Sörkan katupojista se alkoi jo sata vuotta sitten – Sini Hursti, 34, jatkaa auttamistyötä jo neljännessä polvessa

Apua tarvitsevia riittää edelleen jonoksi asti, mutta leipäjonoilla on nykyisin myös ekologinen tehtävä: hävikkiruoan jakaminen.

ruoka-apu
Heikki ja Sini Hursti, Helsinki, 22.05.2019
Heikki Hurstin mielestä ulkopuolinen toiminnanjohtaja tuntuisi mahdottomalta ajatukselta Laupeudentyö ry:ssä. "Sini on tomera likka, jolla on laaja sydän", hän kuvailee tytärtään Siniä. Antti Haanpää / Yle

– Mitähän mummi ja ukki sanoisivat, jos tietäisivät, että minä olen siirtynyt puikkoihin, Sini Hursti pohtii.

Hän viittaa Veikko ja Lahja Hurstiin, joiden nimeä kantavan yhdistyksen toiminnanjohtajana hän on hiljattain aloittanut. Yhdistys jakaa ruoka-apua ja vaatteita, järjestää itsenäisyyspäivä- ja joulujuhlia sekä lähettää joulupaketteja vähävaraisille.

Sini Hursti arvelee, että mummi olisi mielissään. Mummi oli yhtä lämminsydäminen kuin Heikki-isä. Ukki saattaisi kuitenkin kääntyä haudassaan, sillä ukki jakoi työt miesten ja naisten töihin.

Sini Hursti
Sini Hursti Helsinginkadun Hurstin Valinnassa.Antti Haanpää / Yle

Hurstin perheestä parhaiten tunnetaan Veikko Hursti (1924–2005) ja hänen poikansa Heikki (s. 1954). Vähäosaisten auttajana aloitti kuitenkin jo Veikon isä, metodistipappi Arvo Hursti (1883–1967). Hän otti 1910-luvulla elämäntehtäväkseen Helsingin katupoikien auttamisen.

Kuuluisia olivat varsinkin Sörkan katupojat.

Veikko Hursti ryhtyi puolestaan 1960-luvulla auttamaan asunnottomia alkoholisteja.

Leipäjonot ilmestyivät Helsingin katukuvaan 1990-luvun laman aikana. Heikki on jatkanut isänsä Veikon työtä vuodesta 2005.

Ajat muuttuvat. Yksi asia ei kuitenkaan muutu: avun tarpeessa olevia riittää. Leipäjonot kasvavat, vaikka Suomi vaurastuu.

Arvo, Veikko, Heikki ja Sini. Hursteja neljässä polvessa. Periytyykö auttamishalu?

Heikki ja Sini Hursti, Helsinki, 22.05.2019
Heikki Hursti jatkaa varatoiminnanjohtajana.Antti Haanpää / Yle

"Ei mitään pakkopullaa"

Hurstin Valinnassa Helsingin Kalliossa häärää nyt isä ja tytär rinta rinnan. Nauru raikaa siellä missä Heikki-isä liikkuu, mutta ei tytärkään murjota. Ilmapiiri on kepeä.

Pieni jono muodostuu ulko-oven eteen jo ennen ovien avaamista, vaikka jonottajille on kerrottu monet kerrat, ettei kukaan jää ilman ruokaa.

Ruoan haku on osalle jonottajista myös sosiaalinen tapahtuma. Joillekin se on edelleen häpeä.

ruokajono, leipäjono Helsinginkadulla
Helsinginkadulla ruoka-apua jonottaa viikottain noin 5 400 ihmistä.Antti Haanpää / Yle

Vastuu kasvanut pikkuhiljaa

Sini Hursti kysyi lähes seitsemän vuotta sitten isältään, voisiko hän jotenkin auttaa yhdistyksessä. Heikki-isä oli sairastunut syöpään, ja leikkaukset ja hoidot pitivät hänet poissa avustustoiminnasta.

Isä pyysi tytärtä maksamaan laskuja. Tämä jäi kokeeksi ja sai pikkuhiljaa yhä enemmän vastuuta. Nyt Sini Hurstista on tullut toiminnanjohtaja. Heikki-isä on siirtynyt varatoiminnanjohtajaksi.

Työ yhdistyksessä ei ollut Sinille itsestäänselvyys. Hän on kuitenkin viihtynyt.

– Sen lisäksi, että saa auttaa, muukin arkityö on mielekästä. Ei mitään pakkopullaa.

Koulutukseltaan Sini Hursti on parturi-kampaaja. Muutama vuosi sitten Hurstin apu tarjosi vähävaraisille myös parturi-kampaamon palveluita, mutta toiminta on lopetettu.

Sini on Heikki Hurstin kolmesta lapsesta nuorin. Sinillä itsellään on vuoden vanha tytär.

Hurstien työ alkoi jo sata vuotta sitten

Kengänkiillottajapoikia Runebergin esplanadilla
Kengänkiillottajapoikia Runebergin esplanadilla vuonna 1912.Ivan Timiriasew / Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Pitkänsillan pohjoispuolella työläiskaupunginosissa eli 1910-luvulla suuri määrä rahattomia ja asunnottomia katupoikia - tai sakilaisia kuten Helsingissä sanottiin. Tappelut, varkaudet ja ryöstöt kuuluivat katupoikien arkeen. Nälkäkin oli.

Metodistipappi Arvo Hursti ryhtyi auttamaan katupoikia vuonna 1916. Hän järjesti heitä pois kadulta maaseudulle asumaan ja työhön ruokapalkalla.

Hakaniementori
Hakaniementorin kojut antoivat suojaa myös laittomuuksille, esimerkiksi viinan myynnille. Kuva vuodelta 1913.Signe Brander / Helsingin kaupunginmuseo

Suomi oli pysynyt pitkään syrjässä maailmansodan melskeistä, mutta syksyllä 1916 sota alkoi näkyä nopeasti pahenevana elintarvikepulana.

Arvo ja hänen vaimonsa Elli ruokkivat ja vaatettivat poikia myös kotonaan.

Arvon ja Ellin poika Veikko sai auttamisen mallin vanhemmiltaan jo varhaisina vuosinaan.

Hän viittasi kuitenkin kintaalla isänsä toiveelle jatkaa tämän aloittamaa toimintaa.

Veikko esiintyi vuosia sirkuksessa ja maalasi mainoskylttejä. Hän oli boheemi taiteilija, jolle kiertäminen ja viina maistuivat.

Kunnes paljon myöhemmin 1960-luvulla – kun hänestä oli tullut alkoholisti ja väkivaltainen suurperheen isä – hän tuli uskoon ja aloitti uuden elämän.

Kaksospojat Heikki ja Mikko olivat kuusilapsisen perheen keskimmäiset.

"Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kaikkia autetaan"

Ikhlas Nassar ja Heikki Hursti
Ikhlas Nassar on toiminut vapaaehtoistyöntekijänä Hurstin ruoka-avussa seitsemän vuoden ajan.Antti Haanpää / Yle

Niin pitkälle kuin Sini Hursti muistaa, hänen isänsä Heikki on auttanut ihmisiä. Isä lähti aina, kun joku soitti ja pyysi apua.

– Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että ihmistä autetaan, oli hän narkkari tai kuka tahansa. Ei myöskään kysellä syitä tai taustoja. Se on mielestäni hieno kasvatusmalli, Sini kertoo.

Kun Sini oli lapsi, perhe asui pitkään Espanjassa. Hengellisen työn lisäksi Heikki auttoi romaneja, suomalaisia “kielipuolipotilaita” ja alkoholisoituneita.

Hän toimi tulkkina kahdessa suuressa sairaalassa: Costa del Solin sairaalassa Marbellassa ja Malagan yliopistollisessa keskussairaalassa.

– Olin ainoa suomalainen, joka sai kävellä missä vain valkoinen takki päällä. Minulle sai soittaa vaikka keskellä yötä, jos tuli suomalainen potilas, joka ei osannut kieltä, Heikki Hursti muistelee.

Sini Hursti.
Monet ruoka-avun asiakkaat ovat tulleet tutuiksi Sini Hurstille.Antti Haanpää / Yle

Sinin mielestä elämä Espanjassa oli mukavan värikästä. Hän pääsi itsekin mukaan, kun isä lähti sairaalaan. Hän näki, miten isä toimi siellä, ja miten muut ihmiset tähän reagoivat.

– Olivathan he hirveän kiitollisia. Isä on pelastanut monen hengenkin, Sini Hursti kertoo.

– En sitä lapsena ajatellut sen kummemmin, mukana oltiin ja sopeuduttiin. Se oli ihan normaalia isän hommaa.

Veikko ja Lahja Hursti auttoivat alkoholisteja 1960-luvulla

Nurmikolla nukkuvia (sammuneita) miehiä makaamassa Tokoinrannassa.
Sammuneita miehiä Tokoinrannassa vuonna 1970.Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen alkoi 1960-luvulla.

Asunnottomat alkoholistit olivat kuitenkin yleinen näky Helsingissä, varsinkin itäisessä kantakaupungissa.

Muuttoaalto oli vyörynyt maaseudulta kaupunkeihin. Helsinkiä vaivasi asuntopula.

Samaan aikaan suositun korvikealkoholin myrkkypitoisuutta oli laskettu. T-spiritin eli tuttavallisemmin tenun suosio oli suuri puistoissa ja rannoilla. Se oli halpaa ja siinä oli korkea alkoholiprosentti. Alkosta sai kallista viinaa vain viinakortilla.

Asuntoloita oli vain pari. Päihdetyö ei toiminut.

Näitä alkoholisteja Veikko ja Lahja Hursti ryhtyivät auttamaan 1960-luvulla. Rantojen ja puistojen miehiä kutsuttiin yleisesti rappioalkoholisteiksi tai tenukepeiksi.

Väsynyt puistojen mies istumassa pää riipuksissa penkillä Varsapuistikossa.
Väsynyt puistojen mies Varsapuistikossa vuonna 1970.Eeva Rista / Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Hurstit järjestivät alkoholistien kesäleirejä ja köyhien joulujuhlia. Ja kuten Veikon isä aikanaan, hekin toivat joskus asunnottoman kotiinsa yöksi.

Kaduilla tiedettiin, että heille voi hätätapauksessa mennä, mutta vain selvinpäin.

Alkoholistien apostoli ja asfalttipastori. Kaikkien tuntemalla ja kunnioittamalla miehellä oli monta nimeä. Veikko Hursti sai myös sosiaalineuvoksen arvonimen vuonna 1986.

Tunnettu hyväntekijä oli kuitenkin juoppo Heikin lapsuudessa 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Väkivalta perhettä kohtaan oli rajua.

“Käytin energialähteenä runsaasti viiniä. Olin siihen tottunut ja sitä piti aina olla, koska se virkisti. En edes aloittanut töitä ennen kuin ‘työkone’ sai tarvittavan ‘voiteluluöljyn’”, Veikko Hursti kertoo omaelämäkerrassaan.

Vuokrat olivat usein rästissä. Lapset joutuivat väliaikaisesti myös lastenkotiin. Sitä Heikki ei itse muista, koska oli niin pieni. Veikko ja Lahja Hursti asuivat välillä yömajoissa ja rappukäytävissä.

Veikko Hursti avustajineen järjesti työttömille vappujuhlan Harjutorilla Helsingissä 1. toukokuuta 1997.
Veikko Hursti järjesti työttömille vappujuhlan Harjutorilla Helsingissä vuonna 1997. Jaakko Avikainen / Lehtikuva

"Olen antanut anteeksi"

Heikki Hursti ei halua enää vatvoa lapsuuttaan. Hän pohtii kuitenkin syitä isänsä Veikon käytökseen.

– Isä oli niin rikkinäinen. Hän oli joutunut 14-vuotiaana sotaan. Hän koki ja näki paljon. Monet käyttivät siellä laillisesti saatuja huumeita, jotta jaksoivat. Isä sai lääkintämiehenä helposti morfiinia käyttöönsä.

Perheen elämä muuttui radikaalisti, kun “faija ja mutsi” tulivat uskoon. Heikki oli silloin 13- tai 14-vuotias.

Kun Veikko Hursti kuoli vuonna 2005, Heikki oli paikalla. Hän sulki isänsä silmät ja lupasi, että jatkaa yhdistyksen toimintaa.

Isä oli pyytänyt monta kertaa anteeksi, ja hän antoi.

– Tietysti lapsuuden muistot ovat vaikuttaneet niin, että haluan toimia toisin. Niin pahaa tilannetta ei olekaan, että löisin lapsiani tai vaimoani.

Veikko Hurstin maalaus
Veikko Hurstin maalaus kuvaa aikaa, jolloin hänen alkoholinkäyttönsä hallitsi perheen elämää.Antti Haanpää / Yle

Jeesus-talon narkomaaneista se alkoi

Heikki Hursti yrittää muistella, milloin hän itse on lähtenyt mukaan auttamistyöhön.

Kun hän ja kaksoisveljensä Mikko olivat 17-18-vuotiaita, heidän isällään oli Vartiokylässä talo, jossa autettiin nuoria narkomaaneja. Taloa kutsuttiin Jeesus-taloksi.

Veljekset olivat alusta asti mukana purkamassa ja rakentamassa.

– Olimme mukana etsimässä nuoria holisteja ja narkomaaneja pitkin steissiä ja Bio Bion edustaa. Nukuttiin heidän kanssaan, vietiin uimahalliin pesulle. Ja aina jostain tuli vaatelähetyksiä, ja he saivat uudet vaatteet päälleen.

Yksi tyttö on jäänyt erityisesti mieleen. Häntä kutsuttiin Pikku-Liisaksi.

Amfetamiinia käyttävä tyttö löytyi jostakin rappukäytävästä.

– Kerran lähdettiin Tampereelle vapaakirkon isoon nuorisotapahtumaan. Otimme Pikku-Liisan mukaan, ettei se joutuisi hunningolle. Tampereella sitten kuulimme nurkan takaa, kun Liisa julisti jollekin: “Mä lyön sua turpaan, jos et usko, että Jeesus rakastaa sua.”

1990-luvulla leipäjonot tulivat jäädääkseen

Pelastusarmeija jakaa leipää Castreninkadulla Kalliossa 6. lokakuuta 1993.
Pelastusarmeija jakaa leipää Castreninkadulla Kalliossa lokakuussa 1993. Pentti Nissinen / IS / Lehtikuva

1990-luvulla leipäjonoja pidettiin kansallisena tragediana. Niistä puhuttiin ulkomaita myöten.

Ruoka-avun piti olla väliaikaista. Kun lama päättyi, jonot kuitenkin jäivät.

Heikki Hursti asui 1990-luvun perheineen Espanjassa. Hän otti 2000-luvulla isänsä paikan Hurstin ruoka-avussa.

Heikin aloittaessa apua haki 300 ihmistä. Nykyisin Helsinginkadun leipäjonossa seisoo noin 2 700 henkeä. Ruokaa jaetaan kahtena päivänä viikossa.

Keitä he ovat?

– Lapsiperheitä, yksinhuoltajia, eläkeläisiä, maahanmuuttajia. Ei sieltä voi nimetä mitään tiettyä ryhmää, uusi toiminnanjohtaja Sini Hursti kertoo.

Hän istuu Hurstin Valinnan takahuoneessa tyhjän ruokapöydän ääressä. Keittiössä emäntä valmistaa vapaaehtoisille työntekijöille lounasta keskiviikkoisin ja perjantaisin eli ruoan jakopäivinä.

Tutkimus (siirryt toiseen palveluun) tukee Sini Hurstin näkemystä. Ruoka-avussa käyvien joukko on kirjava.

Se tiedetään, että he ovat kuitenkin iäkkäämpiä kuin väestö keskimäärin. Eläkeläisiä, työttömiä ja lomautettuja on paljon. Opiskelijoita käy melko vähän.

Toisen tutkimuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) kaksi viidestä kärsii terveysongelmista, masennuksesta, yksinäisyydestä ja nälästä, ja joka toinen tuntee itsensä huono-osaiseksi.

– Alkoholistit saattavat joskus aiheuttaa häiriötä, mutta määrällisesti heitä on vähän, Sini Hursti kertoo.

ruoka-apu
Hurstin ruoka-avussa jaetaan viikottain 5 400 ruokakassia. Vuodessa se tekee kaksi miljoonaa kiloa ruokaa.Antti Haanpää / Yle

Kuka on tarpeeksi köyhä leipäjonoon?

Jonoissa on myös niitä, jotka hakevat ilmaista ruokaa, jotta rahaa jäisi muuhun elämiseen.

– Monelle on tärkeää, että pystyy säästämään laskun maksamiseen tai vaikka lomareissuun. Se on tärkeää henkistä apua, Sini Hursti toteaa.

Avun hakeminen on tehty tarkoituksella helpoksi: kenenkään ei tarvitse selitellä mitään.

Leipäjonoon päädytään, kun perusturvan verkko vuotaa, mutta myös siksi, että epävirallinen apu on helpommin lähestyttävää kuin byrokratiaviidakko.

Nykyisin korostuu myös ympäristönäkökulma. Kun ruokaa jää myymättä kaupoissa, on ympäristön kannalta hyvä, ettei sitä heitetä roskiin vaan jaetaan halukkaille leipäjonoissa.

Jos 1990-luvulla keskusteltiin sosiaalipoliittisesta ongelmasta ja työttömyydestä, 2010-luvulla ruoka-apu liitetään usein hävikkiruokakeskusteluun.

Sosiaalipoliittinen kysymys on painunut taka-alalle ehkä siksi, että leipäjonoista on tullut vakiintunut ja hyväksytty osa suomalaista köyhyyspolitiikkaa.

Metallica lahjoitti 25000 euroa Hursin avulle.
Metallica lahjoitti Hursteille 25 000 euroa keväällä 2018.Metallica / Hurstin Apu

Yhdistyksen talous kunnossa

Heikki Hursti vakuuttaa, että tällä hetkellä Laupeudentyö ry:llä menee taloudellisesti hyvin. Toisin oli vielä vuosi sitten.

Talvella 2018 Hurstien yhdistys oli otsikoissa rahavaikeuksien vuoksi. (siirryt toiseen palveluun) Ihmiset riensivät kuitenkin sankoin joukoin apuun.

Kuuluisin lahjoittaja lienee heavybändi Metallica, joka luovutti Heikki ja Sini Hurstille 25 000 euroa Helsingin konserttinsa yhteydessä toukokuussa 2018. Myös kansanedustaja, liikemies Hjallis Harkimo lahjoitti 30 000 euroa.

Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyö sai tälle vuodelle Helsingin kaupungilta 130 000 euroa avustusta. Se menee tilojen vuokraan.

Muuta julkista apua yhdistys ei saa. Rahoitus koostuu yritysten ja yksityisten henkilöiden avustuksista. Silloin tällöin rahaa myös testamentataan Laupeudentyö ry:lle.

– Pari vuotta pärjätään oikein hyvin, Heikki Hursti iloitsee.

Yhdistyksessä on nykyisin neljä palkattua työntekijää: Heikin ja Sinin lisäksi kuorma-auton ja pakettiauton kuljettajat. Vapaaehtoistyöntekijöitä on 25.

Tapio Laurila
Tapio Laurila on toiminut vapaaehtoistyöntekijänä Hurstilla jo parikymmentä vuotta. Sitä ennen hän jonotti itse ruokaa.Antti Haanpää / Yle

Mikä on leipäjonojen tulevaisuus?

Helsingin kaupunki haluaisi poistaa leipäjonot katukuvasta ja korvata ne Yhteinen pöytä -mallilla (siirryt toiseen palveluun). Hurstit eivät usko yhteisruokailun toimivuuteen Helsingin kokoisessa kaupungissa.

– Siinäpä kokeilevat. Vain pieni osa meidän asiakkaista olisi kiinnostunut yhteisruokailusta. Entä riittääkö, jos saa ruokaa kerran viikossa? Mitä he syövät muina päivinä? Sini Hursti kysyy.

Hän on varma, ettei leipäjonoista päästä koskaan kokonaan eroon.

Heikki Hursti
Hävikkiruokaa haetaan lähikaupoista ja saadaan lahjoituksina isoilta tukkuliikkeiltä.Antti Haanpää / Yle

"Ei isä malta jäädä eläkkeelle"

Heikki Hurstin mielestä ulkopuolinen toiminnanjohtaja, ammattijohtaja, olisi mahdoton ajatus Laupeudentyö ry:ssä. Auttamistyötä ei voi tehdä rutiininomaisesti.

– Sini on ulospäinsuuntuva ja tomera likka. Ei kooltaan iso, mutta sydän on laaja. Sitä tässä työssä tarvitaan, Heikki kuvailee tytärtään.

Isän ja tyttären välit ovat aina olleet läheiset.

– Sini oli villi nuorena. Häntä piti etsiä ympäri katuja ja kontuja, mutta aina minä hänet löysin. Sini ei aina tykännyt, kun hain hänet jostain bileistä, mutta jälkeenpäin hän on ollut tyytyväinen, Heikki Hursti kertoo.

Sinikin hymyilee muistolle. Kaverit olisivat toivoneet itselleen samanlaista faijaa, joka lähtisi öisin etsimään.

Heikki ja Sini Hursti, Helsinki, 22.05.2019
Heikki ja Sini Hursti.Antti Haanpää / Yle

Alkuvuosi on ollut rankka. Heikki menetti vaimonsa ja Sini äitinsä. Eija Hursti menehtyi syöpään maaliskuussa.

Heikki ja Eija elivät yhdessä 45 vuotta.

– Elämä menee kun vuoristorata. Välillä parempi olo, välillä tosi suuri ikävä. Työ ja muu konkreettinen tekeminen saa ajatukset välillä muualle, Heikki Hursti kertoo.

Hän kärrää takaovesta ruokalaatikoita sisätiloihin yhdessä parin vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Etuovella jono hupenee, kun lähestytään puoltapäivää.

– Ei isä malta jäädä eläkkeelle. Tuolla hän taas häärää, Sini hymyilee.

Lähteet:

Maria Ohisalo & Juho Saari: Kuka seisoo leipäjonossa?

Veikko Hursti: Sillä minulla oli nälkä

Kari Koskela: Huligaanit

Tuomo Laihiala: Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista

Helsingin kaupunginmuseon kuvien lisenssi: CC BY 4.0 (siirryt toiseen palveluun)