lastensuojelu ostaa palvelun Avominneltä.

Äidit kokevat, että nuoret saavat kyllä tukea, mutta läheiset jäävät paitsioon.

– Luulen, että en olisi joutunut näin huonoon kuntoon, jos tällainen ryhmä olisi ollut alusta asti, Alina sanoo.

Kaksi ihmistä istuu tuoleissa, vain jalat näkyvät.
Sari Vähäsarja / Yle

Miantytär alkoi käyttää päihteitä 15-vuotiaana. Kokeilut alkoivat alkoholilla ja olivat heti rajuja. Tyttöä on haettu sairaalasta ja putkasta ja tuotu ambulanssilla kotiin. Silti kannabikseen siirtyminen tuli yllätyksenä – kannabista tyttö alkoi käyttää sijoituksessa ollessaan.

Lastensuojelu tuli mukaan kuvioon jo alkuvaiheessa, ja tukea on saatu, mutta se ei ole auttanut. Aiempia sijoituksia on takana kaksi, nyt 17-vuotias tyttö asuu nuorisokodissa.

– Elämä on pyörinyt tämän ympärillä siitä asti. Jatkuvasti tuntuu kuin kävelisi nuoralla, sanoo Mia.

Kaksi nuorempaa sisarusta on joutunut näkemään paljon, ja heidän elämästään on karsiutunut asioita: viime hetkellä peruttuja yökyliä ja arkisia menoja.

– Sitä ei huomaakaan, miten elämä ajautuu lapsen päihteiden käytön ympärille. Alkaa perua omia menojaan, sillä viikonloppuisin pitää olla valmiudessa ja päivystää. Elämästä katoaa ilo, ei jaksakaan enää lähteä mihinkään.

Sillä rakkaus päihteitä käyttävään nuoreen löytyy aina jostain. Samoin toivo, kun nuorella on paha olla ja hän katuu. Toivo kestää seuraavaan kertaan asti.

Mia tuntee helpotustakin siitä, että nuori asuu muualla. Muu perhe on saanut palautettua osittain omaa elämäänsä, irrottauduttua päihdeongelman ympärillä elämisestä.

Tyttö itse ei koe, että hänellä olisi ongelma. Pian hän on täysi-ikäinen ja äidin vahvin tunne on pelko. Äidit ovat puntaroineet monenlaista toiselle paikkakunnalle muutosta siteiden katkaisemiseen.

Mian on kuitenkin vaikea kuvitella, etteikö hän olisi mukana tyttären elämässä joka tapauksessa.

Koko ajan pelottaa. Se kuluttaa omia voimavaroja, se huolissaan olo.

"Alina"

Irman tytön alkoholikokeilut alkoivat 13 – 14 -vuotiaana. Ensimmäisenä havahdutti poliisi, joka toi nuoren kotiin. Alussa kuvioon kuului myös viiltelyä.

Karkureissut tulivat osaksi perheen arkea. Tytärtä etsittiin kuin neulaa heinäsuovasta. Mukana pelko, jännitys, ahdistus.

– Löytyykö tyttö elossa vai joutuuko tällä kertaa oikeasti ostamaan arkun? Sitä paineen suuruutta ei osaa kuvata. Tämä on painajainen, joka tulee todeksi. Yleensä painajaisesta herää, mutta tästä ei. Tätä ei osaisi kuvitella, jos ei itse eläisi sitä.

Yläkoulussa tytär alkoi käyttää pillereitä, mutta silti siirtyminen kannabikseen pääsi yllättämään vanhemmat. Käyttö ryöstäytyi salaa, perhekodissakaan sitä ei huomattu, kunnes ongelma rävähti silmille. Sekakäyttö on edennyt, ja hatkareissujen jälkeen seula on paljastanut kannabiksen lisäksi useimmiten bentson ja amfetamiinin käytön.

Tytär on ollut sijoitettuna 14-vuotiaasta asti, nyt hän on laitoksessa ja käy myös päihdehoidossa. Äidin mukaan hän vaikuttaa motivoituneelta hoitoon.

Löytyykö tyttö elossa vai joutuuko tällä kertaa oikeasti ostamaan arkun? Sitä paineen suuruutta ei osaa kuvata.

"Irma"

Epäilys on silti koko ajan läsnä. Valhetta on tullut niin paljon, että Irman on vaikea löytää luottamusta. Sisäinen taistelu syö voimia. Irma on oppinut varovaiseksi:

– En kehu, että menee hyvin, koska voi olla, että kohta ei mene.

Vanhemmat ovat pohtineet realistisesti vaihtoehtoja: tytär voi 18-vuotiaana olla päihteetön, kuten vanhempi sisaruksensa on ollut koko ikänsä. Mutta sitäkin on pitänyt miettiä, mitä tehdä, jos kaikki romahtaakin.

– Olen joskus pontevasti sanonut, että minähän rupean elämään omaa elämää! sanoo Irma.

– Mutta toivossa tässä eletään, hän sanoo. Pienemmällä äänellä.

Päihde- ja läheisohjaaja Virpi Karhu Avominnesta.
Päihde- ja läheisohjaaja Virpi Karhu Avominnesta vetää alueen ensimmäistä huumenuorten vertaistukiryhmää.Sari Vähäsarja / Yle

Päihde- ja läheisohjaaja Virpi Karhu Avominnesta sanoo, että läheiset kokevat samoja tunteita kuin päihderiippuvaisetkin, mutta eri vaiheessa. Pelko, häpeä ja ahdistus kuuluvat morkkikseen ja krapulaan. Läheinen taas elää niitä silloin, kun ei tavoita nuorta tai tiedä, mikä tätä vaivaa.

Läheisten onkin tärkeä löytää omat tunteet, kun on elänyt pitkään nuoren tunteissa ja saattanut lakata näkemästä, kuka oikein itse onkaan. Vastatunteina tulee katkeruutta, pettymystä, surua, vihaa ja häpeää. Sitä sekamelskaa ryhdytään selvittämään, jotta läheisen oma elämä pääsisi taas aukeamaan.

Riippuvuussairaudet koskettavat aina laajempaa piiriä ja kaikki joutuvat ottamaan tunteillaan kantaa. Silloin yleensä ymmärretään alkaa hoitaa myös itseä.

– Ei se helppoa ole, se on haastavaa. Ei äitiys tai isyys mihinkään häviä. Lapsia ei voi vaihtaa, sanoo Karhu.

Koko ajan pelottaa. Se kuluttaa omia voimavaroja, se huolissaan olo.

"Alina"

Alina sai ensimmäisen yhteydenoton koulusta. Pojan oli kuultu kyselevän, mistä saisi huumeita. Pian karkureissun jälkeen nuoren verestä löytyi jo jäämiä aineista.

Pitkät karkumatkat jatkuivat ja aineiden kirjo kasvoi: kannabiksen jälkeen tulivat lääkkeet, sitten amfetamiini, muuntohuumeet ja lopuksi suonensisäiset.

Äidin arkea ovat sävyttäneet jännitys ja paine: mitä seuraavaksi tapahtuu. Poika oli välillä myös väkivaltainen äitiään kohtaan.

– Se pelko. Olin yksin sen kanssa. Ja tietysti pelko oli myös siitä, pysyykö poika hengissä.

Poika on ollut monta kertaa sijoitettuna viime vuosien aikana, nyt hän on 17 ja huostaanotettuna.

Alinalla on hätä. Aikaa on vähän. Mitä sitten, kun poika on täysi-ikäinen? Ongelmat ehtivät venyä niin pitkään. Ehtiikö tässä ajassa enää korjata tilannetta? Mieltä painaa myös tilanteen ristiriita, sillä fiksun pojan rahkeet riittäisivät vaikka mihin.

– Toivon, että vuodessa tulisi järkeä päähän. Koko ajan pelottaa. Se kuluttaa omia voimavaroja, se huolissaan olo.

Ei äitiys tai isyys mihinkään häviä. Lapsia ei voi vaihtaa.

Päihde- ja läheisohjaaja Virpi Karhu, Avominne

Mian koko perheelle luvattiin alussa tukea, mutta käytännössä sitä ei tullut. Päihdenuorelle tukea on tarjottu kyllä paljon, mutta muuta ei ole osannut edes toivoa.

– Ei ole tullut paljon itseä ajateltua.

Kenelle tahansa aiheesta ei voi puhua. "Pistäkää tiukemmat rajat" -neuvot alkavat nopeasti tympiä. Riippuvuus löytää konstit, ja nuori voi tulla kotiin sovittuun aikaan. Onhan sitä ennen ehtinyt päiväkännit.

Syyllisyys on tuttu tunne kaikille kolmelle äidille, vaikka heitä on yritetty siitä vapauttaa. Niin ammattilaiset kuin joskus nuori itsekin on sanonut, ettei kyse ole siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet.

– Itsehän minä tätä teen, sanoi Irman tytär.

Naiset ovat jaksaneet kuka mitenkin. Osan parisuhde kesti, toisten ei. Luottoystäville on voinut puhua, mutta esimerkiksi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa huumenuoren vanhempi on usein sivussa.

– Kun toiset puhuvat omista nuoristaan, tulee ulkopuolisuuden tunne. Ei voi kehua omaansa. Eikä voi sanoa, että hänelle kuuluu todella huonoa.

Irma on purkanut oloaan lapioimalla soraa tai lähtemällä lenkille. Ollut sairaslomilla, käynyt työterveyspsykologilla ja aloittanut psykoterapian.

Myös Alina käy psykoterapiassa masennuttuaan vakavasti. Aluksi auttoi jo se, että sai jutella perhetyöntekijän kanssa. Lopulta Alina ymmärsi, että tarvitsee saman kokeneiden puheseuraa: sen näkemistä, ettei ole yksin ja ainoa.

– Täällä ei tarvi selitellä. Toiset ymmärtävät jo puolesta sanasta. Monesti ajattelee, että ihan kuin hän puhuisi mun suullani, sanoo Alina.

Paperille kuvattuna tunteita, joita päihdesairaudesta kärsivän läheiset usein kokevat.
Päihdesairaudesta kärsivän läheisiä yhdistävät samat tunteet.Sari Vähäsarja / Yle

Läheiset tarvitsevat myös tietoa, jo pelkästään päihdesairaudesta. Asiantuntijuus on avuksi, sillä vanhempi voi tehdä päätöksiä rakkaudesta ja säälistä: kuten purkaa sijoituksen liian pian.

Vaikka vertaistuki on tärkeää, alussa tarvitaan ohjausta, sanovat Mia, Irma ja Alina. Vetäjä, joka tietää, mistä puhutaan.

– Ehdottomasti tällainen ryhmä pitäisi olla tarjolla heti. Luulen, että en olisi joutunut näin huonoon kuntoon, jos olisi ollut, sanoo Alina.

Mia tunsi alussa vihaa, joka kohdistui esimerkiksi omaan mieheen ja lastensuojeluun. Jos tunteita olisi saanut purettua, ehkä asiat olisivat menneet toisin, hän pohtii nyt.

– Terve järki tuntui välillä kadonneen. Jo nyt olen saanut uudenlaista varmuutta, sanoo Mia.

Ryhmässä pystyy myös katsomaan asioita vähän kauempaa. Kaikki käyvät läpi samoja asioita, mutta erilaisina persoonina ja eri vaiheessa.

– Ahaa-elämyksiä tulee jatkuvasti, sanoo Irma.

Irti Huumeista ry:n ryhmiä ohjaavat koulutetut vapaaehtoiset ohjaajat, joille on tarvittaessa tarjolla ammatillista tukea.

Osa läheisistä on käynyt ryhmissä pitkään, osa taas tulee ja menee sen mukaan, miten huumearki vaihtelee. Toiminnanjohtaja Mirka Vainikka muistuttaakin, että kyseessä on pitkäaikaissairaus, jonka kanssa läheisillä riittää työstettävää.

Kysely on osoittanut, että läheiset kärsivät samanlaisista ongelmista kuin käyttäjät: esimerkiksi ahdistuksesta, masennuksesta ja ruokahaluttomuudesta.

He tarvitsevat myös tietoa, mutta Vainikan mukaan on pohdittava, kuinka paljon vertaistuessa kannattaa keskittyä sairauteen ja kuinka paljon läheisen omaan tilanteeseen.

Huumenuoren äiti toivoo sellaista, mitä moni muu vanhempi pitää itsestäänselvänä. Että voisi murehtia tavallisia murheita, kuten sitä, että nuori lentää pesästä.

– Olisin onnellinen, jos minulla olisi tavallinen elämä.