Sami Kolamon kolumni: Liian harvat urheilutähdet taistelevat ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta – sen sijaan he postailevat somekuvia kesähuviloista ja paella-annoksista

Esikuvina olevat huippu-urheilijat voisivat osallistua paljon laajemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun, kirjoittaa Sami Kolamo.

urheilu
Sami Kolamo
Jani Aarnio / Yle

Ei ollut sattumaa, että nimenomaan Riku Riski kieltäytyi lähtemästä tämän vuoden alussa jalkapallomaajoukkueen Qatarin harjoitusleirille. Qatar-kohun velloessa mediassa Riskistä osattiin kertoa, että hän tykkää lukea monentyyppisiä tekstejä, myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavia.

Kun urheilija kertoo toimittajalle lukevansa kirjoja, hänet nimetään älyköksi.

Jääkiekon MM-kultaa voittanut maalivahti Kevin Lankinen saattaa toimittajien mukaan olla jopa "liian fiksu maalivahdiksi" (siirryt toiseen palveluun), sillä hän pärjäsi koulussa lukemalla kirjoja.

Näiden juttujen perusteella useimmat urheilijat eivät kirjojen parissa viihdy. Eivätkä he siksi välttämättä myöskään ole yhteiskunnallisesti kovin valveutuneita.

Historiallisessa katsannossa Riskin kaltainen urheilija, joka kykenee kohdistamaan kriittisen katseensa sekä nenänvarteensa että etäälle arkisen elinympäristönsä ulkopuolelle, on ollut taakka urheilujohtajille.

Yhteiskunnallista elämää eri mittakaavoissa havainnoiva urheilija ei ole suostuteltavissa riviin yksinomaan isänmaallisilla tsemppipuheilla, joiden mukaan urheilijan tehtävänä on urheilla ja tuntea kunniaa (tai häpeää) kansallisista edustussuorituksista.

Hegerberg puhuu mielellään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja juuri siksi hän on erinomainen esikuva nuorille urheilijoille.

Fanien äänestyksessä maailman parhaaksi naisjalkapalloilijaksi valittua norjalaista Ada Hegerbergia ei nähty tänä kesänä Ranskassa pelatuissa MM-kisoissa. Hän kieltäytyi vetämästä maajoukkuepaitaa ylleen, sillä Hegerbergin mukaan ”vaikutusvaltaiset pukumiehet” eivät riittävästi arvosta naisfutareita. (siirryt toiseen palveluun)

Hegerberg puhuu mielellään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja juuri siksi hän on erinomainen esikuva nuorille urheilijoille.

Hän osoittaa, että kulttuurimuotona urheilua ei ole mahdollista repiä erilleen muusta yhteiskunnasta omalakiseksi kokonaisuudeksi.

Urheilu on merkittävä osa globaalia verkostotaloutta ja identiteettipolitiikkaa. Urheilijoita tulisikin motivoida paitsi kertomaan mielipiteensä harjoittelemisesta ja kilpailemisesta myös siitä, miten urheilutoimintaa tulisi kehittää, jotta se olisi kulttuurisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävää.

Lumilautailija Enni Rukajärvi on todennut, että hän haluaa vain sellaisia tukijoita (siirryt toiseen palveluun), joiden takana voi seistä teeskentelemättä. Rukajärvi on myös puhunut ilmaston- ja luonnonsuojelun puolesta.

Nostan hattua hiihtäjä Martti Jylhälle, joka ilmastonsuojelullisista syistä (siirryt toiseen palveluun) kulkee kisamatkoja junalla.

Tähtiurheilijoilla on miljoonia seuraajia somekanavillaan. Näitä reittejä pitkin he voivat vaikuttaa, jos niin haluavat.

Harvat tähdet kuitenkaan taistelevat muiden kuin mitalien, pokaalien, kameroille säteilevien elämänkumppaneiden, järvimaisemassa hehkuvien kesähuviloiden ja veden kielelle kutsuvien paella-annosten puolesta – jos siis somen kuvavirtaan on uskomista.

Milloin tällainen minäkeskeinen henkilöbrändäys toden teolla alkoi?

Yhtenä keskeisenä muutoksentekijänä voi pitää koripallolegenda Michael Jordania, joka nousi 1980-luvulla maailmanmaineeseen. Tuolloin Pohjois-Amerikan koripalloliiga NBA:sta tehtiin vetovoimainen tuote innovatiivisen toimitusjohtaja David Sternin, kaapelitelevision ja viestintäsatelliittien ansiosta. Niken toimitusjohtaja Phil Knight puolestaan värväsi Jordanin talliinsa.

Knight yhdessä ohjaaja Spike Leen ja monien muiden imagonrakennustyöläisten kanssa hioi mainoksia, joissa huomio kohdistui lentävän donkkaajan kenkäsuhteeseen. Urheilujuomistaan tunnettu Gatorade puolestaan lanseerasi 1990-luvun alussa ”be like Mike” eli ”ole kuin Mike” -mainoskampanjan.

Ihmiset niin Itä-Euroopassa kuin Kiinassakin halusivat osansa siitä jännittävästä ja yltäkylläisestä maailmasta, josta Jordan tuli.

Tuskin on kovin liioiteltua väittää, että Jordanin häikäisevät pelisuoritukset ja näyttävät mainoskuvastot – koukuttavassa minäkeskeisyydessään ja yltäkylläisyydessään – osaltaan vauhdittivat sitä prosessia, joka johti rautaesiripun murtumiseen. Ihmiset niin Itä-Euroopassa kuin Kiinassakin halusivat osansa siitä jännittävästä ja yltäkylläisestä maailmasta, josta Jordan tuli.

Menestysvuosiensa aikana Jordan ajautui myös valokeiloihin, joihin häntä ei oltu valmennettu.

Kun Jordan joutui mediatilaisuudessa kertomaan mielipiteensä Niken Air Jordan tossuja valmistavien aasialaisten hikipajatyöläisten surkeista palkoista ja työolosuhteista, koripallokenttien Messiaan sanansäilä oli tylsempi kuin kotimainen tohtorinmiekka.

Yhdysvaltojen suurkaupunkien ghettoja puolestaan riivasi ”lenkkarisota” -ilmiö, kun tummat nuoret listivät toisiaan pyhänä palvottujen Jordan-tossujen vuoksi. Tässäkin tilanteessa Niken korporaatiosoturi jäi sanattomaksi.

Jordan oli etenkin peliuransa aikana ilmeisen pihalla monista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista.

Jos olisin vaikutusvaltainen urheilun ”pukumies”, sanoisin urheilijoille: ”Älkää olko kuin Mike vaan osallistukaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ottakaa kantaa!”

Samalla motivoisin heitä tutustumaan yhteiskuntakriittisiin teksteihin ja tätä kautta erittelemään paitsi omia toimintatapojaan myös urheilun lajikulttuureja eri mittakaavoissa, aluetasojen välisten yhteyksien kautta – kodin piiristä aina maailmanlaajuiselle tasolle saakka.

Sami Kolamo

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja aineenopettaja. Hän ei pidä sankareina niitä, jotka tappelevat jääkiekkokaukaloissa tai keskittyvät ”taktisten virheiden” tekemiseen jalkapallokentällä vaan niitä, jotka kunnioittavat pelin sääntöjä ja vastustajan terveyttä sekä osoittavat rakentavaa kapinahenkeä pelikentän ulkopuolella.

Aiheesta voi keskustella 9.7. klo 16.00 asti.