Pekka Mattilan kolumni: Opi sietämään ärsyttävää lähimmäistä, sillä vaihtoehtoja ei ole

Kaupungistuminen on tuonut ennestään vieraat ja välttelevät suomalaiset lähemmäs toisiaan niin töissä kuin kotona. Kun oma tila kapenee, on pakko totutella yhdessäoloon. Tarvitaan yhteistä käytöskoodia, kirjoittaa Pekka Mattila.

Työ & elämä
Pekka Mattila
Juha Kivioja / Yle

Jokainen, joka sanoo, ettei kukaan ympärillä ärsytä, valehtelee.

Monilla on vaikea naapuri, joka tupakoi rapussa eikä kunniallisesti lajittele roskiaan jätekatoksessa. Suomalaisina ratkaisemme asian usein nimettömillä viesteillä rappukäytävän taululla tai ihan vaan vihamielisellä tuijottelulla.

Jokaisessa taloyhtiössä on osakas, joka haluaa sisääntulonsa erikoiskiveyksen ja pergolansa maalit maksettaviksi yhteisestä pussista. Naapurissa ei liioin saisi pitää ääntä iltakuuden ja aamukymmenen välillä. Suomalaisina ratkaisemme asian monivuotisella riita-asialla oikeudessa.

Kaikilla työpaikoilla on outoja kollegoita. Yksi syö jatkuvasti pähkinöitä avotilassa liikaa rouskuttaen. Toinen keskeyttää jorinoillaan kollegoiden työn seitsemän minuutin välein. Kolmas jättää märän pyyhkeen aina pukuhuoneen puiselle penkille. Neljäs myöhästyy kroonisesti eikä koskaan vastaa puhelimeen.

Siksi tarvitaan säännöllisesti päivittyvä hiljainen sopimus yhdessäolomme ja -elomme koodista. Sellainen auttaa meitä nimittäin sietämään toisiamme.

Ensimmäisenä on sopimus rajoista. Kuinka laaja yksityinen tila meille sallitaan? Kuinka lähelle toista saa tunkea ja miten henkilökohtaisia saa kysellä? Vaikka tarkoitusperä olisi hyvä, voi mielipahaa syntyä, kun etäisyydenhallinta horjuu. Yhdet meistä ahdistuvat, kun joku utelee henkilökohtaisista asioista. Toiset meistä loukkaantuvat, kun kollegasta tai naapurista ei saa kuulumisina irti oikein mitään.

Toiseksi kaivataan sopimusta yhteistyöstä. Miten paljon naapurin puolelta varisevia lehtiä pitää haravoida? Kuinka paljon mokailevaa kollegaa pitää autella? Kohtuuden ja liian rajaa ei aina ole helppoa määrittää. Olennaista on ymmärtää, miten paljon vastavuoroisuutta voimme odottaa. Lahjan logiikka on yksi tärkeimmistä yhteisöjä sitovista voimista. Pysyvästi epäsymmetriset suhteet johtavat lopulta aina katkeriin hankauksiin.

Lisäksi me kaikki ärsytämme toisiamme. Yhdellä musiikki soi liian kovalla. Toinen ei osaa taitella pahvia jätekatoksessa. Kolmas kähveltää kollegan täytekynän huomaamattaan. Neljäs ajaa työkaverit hulluuden partaalle kertaamalla muistojaan vuodelta 1985.

Moni meistä saavuttaisi paremman työelämän ja naapurielämän ihan vain ohittamalla osan kuullusta ja pitämänsä suunsa harkitusti kiinni.

Sopimus sietämisestä onkin sarjassa kolmas. Miten paljon jokaisen henkilökohtaisia erityisyyksiä ja omalaatuisuuksia olisi perusteltua sallia? Kyky katsoa pois ja suodattaa oli maaseutuvaltaisessa Suomessa sosiaalinen valttikortti. Samaa tarvitaan nyt. Moni meistä saavuttaisi paremman työelämän ja naapurielämän ihan vain ohittamalla osan kuullusta ja pitämällä suunsa harkitusti kiinni.

Suomi tunnetaan kateusyhteiskuntana. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kiteytti asian kultakaudellaan hienosti. Ensimmäisessä ruudussa liikuttiin keskellä Amerikan keskilänttä, ja limusiinin perässä ajanut pienen käyttöauton omistaja vakuutti itselleen: jonain päivänä minulla on vielä tuollainen. Toisessa ruudussa matkataankin suomalaisella lakeudella. Edelläajavaa mersua karvanoppa-datsunin kuljettaja tervehti ajatuksissaan: kauan et tuommoisella ajele. Suhde menestykseen on ehkä ollut aina suomalaisille vaikea, sillä saman pilakuvan voisi julkaista raikkaana myös vuonna 2019.

Neljäntenä edessä onkin sopimus riskistä ja palkinnosta. Miten jakaa voitot ja tappiot oikeudenmukaisesti? Osaammeko iloita naapurin lottovoitosta tai kollegan huippuprojektin tuomista bonuksista? Minkä osan annamme tunnustuksena yksilölle ja minkä pidätämme yhteisölle kaikesta tuesta? Jokaisella työpaikalla on jännitteitä oikeasta tasapainosta yhteisön ja yksilön panoksen huomioimisessa. Siihen auttaa aina mahdollisimman laaja läpinäkyvyys.

Jos luotamme toisiimme ja reiluun peliin, uskomme myös oikeudenmukaisuuden vallitsevan.

Lopulta yhdessäolossa on kysymys luottamuksesta. Jos luotamme toisiimme ja reiluun peliin, uskomme myös oikeudenmukaisuuden vallitsevan. Suomea on tavattu kehua korkean luottamuksen yhteiskuntana. Mökillä avain jätetään maton alle tai kukkapurkkiin.

Miksi luottamuksella on väliä? Siksi, että luottamus on sosiaalinen liima, joka saa yhteiskunnat ja taloudet toimimaan.

Harvardin yliopiston Robert D. Putnam on käsitellyt luottamusta vuosikymmeniä. Hänen kirjansa ”Bowling Alone” – suoraan käännettynä ”Yksin keilaamassa” – kuvasi paljastavasti luottamuskatoa Yhdysvalloissa. Ei anneta Suomen ajautua samaan. Siksi hiljaisia kirjoittamattomia yhdessäolosopimuksia tarvitaan. Niiden avulla siedämme toisiamme. Ehkä jopa viihdymme.

Pekka Mattila

Kirjoittaja on Aalto EE:n toimitusjohtaja, valmentaja, kirjailija ja useiden hallitusten jäsen sekä professor of practice Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Aiheesta voi keskustella 5.6. klo 16.00 asti.